7. Keväällä 1961

Keväällä 1961, ollessani toista kesääni Kryolitselskabetin nuorempana kenttägeologina, muodostettiin neljän geologin ryhmä, Seppo Turkka, Tapsa Koljonen, Jaakko Kurki ja allekirjoittanut. Ryhmä sai tehtäväkseen ryhtyä toteuttamaan yhtiön päätöstä, joka koski ilmasta käsin suoritettavaa alustavaa alueellista malminetsintäohjelmaa.Ensimmäiseksi tutkimuksen kohteeksi oli valittu Ivigtutin ja Godthaabin välillä oleva, n. 400 km. pituinen rannikkoalue. Alueen pinta-ala oli n. 27000 km². Tavoitteena oli havaita ja kuvata alueella tavattavien, taloudellisesti kiinnostavien mineraaliesiintymien tyyppi, laatu ja levinneisyys niistä kerättyjen havaintojen ja näytteiden avulla, mahdollisia jatkotoimenpiteitä varten.

Liikkuvana tukikohtana meillä oli tanskalainen Pohjanmeren troolari m/s ”Vibeke Jørg” (148 reg.tn), jossa oli neljän miehen miehistö kapteeninsa Peter Norrman’in johdolla. Laiva tarjosi meille majoitustilat ja sen mukana kulkivat varusteemme sekä helikopterin poltto- ja voiteluaineet. Aluksen radioaseman avulla hoidettiin yhteydenpito helikopteriin lentotoiminnan yhteydessä.

Prospektauslentoja varten käytössämme oli ruotsalaisen Ostermans AB:n omistama Bell-J merkkinen helikopteri, rekisteritunnus SE-HAW. Sen miehistön muodosti pilotti, Georg Pihl ja mekanikko, Aage Svensson.

- - -

Tällainen ”aerorekognosoinniksi” kutsuttu työskentelyn muoto oli meille tehtävää aloittaville vaikuttava, uusi kokemus. Ensimmäinen työviikko kesäkuun alussa Ivigtutin ympäristössä kuluikin pääasiallisesti uuteen työskentelytapaan perehtymisessä ja sen antamien kokemusten ja vaikutelmien sulattelussa.

Kokemuksia kertyi lisäksi tavallisista lentotoimintaan liittyvistä arkisista pikkuseikoista, joita tavallinen lentävä DC-8- turisti ei tule ollenkaan edes miettineeksi.

Kun istut esimerkiksi helikopterin pleksikuplassa, josta on todella väljät näkymät joka suuntaan – “your life west on you and with your seat belt fastened” – ja kun sitten vilkaiset saappaasi kärjen ohitse alapuolellasi olevaa maastoa, saatat huomata, että istut ikäänkuin hyllyn nokassa, jonka alapuolella on 300 metrin vapaa pudotus tunturilouhikkoon. Mieleesi saattaa silloin nousta vastustamaton halu siirtyä ”jonnekin takapenkille”, josta ei ole niin hulppeat näköalat. Pysy siinä sitten aloillasi, säilytä malttisi ja yritä hoitaa tehtäväsi !

Vuoristoisen maan yllä oleva ilmakehä on usein yhtä levottoman ”epätasainen” kuin sen alla oleva maasto. Turbulenssit vyöryttävät ilmamassoja maaston yllä ja niiden joukossa kevyt helikopteri on toisinaan kuin ”lastu laineilla”. Varsinkin vuonojen jyrkät rantaseinämät nostattavat turbulenssin, joka heittää reunaa ylitettäessä helikopterin voimakkaasti ylöspäin. Silloin saattaa joskus tuntua, että ”se joku”, joka silmänräpäys sitten oli tiukasti takapuolessa kalsarin sisällä, onkin ykskaks pompannut kurkkuun. Keskity silti kuitenkin tiukasti vain hommaasi ja hengitä syvään sisään.

- - -

Laivamme ”Vibeke Jørg’in” kippari Peter Normann’lla oli myöskin oma huolensa. Häntä huolestuttivat Grönlannin karikkoiset rantavedet ja vuonot. Niiden purjehduskelpoisuudesta ei juuri ollut muuta tietoa kuin väylätiedot paikallisiin satamiin sekä muut yleiset, viitoitettujen väylien tiedot. Erityisesti maan lukemattomista vuonoista ei ollut juuri nimeksikään purjehdusta koskevia tietoja, oli vain vallitseva uskomus niiden yleisestä syvyydestä.

Koska meidän tavoitteena oli juuri tutkittavana olevan alueen vuonojen sisäosiin tunkeutuminen, kippari-Peterimme halusi kernaasti mukaansa henkilön, joka henkilökohtaisilla tiedoillaan ja kokemuksillaan voisi olla asiassa avuksi.

Apu löytyi läheisestä Arsukin grönlantilaiskylästä. Søren ”kendtman” oli ahavanpurema ”iättömän” näköinen, tyypillinen grönlantilainen ukonnysä, joka kalastajana oli iänkaiken kolunnut kotiseutunsa kalavesiä. Mitään virallista tunnustusta hänellä ei ollut luotsin pätevyydestään, arvokkaampi lienee ollutkin yhteisön antama tunnustus, ”kendtman”, kuuluisa.

Søren saatiin lähtemään oppaaksi ainakin Frederikshaabin alueelle saakka, ja niine hyvineen valmistauduttiin sitten oitis lähtöön samana iltana.

Tavoitteeksi otettiin Eqaluit-niminen Kvanefjordin haarake n. 15-16 km. Frederikshaabista itään. Helikopterin miehistöineen tuli toistaiseksi jäädä Ivigtutiin odottamaan ”Vibekeltä” tulevaa lähtökäskyä ja muita ohjeita.

Mutta Søren Kendtman ottikin ohjakset käteensä heti alkajaisiksi ja sanoi ”... stop tykkänään, lähtö siirretäänkin klo 2:ksi yöllä. Silloin me olemme perillä Frederikshaabin vesillä aamulla, yösumun hälvettyä, ja voimme ajaa perille Eqaluit-vuonoon kirkkaassa säässä...”.

Kokemuksen kirkastamaa puhetta ei kenelläkään ollut ”kanttia” kritisoida. Iltapäivän kuluessa siirrettiinkin sitten kamat vähin äänin ”Vibeken” suojaan. Messissä vielä nautitun ruokailun jälkeen siirryttiin yöpuulle laivaan.

Minä en muista olleeni valveilla ”Vibeken” irrotessa yöllä Ivigtutin laiturista ja suunnatessa suoraan avomerelle. Aamuyöstä kävin hetken jaloittelemassa komentosillalla ja kannella. Tyynellä avomerellä ”Pohjolan yötöntä yötä” sumensi ja pimensi paksu hernerokkasumu, jota olisi voinut melkein veitsellä ratkoa. Vilunväreet ajoivat sisätiloihin. Verkkaiset mainingit kierittelivät laivaa pituusakselinsa suuntaisesti laidalta toiselle ja saivat muutamat voimaan pahoin.

Aamuvarhaisella Kippari-Peter, arvellen olevansa suurin piirtein Frederikshaabin korkeudella, antoi ”Vibeken” ajelehtia jonkun aikaa koneet pysähtyneinä. Tutkan valvonnassa hän odotti sumun hälvenemistä viedäkseen aluksen sitten tavoitteeseensa.

Ohittaessamme Frederikshaabin aamupäivällä n. klo 11, olivat aamusumut hälvenneet ja päivä kirkastunut tyveneksi, puolipilviseksi sääksi. ”Vibeke” kulki verkalleen, ”saneluvauhtia”, eikä reitillä olevista pikku jäistä ollut mitään haittaa.

Tullessamme varsinaisen Eqaluit-vuonon suulle, jossa se jakautuu vielä kahdeksi eri haarakkeeksi, osoitin Kippari-Peterille vasemmanpuoleista, pohjoiseen suuntautuvaa haaraa, haluten meidän ankkuroivan sinne. Sen idänpuoleinen ranta oli jokseenkin jyrkkä, mutta päivänpuoleinen länsiranta vaikutti loivemmalta, sinne voisi helikopterinkin saada vaivatta parkkeeretuksi.

Aluksen siinä verkalleen lipuessa kohden vuonon perukkaa, meidän ”Kendtman-Sørenimme” seisoskeli piipunnysäänsä imeskellen komentosillalla, melkein nenä tuulilasissa kiinni ja tiiraili edessään avautuvaa maisemaa. Kippari-Peter seisoi askeleen-pari taaempana, vilkuillen tavantakaa syrjäsilmällä kaikuluotaimen monitoriin. Kaikuluotaimen näytölle purkautuvat tiedot huolestuttivat silminnähden Kippari-Peteriä, koskapa hän puhkesi puhumaan:

– Hör’u du Søren, syn’s du ikk’, vi sku snart slå farten lidt ned, hva’ ?

– Ap. Imaqa, kuittaa Søren lyhyesti, grönlanniksi. Mikä tarkoittaa kyllä, ehkä.

– Kender du bunden ? Hvo’n er den ?

– ’Eg ved de’ ikk’. Har aldrig været her før. ( !! )

- - -

Se, mitä sen jälkeen tapahtui, tapahtui ennemmin kuin pian. Tarzan-loikalla Kippari-Peter oli ”telegrafiksi” kutsutun laitteen luona, jolla välitetään käskyjä komentosillan ja konehuoneen välillä.

Sotaäänellä karjaisten hän käski ensin pysäyttää koneen, antoi samalla ruorimiehelle komennon ”täyskäännös oikealle” ja heti perään konehuoneeseen ilmoituksen ”slow”.

”Vibeke” alkoi verkalleen tehdä täyskäännöstä oikealle. Puolisen kilometriä mentiin näin takaisin vuonon suuta kohden, mutta kohta uudelleen takaisin palaten. Nyt hitaasti koko ajan vuonon läntistä rantaa lähestyen ja koko ajan kaikuluotaimen syvyysilmoituksia tarkkaillen. Vajaa satakunta metriä rantaviivasta kippari antoi laskea ankkurin.

Vettä oli ”Vibeken” alla sillä kohdalla viisi syltä.

Leijo Keto, maaliskuu 2012