Ympäristönsuojelun eettisistä ristiriidoista

Teksti: Ilkka Vartiainen, 8.4.2020

Markku Oksanen kiteyttää Ympäristöetiikan perusteissaan ympäristöeettisen perusohjeensa: ”Ekologisen kategorisen imperatiivin mukaan ihmisten yhteinen velvollisuus on luonnon kunnioittaminen. Tämä velvollisuus sisältää vähintäänkin pyrkimyksen välttää ekologinen romahdus ja varmistaa, että tuleville sukupolville jää kelvolliset elinolosuhteet.” (Oksanen 2012, 82.) Yleisperiaatteena ohje on hyvä, mutta vaikeudet piilevät ohjeen soveltamisessa ja yksityiskohdissa.

Muistan, kuinka erinäisiä vuosia sitten eräs ympäristöasioita opiskellut ystävys totesi tuohtuneena opiskelijaruokalassa: ”Miksei luomusoijamaitoon voi lisätä kalsiumia?!” Niin, miksiköhän ei…? Hän ei eläineettisistä ja maidontuotantoon liittyvistä ympäristösyistä olisi halunnut oikeaa maitoa, mutta ympäristösyistä olisi halunnut vastikkeen olevan luomua. Samalla hän kuitenkin harmitteli, ettei luomusoijamaito kalsiumin puutteen takia täyttänyt terveellisyystoiveita. Eli kaikki toiveet eivät millään toteutuneet samanaikaisesti. Tämän jälkeen jäin vielä miettimään, hyväksyykö vegaani luomusoijapeltojen lannoitteeksi eläinten lannan? Nykyisin samoja kysymyksiä voitaisiin soveltaa kauramaitoon.

Erilaisiin ympäristöongelmiin ja niiden ratkaisuyrityksiin liittyy yllättävän usein hankalia ristiriitoja – etenkin jos samalla halutaan sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden lisäksi parantaa eläinten eettistä asemaa. Ostaako talvella ulkomaisia kasviksia vai kotimaisia kasvihuoneissa kasvatettuja? Antaako kalojen polskia rehevöityneessä Itämeressä vai poistaako merestä liikoja ravinteita kalastamalla ei-uhanalaisia kaloja? Antaako niittyjen kasvaa umpeen vai estääkö metsittyminen metaanipäästöjä tuottavien lehmien ja lampaiden laiduntamisen avulla? Suojellako geneettistä moninaisuutta kasvattamalla kyyttöjä ja kainuunharmaksia vai paheksuako näiden lehmien ja lampaiden tappamista ja syömistä? Estääkö uhanalaisten kissapetojen salametsästäminen pitämällä niitä eläintarhoissa vankeudessa ja syöttääkö niille citykaneja vai antaako kanien lisääntyä kuin kaniinien?

Mitä pitäisi tehdä, kun jotain ekosysteemiä uhkaa sinne päässyt vieraslajinen eläin? Päädytäänkö eläineettisesti ikävään ratkaisuun ja tapetaan kaikki vieraslajiset eläimet vai annetaanko niiden vaarantaa ekosysteemejä? Tähän ongelmaan tarjotaan kiusallisella tavalla ristiriitaisia ratkaisuja. Aldo Leopold päätyy maaetiikassaan korostamaan ekosysteemien tärkeyttä: ”Jokin asia on oikein, jos se säilyttää bioottisen yhteisön eheyden, vakauden ja kauneuden. Muuten se on väärin.” (Leopold 1997/1949, 136). Tätä Tom Regan ei puolestaan hyväksy: ”(Leopoldin maksiimin) seuraamuksiin kuuluu selvästi se mahdollisuus, että yksilö voidaan uhrata suuremman elollisen hyvän vuoksi (…) On vaikea ymmärtää, miten ajatus yksilön oikeuksista voisi löytää tyyssijan näkemyksestä, jota (…) voitaisiin hyvinkin nimittää 'ympäristöfasismiksi' (…) Ympäristöfasismi ja oikeusteoria ovat kuin öljy ja vesi: ne eivät sekoitu yhteen.” (Regan 1983, sit. Jamieson 2013, 237.)

Regan (2013/1985) rinnastaa eläimet ihmisiin, joista jokainen on ”kokeva oman elämänsä subjekti, tietoinen olento, jonka hyvinvoinnilla on merkitystä hänelle itselleen riippumatta hänen hyödyllisyydestään muille” (mts. 97). Elämämme laatuun vaikuttavat mm. mielihyvä, kipu, tyytyväisyys, turhautuminen, elämämme, ennenaikainen kuolemamme, halumme... (mp). ”Koska sama koskee myös eläimiä, joiden kanssa olemme tekemisissä (esimerkiksi niitä, joita metsästetään ja syödään), myös ne tulee nähdä kokevina oman elämänsä subjekteina, joilla on itseisarvoa” (mp). Onko eläimillä vähemmän itseisarvoa kuin ihmisillä, koska eläimet eivät ole järjellisiä? Jos olisi, tällöin tilanne olisi sama vajavaisilla ihmisillä. (Mts. 98.) Reganin mukaan kaikilla, joilla on itseisarvoa, on sitä tasavertaisesti, oli kyseessä sitten ihminen tai eläin (mp).

Vaikka Leopold laajensikin moraalisesti merkittävien olioiden joukkoa näkemyksellään, ”Maaetiikka yksinkertaisesti venyttää yhteisön [community, huom.!] rajoja kattamaan maaperän, veden, kasvit sekä eläimet – sanalla sanoen maan” (mts. 122), Leopold oli kuitenkin innokas metsästäjä (Sagoff 1993, 87).

Oikeuksiin perustuvan eläinetiikan ja kokonaisuuksiin keskittyvän, holistisen ympäristöetiikan taustalla on yleisempikin eettinen ongelma: usein ajatellaan, että oikeussubjektina voi olla vain ainakin jossain määrin tietoinen ja tuntoinen yksittäinen eliö, ei esim. laji tai ekosysteemi. Tällaisen yksilöeliön oikeudet aiheuttavat muille velvollisuuden olla vahingoittamatta kyseistä eliötä. Esim. vieraslajiset eläimet voivat kuitenkin vahingoittaa vakavasti ekosysteemiä eli seurausten takia olisi parempi tappaa kyseiset eläimet.

Kun ekosysteemien suojelussa ajatellaan usein, mitä seurauksia ekosysteemien romahtamisella voi olla, yksilön oikeuksiin kytkeytyvä velvollisuusetiikka voi olla ristiriidassa seurausetiikan kanssa. Seurausetiikkaa moititaan, että se uhraa yksilöolioita yleisen hyvän eduksi ja oikeuksista kiinni pitäviä siitä, että seurauksista ei piitata. Miten toimia, kun yksi keskeisimmistä oikeuksista, joita eläimille on haluttu antaa, on oikeus elämään, jolloin eläimillä pitäisi olla oikeus myös elinkelpoiseen ympäristöön?

Tällaisille ristiriidoille on vaikea löytää yksiselitteistä oikeaa ratkaisua ja itse kunkin ratkaisuun vaikuttavat eettisen pohdinnan lisäksi muutkin syyt: oma kulttuuri tai uskonto, totuttu käytäntö, taloudelliset, sosiaaliset ja yksilöpsykologiset syyt jne. On tavallista reagoida ennestään tutulla moraalilla, mutta toisinaan on hyvä tarkistaa, vieläkö vanha moraali on oikeasti uusissakin tilanteissa käyttökelpoinen.

Esim. Australiassa tuskin voidaan kokeilla, aiheuttaisivatko rajattomasti lisääntyvät vieraslajit niin pahaa tuhoa, ettei edes niille itsellekään jää elinkelpoista ympäristöä – alkuperäislajeista puhumattakaan. Täällä Suomessa voisi sen sijaan jossain määrin pragmatistiseen tyyliin todeta, että eläinten oikeuksia korostava vegaaninen elämäntapa hillitsee oikein toteutettuna ilmaston lämpenemistä ja rehevöittävien ravinteiden valumista vesistöihin, samalla kun Itämeren silakan syöminenkin meriekosysteemiä holistisesti ajatellen on myös ilmastoystävällistä ja lisäksi vähentää jo mereen päässeitä ylimääräisiä ravinteita. Voisiko näiden ruokavalioiden välisenä kompromissina pitää esim. koulujen lakto-ovo-vegetaarista kasvis(?)ruokaa?

Lähteitä:

Jamieson, Dale 2013, ”Eläinten vapautus on ympäristöetiikkaa”, suom. Koskinen, Johanna. Teoksessa: Aaltola, Elisa (toim.), Johdatus eläinfilosofiaan, 232–250. Gaudeamus Helsinki University Press. (Dale Jamieson 1998, ”Animal Liberation is an Environmental Ethic” Environmental Values 7, 41–57.)

Leopold, Aldo 1997, “Maaetiikka” suom. Mäkinen, Maija-Liisa, teoksessa Oksanen, Markku ja Rauhala-Hayes, Marjo (toim.), Ympäristöfilosofia, Yliopistokustannus University Press Ltd, s. 120–137. (“The Land Ethic” Ilmestynyt alun perin teoksessa A Sand County Almanac and Sketches Here and There. Oxford: Oxford University Press, 1949.)

Oksanen, Markku 2012, Ympäristöetiikan perusteet, Gaudeamus, 340 s.

Regan, Tom 2013, ”Eläinoikeuksien puolustus”, suom. Koskinen, Johanna. Teoksessa: Aaltola, Elisa (toim.), Johdatus eläinfilosofiaan, 89–100. Gaudeamus Helsinki University Press. (Tom Regan: ”The Case for Animal Rights” in: Peter Singer [ed.] 1985: In Defense of Animals, New York, Basil Blackwell, pp. 13–26.)

Sagoff, Mark 1984, ”Animal Liberation and Environmental Ethics: Bad Marriage, Quick Divorce”, Law Journal, Vol. 22, No. 2, 297 – 307. Julkaistu uudelleen teoksessa: Michael E. Zimmerman, J. Baird Callicott, George Sessions, Karen J. Warren & John Clarkl (toim.) 1993, Environmental Philosophy. From Animal Rights to Radical Ecology, Engelwood Cliffs NJ: Prentice Hall, 84–94.