Etelän kysymys

Etelä-Italian kysymys

Välimeren vanhemmat kulttuurit ovat muokanneet Etelä-Italian historiaa. Alue on ollut pitkään Länsi-Euroopan kulttuurikeskus. Historialliset ja taloudelliset syyt ovat vaikuttaneet sen kehitykseen. Siihen asti, kun Välimeri on ollut maailman keskipiste, myös Etelä-Italia on kukoistanut. Alue on sitten kärsinyt poliittisen merkityksen menettämisestä. Kun Italian valtio vihdoinkin yhdistettiin vuosina 1859 - 1870, etelän talous- ja kehitystilanne oli huomattavasti vaikeampi kuin Pohjois-Italian. Monien eteläitalialaisten mielestä Italian valtion toimet etelän kehitykselle ovat olleet riittämättömiä jollei joskus jopa olemattomia.

Esihistoriallisessa ajassa Etelä-Italiaa asuttivat pääsääntöisesti Itaaliset heimot, jotka olivat sukua muun muassa myös latinalaisille. 700-luvun eaa. alusta alkaen kreikkalaiset siirtokuntalaiset alkoivat rakentaa siirtokuntia Etelä-Italian rannikoille. Kreikkalaiset lähtivät kaikkialta kreikkalaisesta maailmasta koska asukasluku alkoi nousta huimasti. Etelä-Italian tärkeimmät siirtokunnat olivat Taras (nyk. Taranto), Neapolis (nyk. Napoli), Kroton (nyk. Crotone), Poseidonia (nyk. Paestum), Sybaris (nyk. Sibari), Rhegion (nyk. Reggio Calabria). Etelä-Italian kreikkalaiset kaupungit olivat varsin vauraita, usein paljon enemmän, kun Kreikan kaupungit itse. 200-luvulla eaa. alusta lähtien Roomalaiset alkoivat ottaa koko Etelä-Italian haltuunsa. Rooman vallan aikana Etelä-Italia hyötyi Rooman kaupungin läheisyydestä. Länsi-Rooman valtakunnan romahtaminen vuonna 476 oli kova isku Etelä-Italialle. Germaaniset Ostrogootit ottivat Italian haltuunsa Rooman valtakunnan kaatumisen jälkeen. Bysanttilaiset hyökkäsivät maahan vuonna 535 yrittääkseen muodostaa Rooman valtakunnan uudelleen. Bysanttilaisten voitto jäi lyhyeksi, koska taas yksi germaaninen kansa, langobardit, hyökkäsivät Italiaan. Sota langobardien ja bysanttilaisten välillä oli pitkä ja vaihteleva. Langobardit toivoivat voittavansa sodan bysanttilaisia vastaan ja kutsuivatkin 1000-luvun puolivälissä Etelä-Italiaan normannipalkkasotureita. Normannit olivat Ranskasta tulleita viikinkien jälkeläisiä. He kuitenkin alkoivat itse muodostaa omaa valtiota Etelä-Italiassa. 1000-luvun lopun mennessä he valloittivat koko Etelä-Italian arabeilta, langobardeilta ja bysanttilaisilta.

Normannien Etelä-Italian kuningaskunnan aika oli Etelä-Italialle ehkä viimeinen kukoistusaika. Normannit loivat Etelä-Italiaan monikulttuurisen valtion, jossa arabien, bysanttilaisten, latinalaisten, normannien ja langobardien tieteet ja taiteet kukoistivat rinnakkain. Vapaamielinen etelän kuningaskunta sai Kirkkovaltion vihollisekseen. Kuningaskunta lopulta kaatui paavin kutsumille ranskalaisille joukoille vuonna 1266. Etelä-Italian normannien perustama kuningaskunnan loppu merkitsi alueelle pitkää alamäen jaksoa. Paavin kutsumat ranskalaiset suosivat suurmaanomistajia, kun taas Pohjois-Italiassa kukoistivat kaupungit, joiden menestys pohjautui vapaaseen kauppaan. Välimeren alue menetti tärkeyttään verrattuna Keski-Eurooppaan. 1400-luvu loppupuolella alkoi Italiassa pitkä sota ranskalaisten ja espanjalaisten välillä. Lopulta Kirkkovaltion tukemat espanjalaiset voittivat, mutta sama talouspolitiikka jatkui. Vuonna 1735 Etelä-Italian "Molempain Sisiliain kuningaskunnan" kruunu siirtyi Espanjan kuningasperheen Bourboniin sukuhaaraan, mutta sekin turvautui suurmaanomistajia suosivaan talouspolitiikkaan. Vuonna 1860 Giuseppe Garibaldi ja hänen johtamat vapaaehtoisjoukot valloittivat Molempain Sisiliain kuningaskunnan. Garibaldi luovutti alueen Italian kuninkaalle Viktor Emmanuel II:lle.

Heti Italian yhdistymisen jälkeen alkoi keskustelu ”Etelä-Italian kysymyksestä”, joka jatkuu yhä nykyään. Jo ennen yhdistymissotia Pohjois-Italia oli kehittyneempi kuin etelä, vaikka myös pohjoisessa maatalous oli tärkein sektori. Vain Napolin ja Palermon alueet olivat vahvasti teollistuneita. Italian kuninkaat eivät lopettaneet suurmaanomistajien valtaa etelässä, sillä maan hallitseminen oli helpompaa heidän avullansa. Pohjois-Italian poliitikot eivät tunteneet Etelä-Italian todellisuutta ja alueen eristyneimpien osien köyhyyttä. He määräsivät korkeampia veroja kuin Bourbonien aikana, infrastruktuurien rakentamista varten. Tämä aiheutti tyytymättömyyttä kansan keskuudessa. Etelässä koettiin pohjoisen hallitsijoiden käyttäytyvän kuin siirtomaaherrat. Vaikka Italian valtio on yrittänyt antaa herooisen kuvan yhdistämisprosessista, 90-luvusta alkaen suurten massojen osallistumisen astetta yhdistämishankkeeseen on kyseenalaistettu.

Tyytymättömyys Italian valtiota kohtaan kasvatti ilmiötä nimeltä "Brigantaggio", mikä merkitsi rosvojoukkoihin liittymistä. Monet "rosvot" olivat entisen Molempain Sisiliain armeijan sotilaita. Useat moderniajan tutkijat näkevät ilmiössä sisällissodan piirteitä. Italian valtion toimet sodassa "Brigantaggio":a vastaan olivat julmia. Tuhansia siviilejä tapettiin, jos he olivat brigantien sukulaisia tai jos heidän epäiltiin auttavan briganteja. Esimerkiksi nk. Pica-laki poisti kansalaisten perustuslailliset oikeudet Etelä-Italiassa vuosina 1863-1865. Vasta 1910-luvun lähtien Italian hallitus on pyrkinyt teollistamaan eteläistä Italiaa. Ensimmäiset, vaikka vähäiset tulokset saatiin 1950-luvulla. 1950- ja 1960- talousbuumin aikana miljoonia eteläitalialaisia lähti töihin pohjoiseen. Heitä kohtaan oli ennakkoluuloja: heitä pidettiin konservatiivisina, taikauskoisina, jopa muunmaalaisina. Varsinkin 90-luvun alusta lähtien, jotkut poliittiset ryhmittymät ovat vaatineet Pohjois-Italian irrottautumista etelästä tai vahvaa autonomiaa (esim. Pohjoisen liitto, nyk. Liitto, joka on nykyään muuttanut kohteensa eteläitalialaisista pakolaisiin). Huomattavasti pienemmät ryhmittymät vaativat etelässä Bourbonien paluuta.

Kehityserot etelän ja pohjoisen välillä ovat merkittäviä. Yhdistämisestä lähtien maansisäinen muutto etelästä pohjoiseen on ollut valtava. Etelässä työttömyysprosentti oli tammikuussa 2020 16,2%, kun pohjoisessa se oli noin 5,7% ja valtakunnallisesti 9,8%. Yli 50% etelän nuorista on työttömiä. Etelä kamppailee yhä mafian ja ”pimeän talouden” kanssa.

La questione meridionale

La storia dell'Italia meridionale è stata plasmata da alcune tra le più antiche culture del Mediterraneo. Per un lungo periodo, la regione è stata il centro della cultura dell'Europa occidentale. Il suo sviluppo è stato influenzato da ragioni di tipo storico ed economico. Finchè il Mediterraneo è stato il centro del mondo allora conosciuto, anche l'Italia meridionale ha prosperato. La regione ha sofferto poi la perdita di importanza politica. Quando, finalmente, lo Stato italiano divenne unitario, tra il 1859 ed il 1870, la situazione economica e di sviluppo del Meridione era molto più difficile di quella del Nord. Secondo molti italiani del Meridione, le politiche attuate dallo Stato italiano per lo sviluppo del Sud sono state insufficienti o talvolta addirittura inesistenti.

Durante i periodi protostorico e dell'Età del ferro, l'Italia meridionale era abitata per la maggior parte da popoli italici, ai quali appartenevano anche i Latini. A partire dall'inizio dell'VIII secolo a.C., i coloni greci iniziarono a fondare colonie lungo le coste dell'Italia meridionale. I Greci partivano da ogni angolo del mondo greco a causa di una crescita demografica esponenziale. Le più importanti colonie greche dell'Italia meridionale furono Taras (la moderna Taranto), Neapolis (Napoli), Kroton (Crotone), Poseidonia (Paestum), Sybaris (Sibari) e Rhegion (Reggio Calabria). Le città greche dell'Italia meridionale erano molto ricche, spesso anche più di quelle della Grecia continentale. A partire dall'inizio del III secolo a.C. i Romani iniziarono la loro conquista di tutta l'Italia meridionale, che beneficiò a sua volta della vicinanza geografica di Roma. La caduta dell'Impero Romano d'Occidente nel 476 d.C. fu un duro colpo per la regione, che fu conquistata della popolazione germanica degli Ostrogoti, insieme al resto d'Italia. I Bizantini poi attaccarono l'Italia nel 535 d.C. nel tentativo di reinstaurare l'Impero romano. Ma la vittoria bizantina fu di breve durata, perchè un altro popolo germanico, i Longobardi, invase l'Italia, iniziando una guerra lunga ed incerta proprio contro i Bizantini. Nel tentativo di vincere la guerra, verso la metà dell'XI secolo, i Longobardi chiamarono in Italia meridionale dei mercenari normanni, discendenti dei Vichinghi, che però iniziarono a formare un proprio stato. Alla fine dell'XI secolo, i Normanni erano riusciti a conquistare tutta l'Italia meridionale dalle mani di Arabi, Longobardi e Bizantini. Il dominio normanno in Italia meridionale fu forse l'ultimo periodo di splendore per la regione. I Normanni infatti avevano creato uno stato multietnico, dove le arti e le scienze arabe, bizantine, latine, normanne e longobarde fiorirono fondendosi. Il tollerante Regno normanno si fece nemico lo Stato della Chiesa e cadde definitivamente nel 1266, dopo essere stato sconfitto dalle truppe francesi chiamate dal Papa. La fine del domino normanno segnò per l'Italia meridionale l'inizio di un lungo periodo di declino. I francesi, appoggiati dal Papa, favorirono un'economia incentrata sul grande latifondo, mentre nel Nord fiorirono città-stato che basavano il loro successo sul libero commercio. Il Mediterraneo perse così la sua importanza a favore dell'Europa centrale. Alla fine del XV secolo ebbe inizio in Italia una lunga guerra tra i francesi e gli spagnoli, anche loro appoggiati dal Papa. Anche gli spagnoli, usciti vincitori, favorirono i grandi proprietari terrieri. Nel 1735 la corona del regno meridionale detto "delle Due Sicilie" passò ad un ramo della famiglia reale spagnola dei Borboni, che però non mutò le dinamiche economiche del Regno. Nel 1860 Giuseppe Garibaldi e i suoi volontari conquistarono il Regno delle Due Sicilie e lo consegnarono al re d'Italia Vittorio Emanuele II.

Già nel periodo immediatamente successivo all'unità d'Italia iniziò un acceso dibattito sulla "questione meridionale", che continua ancora oggi. Già prima dell'unificazione, il Nord Italia era più sviluppato del Meridione. Solo le zone di Napoli e Palermo erano abbastanza industrializzate. Neanche i vari re d'Italia succedutisi abbatterono il potere dei grandi proprietari terrieri del Meridione, perchè era più facile governare la regione con l'aiuto di questi. Inoltre, i politici del Nord non conoscevano la realtà del Sud e la povertà delle sue zone più isolate. Così furono imposte tasse più alte di quelle pagate durante il periodo borbonico, con l'intento di creare infrastrutture. Questo generò insoddisfazione tra la popolazione: molti pensavano che i governanti venuti dal Nord si comportassero da colonialisti. Anche se lo Stato italiano ha cercato di dare una visione eroica del processo di unificazione, a partire dagli anni '90 del XX secolo si è sviluppato un approccio critico nel quantificare il livello di partecipazione delle masse meridionali al processo di unificazione. L'insoddisfazzione verso lo Stato italiano incrementò fenomeni come il brigantaggio. Molti "briganti" erano stati soldati del Regno delle Due Sicilie ed è per questo che molti studiosi moderni vedono nel fenomeno connotati di guerra civile. Le misure adottate dal Regno d'Italia nella guerra ai briganti furono durissime. Migliaia di civili furono uccisi, con l'accusa di essere parenti dei briganti o loro sostenitori. La famigerata legge Pica sospese i diritti civili nel Meridione tra il 1863 e il 1865. Solo a partire dagli anni '10 del XX secolo lo Stato italiano ha cercato di industrializzare il Sud. I primi, seppur piccoli risultati si ebbero solo durante il periodo del boom economico degli anni '50 e '60, quando pure milioni di meridionali dovettero emigrare al Nord per lavoro. Lì incontrarono forti pregiudizi: venivano considerati arretrati, superstiziosi, persino come degli stranieri. Specialmente a partire dagli anni '90, hanno preso forza gruppi che chiedevano la secessione del Nord dal Sud Italia o una forte autonomia. Questo è ad esempio il caso della Lega Nord (adesso con il nome di Lega), che si considera oggi invece un partito nazionalista. Le differenze strutturali tra il Nord e il Sud sono ancora oggi ampie e il fenomeno dell'emigrazione interna verso il Nord è ancora molto forte. A gennaio 2020 il livello di disoccupazione al Sud era del 16,2%, contro il 5,7% del Nord. Oltre il 50% dei giovani del Meridione è senza occupazione. L'Italia meridionale deve ancora oggi combattere contro le piaghe delle organizzazioni mafiose e dell'economia "sommersa".