Italian saarten historia antiikissa ja keskiajalla

Italian saarten historia antiikissa ja keskiajalla.

Italian saarilla tarkoitetaan hallinnollisesti Sisilia ja Sardinia. Sisilia on Välimeren alueen suurin saari, Sardinia taas on hieman sitä pienempi. Sisilian historia on tiivisti sidottu Etelä-Italian historiaan. Maantieteellisesti se sijaitsee vain 3 km. mantereelta Messinan salmen kapeammassa kohdassa. Sardinia on taas kehittynyt omalla tavalla, sekä historiallisista että maantieteellisistä syistä. Saarella on enemmän yhteyksiä Korsikaan, jossa puhutaan kieltä, joka kuuluu samaan kieliryhmään, kun Sardinian kieli.

Protohistoriallisella ajalla Sisiliassa asui kolme eri kansaa. Saaren lounasosassa asui Elimit, aigeialainen kansa, mutta ei kreikkalaisperäistä. Sisilian keskiosassa asui Sikaanit, joista alkuperä ei olla vielä yksimielisiä. Saaren itäosassa asui Siculit, jotka olivat itaalinen kansa. Esi-historiallisessa Sardiniassa taas asui ns. nuraghinen kulttuuri. Nimi tule omaperäisistä kartiomuotoisista kivirakennuksista, jotka tämä kulttuuri rakensi koko Sardiniassa. Nuraghinen kulttuurin edustamat heimot olivat todennäköisesti indoeurooppalaisia. Nuraghe-rakennuksia on arvioilta koko saarella n. 7000 ja ne ovat UNESCO:n kulttuuriperintökohteet. Rakennusten tarkoitus on kiivaan väittelyn kohde. Yleisimmät teoriat väittävät nuraghien käyttö olleen sotilaallinen, uskonnollinen tai tähtitieteeseen liittyvä. Noin 900-600 eaa. välillä foinikialaiset ottivat haltuunsa Sardinian rannikot ja eteläosan. Noin 520-luvun eaa. alkaen foinikialaisperäiset karthagolaiset ottivat Sardinian foinikialaisen osan haltuunsa. Foinikialaiset alkoivat n. 750 eaa. rakentaa siirtokuntia myös Sisilian keskiosan pohjoisrannikolla. Esim. Palermon kaupunki oli alun perin foinikialaisten perustama siirtokunta. Myös Sisiliassa Karthagolaiset ottivat myöhemmin haltuunsa kaikki foinikialaiset siirtokunnat.

Noin vuodesta 735 eaa. myös kreikkalaiset alkoivat perustamaan siirtokuntia Sisiliassa. Kreikkalaisten kolonisaatio keskittyi erityisesti saaren itä- ja eteläosiin, joissa he kukistivat tai tekivät sopimuksia sikaani- ja siculikansojen kanssa. Kreikkalaissiirtokuntien joukossa olivat monet tärkeät kaupungit, jotka ovat vielä olemassa nykyään kuten Syrakousai (nyk. Siracusa), Zancle (nyk. Messina), Gelai (nyk. Gela), Katane (nyk. Catania) ja Akragas (nyk. Agrigento). Sisilialaisten kreikkalaisten joukosta löytyy esim. matemaatikko Arkhimedes, puhuja Gorgias, filosofi Empedokles ja runoilija Stesikhoros. Sisilian kaupungit johtivat usein itsevaltaiset johtajat (”tyrannit”). Nämä olivat myös mesenaatteja ja he tukivat taidetta ja urheilua. Heidän taiteiden suosimisen seurauksena, Selinouksen, Syrakousain tai Akragaan rauniot ovat todella suosittuja turistikohteita nykyään. Sisilialaisista kaupungeista vahvimmat osoittautuivat Akragas ja Syrakousai, jotka kamppailivat pitkään keskenään ja karthagolaisia vastaan. Ensimmäisestä puunilaissodasta lähtien (264-241 eaa.) Rooma alkoi valloittaa eri vaiheissa sekä Sardinian että Sisilian. Rooma sai Sardinian haltuunsa karthagolaisilta vuonna 238 eaa. Sisilian kreikkalaisista kaupungeista Syrakousai ja Akragas olivat viimeiset, jotka antautuivat roomalaisille vuonna 212 eaa.- Syrakusa kuuluisan piirityksen jälkeen, jossa Arkhimedes menetti henkensä. Rooman valtakunnan aikana Sardinia pysyi vähäasutettuna seutuna, kun taas Sisilia oli yksi valtakunnan tärkeimmistä alueista, yksi Rooman ”vilja-aitoista”. Sisilia pysyi ainakin osittain kreikankielisenä antiikin loppuun saakka. Vuonna 435 germaaniset vandaalit valloittivat sekä Sisilian että Sardinian Länsi-Rooman valtakunnalta. Vuonna 496 mennessä ostrogootit valloittivat Sisilian.

Bysanttilaiset yrittivät yhdistää taas Rooman valtakuntaa ja järjestivät lukuisat sotaretket länteen. Ns. goottisodassa (534-553) bysanttilaiset onnistuivat valloittaa Sardiniaa vandaaleilta ja Sisiliaa ostrogooteilta. Sota oli niin tuhoisa koko Välimeren länsipuoliskolle, että se teki enemmän haittaa alueen taloudelle, kun Länsi-Rooman romahtaminen. Kun germaaniset langobardit hyökkäsivät Italiaan 500-luvun lopussa, sekä Sardinia että Sisilia pysyivät bysanttilaisten käsissä. Sitten arabit valloittivat Sisilian vuonna 902 mennessä. Sisilian arabivalloituksen aikana Sardinia jäi eristäytyneenä, mutta sen yhteisöt järjestäytyivät muodostamaan pieniä paikallisvaltioita. Arabit taas toivat Sisiliaan omaa korkeasti kehittynyt kulttuuri. Sisiliaan saapuivat mm. vesikastelujärjestelmä, arabialaisen numerojärjestelmän, sitrushedelmiä ja ruokalajeja kuten couscous. Arabien mukaan saapuivat saarelle ja länteen arabiankielisiä käännöksiä antiikin Kreikan lääketieteellisistä teoksista. Arabikulttuuri pysyi Sisiliassa myös, kun Skandinavian peräisiä pohjois-Ranskasta tulleet normannit ottivat Sisilian haltuunsa arabeilta pitkän valloitussodan jälkeen (1060-1091). Normannien etelä-Italian kuningaskunnan aika oli etelä-Italialle ehkä viimeinen kukoistusaika. He loivat monikulttuurinen valtio, jossa arabien, bysanttilaisten, latinalaisten, normannien ja langobardien tieteet ja taiteet elivät rinnakkain. Toisin kun muualla Italiassa etelässä ja Sisiliassa vallitsi uskonnonvapautta. Kukoistuskausi saavutti huippunsa, kun etelän kuninkaaksi nousi vuonna 1198 Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik II, joka oli normanni äidin puolelta. Vapaamielinen etelän kuningaskunta sai Kirkkovaltio vihollisekseen. Etelän kuningaskunta lopulta kaatui paavin kutsumille ranskalaisille joukoille vuonna 1266. Pian tämän jälkeen sota syttyi Sisiliassa myös paavin tukemien Espanjan aragonialaisten ja ranskalaisten välillä. Aragonialaiset voittivat. Sardiniassa vapaat paikallisvaltiot olivat taas pitkään yhteistyössä Genovan ja Pisan merivaltioiden kanssa. Ne nauttivat hetkellisesti näiden kaupunkien vapaakaupan luomia etuja. Kuitenkin myös Sardiniassa paavin tukemat espanjalaiset ottivat valtaan 1478 mennessä. Kuten myös muualla etelä-Italiassa espanjalaisten pitkä valtakausi oli tuhoisa alueen taloudelle. Verotus oli korkea ja espanjalaiset suosivat suurmaanomistajat, kun taas pohjoisessa kauppa oli tärkein tulonlähde. Välimeri näin menetti tärkeytensä kansainvälisessä politiikassa ja kaupankäynnissä.

Storia dell'Italia insulare nell'antichità e nel Medioevo

La macro-area dell'Italia insulare è formata amministrativamente dalla Sicilia e dalla Sardegna. La Sicilia è l'isola più grande del Mediterraneo, mentre la Sardegna è leggermente meno vasta. La storia della Sicilia è strettamente legata a quella dell'Italia meridionale, anche perchè dista dal continente solo tre chilomentri nella parte di minima larghezza dello Stretto di Messina. La Sardegna, invece, a causa di ragioni sia geografiche che storiche, ha avuto un percorso di sviluppo storico ed economico diverso. Quest'ultima isola ha sempre avuto un rapporto molto stretto con la Corsica, dove si parla una lingua che appartiene allo stesso gruppo linguistico del sardo.

Durante il periodo protostorico la Sicilia era abitata da tre popoli diversi tra loro: a Nord-Ovest abitavano gli Elimi, un popolo proveniente dall'Egeo, ma non di origine greca, nella parte centrale vi erano i Sicani, di origine ancora oggi incerta e nella parte meridionale abitavano i Siculi, una popolazione italica. La Sardegna, invece, fu la terra dove si sviluppò la civiltà nuragica, così chiamata dal nome delle particolari costruzioni megalitiche circolari costruite da questa cultura in tutta l'isola. Il popolo rappresentante questa civiltà era probabilmente di ceppo indoeuropeo. In Sardegna si trovano circa 7000 nuraghi, che fanno parte della lista UNESCO dei patrimoni dell'umanità. La funzione avuta da queste strutture non è certa, ma le teorie più diffuse le caratterizzano come installazioni militari, o come strutture destinate al culto o all'astronomia. Tra il 900 a.C e il 600 a.C. i Fenici conquistarono le coste e la parte meridionale della Sardegna. Intorno al 520 a.C., i Cartaginesi, pure di origine fenicia, presero possesso dei territori fenici dell'isola. Intorno al 750 a.C. i Fenici incominciarono a colonizzare anche la parte centro-occidentale della Sicilia. Palermo, ad esempio, fu uno dei centri costruiti dai Fenici, che furono sostituiti dai Cartaginesi anche in Sicilia come possessori delle colonie.

A partire all'incirca dal 735 a.C. anche i Greci incominciarono a colonizzare la Sicilia. L'attività coloniale dei Greci si concentrò nelle zone centrali e meridionali dell'isola, dove presero possesso di quei territori combattendo o facendo accordi con Siculi e Sicani. Tra le colonie greche vi erano molte importanti città, che esistono ancora oggi, come Syrakousai (oggi con il nome di Siracusa), Zancle (Messina), Gelai (Gela), Katane (Catania) e Akragas (Agrigento). Tra le personalità greche di Sicilia spiccano il matematico Archimede, l'oratore Gorgia, il filosofo Empedocle e i poeti Stesicoro e Teocrito. Le città greche di Sicilia erano spesso guidate da figure autoritarie: i tiranni. Questi erano anche dei mecenati, che finanziavano le arti e lo sport. Come conseguenza del loro mecenatismo, i siti archeologici di Selinunte, Siracusa e Agrigento sono oggi ammirate mete turistiche. Akragas e Syrakousai divennero ben presto le potenze egemoniche dell'isola, combattendo sia tra di loro, che contro i Cartaginesi. A partire dalla prima guerra punica (264 a.C. – 241 a.C.), però, Roma incominciò a conquistare sia la Sicilia che la Sardegna, in diverse fasi. La Sardegna divenne dominio romano nel 238 a.C. Siracusa ed Agrigento furono le ultime città della Sicilia ad arrendersi ai Romani, la prima dopo un famoso assedio, che portò all'uccisione di Archimede. Durante l'Impero Romano, la Sardegna continuò ad essere una regione scarsamente abitata, mentre la Sicilia diventò, nella sua qualità di uno dei "granai" di Roma, una delle aree più importanti dell'impero. L'isola rimase almeno parzialmente di lingua greca fino alla fine dell'antichità. Nel 435 d. C. il popolo germanico dei vandali conquistò sia la Sicilia che la Sardegna dall'Impero Romano d'Occidente, ma entro l'anno 496 d.C. la prima fu conquistata dagli ostrogoti.

I bizantini successivamente tentarono di formare ancora una volta l'Impero romano e durante la cosiddetta guerra greco-gotica (534 - 553) riuscirono a conqustare la Sardegna dai vandali e la Sicilia dagli ostrogoti. Il conflitto fu così disastoso, che causò un crollo economico nell'area superiore a quello causato dall caduta dell'Impero Romano d'Occidente. Le cose migliorarono per la Sicilia con l'arrivo degli Arabi, che conquistrono l'isola entro il 902, mentre la Saardegna rimase isolata, con le comunità locali che andarono a formare diversi stati locali di modesta estensione. Gli Arabi invece portarono in Sicilia la loro cultura sofisticata: con loro arrvivarono nell'isola innovazioni come sistemi di irrigazione avanzati o i numerali arabi o novità gastonomiche come gli agrumi e il cuscus. Insieme agli Arabi arrivarono in Occidente, tradotti in arabo, gli antichi testi greci di medicina. La cultura araba continuò a fiorire in Sicilia anche dopo che i Normanni, guerrieri provenienti dalla Francia settentrionale, ma di origine scandinava, conqustarono l'isola dopo una lunga campagna (1060-1091). Il dominio normanno fu per l'Italia meridionale probabilmente l'ultimo periodo di splendore, durante il quale la scienza e l'arte arabe, bizantine, latine, normanne e longobarde convissero e si fusero. Al contrario delle altre zone d'Italia, nel Sud e in Sicilia vi era tolleranza religiosa. Il Regno normanno raggiunse il suo apice quando al suo trono ascese Federico II, imperatore del Sacro Romano Impero Germanico, normanno da parte di madre. Il tollerante stato normanno si inimicò però lo Stato della Chiesa e alla fine dovette soccombere nel 1266 alle truppe francesi chiamate dal Papa. Subito dopo scoppiò una nuova guerra tra i francesi e gli Aragonesi spagnoli, anche loro appoggiati dal Papa, che si concluse con la vittoria di questi ultimi. I piccoli stati sardi invece furono favoriti per un periodo dalla vicinanza con le repubbliche marinare di Genova e Pisa e dal libero commercio instaurato con esse. Comunque, anche la Sardegna cadde entro il 1478 nelle mani degli Aragonesi con l'appoggio papale. Il lungo dominio spagnolo fu disastroso per l'economia dell'Italia meridionale e delle isole, poichè gli spagnoli imponevano tasse esose e favorivano i grandi proprietari terrieri, mentre nel Nord dell'Italia fiorì il commercio. Fu così che il Mediterraneo, anche a causa della successiva scoperta delle Americhe, perse la sua importanza nello scacchiere politico internazionale e nel commercio.