Embedded Files
Kriitikkoko nyhjäisi tyhjästä, tä?
Kriitikko Jonathan Glancey ei nyhjännyt tyhjässä, eikä nyhjäissyt tyhjästä, vaan - teki juuri sitä, mitä arkkitehtuurikriitikon tulee tehdä - esitti kriittisen näkemyksen musiikkitalosta arkkitehtonisena kokonaisuutena ympäristössään.
Jonathan ei kritisoinut ”keskeneräistä teosta”, vaan valmiiden arkkitehtipiirustusten mukaan valmiiksi rakennettua taloa ja sen valmista arkkitehtuuria.
Glancey ei ”käyttänyt tilannetta hyväkseen arvostelemalla tyhjän talon [tyhjää] sielua, siis [tyhjää] sisältöä”, vaan (arkkitehtonisesti) täysin valmiin talon täysin valmista arkkitehtuuria.
Mikään, mikä siinä teoksessa on kesken, ei valmistuttuaan muuta talon arkkitehtonista muotoa tai ilmettä tai sielua enää millään tavalla.
“Musiikkitalo on puhtaasti käyttäjälähtöinen luomus.”
Hutiin meni…, Helsingin Sanomilta ja kriitikolta. Hesarin olisikin pitänyt tilata käyttäjäkriitikko arvioimaan sitä “puhdasta käyttäjää”, jolta luomus lähti, (eli joka käytti luomustaan ennen luomistaan). Toivottavasti käyttäjät eivät nyt lähde “puhtaasta luomuksestaan”, vaan löytävät sinne tiensä.
Paitsi että kuuluu sanoa “asiakaslähtöinen” ja "kuluttajalähtöinen", jos seuraa huijauslähtöistä (“osta halvalla myy kalliilla”-) “globalisaatiokehitystä” - eli “koko maailman näkemistä yhtenä suurena markkina-alueena" - tai “järkilähtöinen”, jos seuraa nykyajalta karkuun lähtenyttä järjenjuoksua.
Arkkitehtuurikriitikon tehtävä ei ole arvostella rakennuksen toimintoja, käyttöä, käyttäjiä, ihmisten vääntöjä, purnauksia, narinoita, sielunelämää, musiikkia, konserttivieraiden nautintoja, [ eleilyä, oleilua ]…, vaan taloa (rakennusta) ja sen arkkitehtuuria rakennustaiteena (ja -taitona).
Ei ole yksin ymmällään hän, joka ei ymmärrä, mitä sielu ja sielukkuus - (rakennus)taiteellisessa, musiikillisessa, kuvallisessa, sanallisessa, ym. ilmaisussa - merkitsee; koko nykyaika (”tieto"koneineen, strategioineen, sävellysgeneraattoreineen ja keskustelumoderaattoreineen) seisoo siinä hänen ympärillään.
Arkkitehtuurikriitikko ja -kritiikki ei voi lähteä sen ymmärtämättömyydestä, mitä arkkitehtuuri ja kritiikki on, päinvastoin kuin näppislähtöinen "ajattelu".
Vaikka maa soi ja materia värähtelee (jostain kumman syystä) - ♫ vaikka soi maa, voimaa suo, mi, oi maa, Suomi ♫ - kriitikko ei soimaa taloa sieluttomaksi, vaan tarkastellessaan havaitsee ja tarkasteltuaan toteaa sen arkkitehtuurin konemaisen sieluttomuuden. Talon arkkitehtoninen sielu (tai sen puute) ei ole lähtöisin "hankalan käsitteen" tyhjästä aprikoinnista tai virheellisestä ymmärtämisestä/määrittelystä, vaan sielukkuudesta (tai sen puutteesta); siitä, miten aineeton idea(ali) yhtyy ja siirtyy aineelliseen muotoon ja välittyy sen kautta (tai ei yhdy, ei siirry, eikä välity).
Kauneus, tunnelma, harmonia, idylli, miljöö, ilmapiiri, kodikkuus (inhimillinen lämpö), luonne, herkkyys, innoitus, mielikuvituksellisuus, maalauksellisuus; työtään rakastavan ihmismielen ja -käden työn jälki ovat arkkitehtoniseen sieluun (/sielukkuuteen) liittyviä käsitteitä ja asioita, joiden ilmentymistä tai ilmentymättömyyttä rakennustaiteen tuntija arkkitehtuurissa tarkastelee. Ovatko nämä todellakin niitä käsitteitä ja vaikutelmia, jotka nousevat mieleen musiikkitaloa eri suunnista lähestyttäessä ja tarkasteltaessa? Arkkitehtien puheissa ja kirjoituksissa ne (käsitteet) vilisevät, mutta ovatko he onnistuneet toteuttamaan ne työnsä tuloksena?
Ajatonta (syvää, pysyvää) kauneutta kaipaavat katselijat (ja kuuntelijat) näkevät (ja kuulevat) kyllä sen, että musiikkitalo on komea ja hieno (komeimmillaan ja hienoimmillaan) - ja korkeimpien, avarimpien (tyylillä valaistujen ja taiteella somistettujen) aula- ja salitilojen osalta suorastaan upea - mutta myös sen, että (arkkitehtonisena kokonaisuutena ympäristössään) kaunis on liian kaunis sana siitä käytettäväksi.
Nykynäkymien näännyttämät kaunosielut ymmärtävät kyllä sen, että (pääkaupunkiseudulta puuttunut, sata vuotta kaivattu) huipputasoinen konserttisali on musiikkitalon merkittävin tila - ja sen (akustinen) onnistuminen niin tärkeätä, että näkökysymykset ovat sen rinnalla sivuseikkoja - mutta myös sen, että akustiikan (ja musiikkiesitysten) arvioiminen (/arvosteleminen) kuuluu kuulijoille (muusikoille, musiikkikriitikoille, akustikoille, yleisölle) - ja talon kaikinpuolisen käytettävyyden arvioiminen/arvosteleminen talon käyttäjille (ei arkkitehturikriitikolle!) - ja näkökysymysten arvioiminen niille (näkijöille, arkkitehtuurikriitikoille), joille näkökysymykset (ja niihin liittyvien perspektiivien havaitseminen, kokeminen ja ymmärtäminen) ovat pääasioita.
Kameran linssi paljastaa kuvaajan silmin katsottuna - ja hienot valokuvat "vanhanaikaisin museosilminkin" nähtynä - että kuvauksellisuutta musiikkitalo tarjoaa yllin kyllin; mutta jättää paljaat silmät ja vapaan käden tyhjiksi siitä maalauksellisuudesta, jolla (luonto ja) vanha (taide ja) arkkitehtuuri ne täyttää.
"Luonnon aiheiston tutkiminen on ollut hyvä lähtökohta taiteelliselle työlleni. Enkä toki ole ainoa, jolle luonto on toiminut innoittajana. Luontohan on pohjaton temaattinen kirjasto. ...Luonnon ja taiteen rikkaudessa on samankaltaisuutta." (arkkitehti Marko Kivistö)1
Lasi, betoni, metalli ja puu ovat tietysti "luontolähtöisiä" materiaaleja - ja viinitarha, tukkisuma ja nuotiopiiri2 ihmisavusteisia luontoaiheita - ja luonnonvalo pääsee ikkunoista ja valokuiluista (illan tullen hämäräkuiluista, talvi-illan ollen pimeäkuiluista) sinne minne pääsee - ja saleihin pääsevät voivat nähdä seinäpintojen koukero-/kolo-/kenno-/solukko-/seittikuvioissa luontoaiheitakin - mutta muutoin - kuin kubististen (kyber)prismalinssien lävitse (taloa kokonaisuutena) katseltaessa - on oma hommansa hahmottaa, mikä luonnon aihe tai teema, mitäkin kohtaa musiikkitalossa on innoittanut ja sen muotokieleen siirtynyt (ruo-kalaa, [aukion hauki-on-kalaa] ja suorastasta lukuunottamatta). Luonnossa ei ole suoraa viivaa, eikä suoraviivaista liikettä. Sibelius-Akatemian sisääntuloaulaan "taiteiltua" Alien-hirviön ummetuksenhelpotusta ei lasketa, koska se on toiselta planeetalta.
Citykanin muotoinen - itsestään liikkuva ja lisääntyvä - taloko olisi pitänyt rakentaa?
No ei, (hiilijalanjäljen muoto olisi kylläkin ollut otsoniinosuva valinta) mutta täyttymys, jossa "ruma ankanpoikanen" paljastuu puhtaan joutsenkauneuden kuvajaiseksi - muillekin, kuin kaupunkisuunnitteluviraston arkkitehdeille (oivaltavammassa merkityksessä)1 - jää satuun... kun vain keisari uusine vaatteineen ilmestyy katuun...
Sielua on sanottu "liimaksi", joka liittää hengen ruumiiseen ja pitää sen koossa (niin kauan, kun ruumis on elossa); mutta koska ei ole pystytty todistamaan tieteellisesti, onko kyse luuliimasta vai epoksihartsista, määritelmä on toistaiseksi hyllytetty. - Ja hyvä niin, koska nykyjärki päättelisi siitä vain, että liimapuusta ja lastulevystä valmistetut talot ovat sielukkaita. Eikä kielikuva kovin onnistunut ole senkään vuoksi, että "liima" on paikoilleen jämähdyttävää tarrautuneisuutta, ja sielu (/sielukkuus) taas dynaaminen, eloisa elementti. - Riittää kun ymmärtää, että sielu on jotakin, mikä liittää, yhdistää ja välittää aineettoman aineelliseen, henkisen materiaaliseen, sisäisen ulkoiseen.
Henkevät henkilöt ja sielukkaat silminnäkijät (Idän viisaista Lännen filosofeihin, Goetheen, Schopenhaueriin ym.) ovat sanoneet arkkitehtuuria "jäätyneeksi" (/jähmettyneeksi/pysähtyneeksi) musiikiksi. Vaikkeivät jämähtäneisyysassosiaatiot tästäkään kielikuvasta kaukana ole, he eivät puhuneet lasilaatikoista ja jääkuutioista, vaan musiikillisharmonisten mitta- ja sointisuhteiden mukaisesta, sisäisen harmonia(käsitykse)n ja kauneustajun muotoilemasta sisäisen musiikillisuuden ulkoisesta vastineesta, sielun laulun heijastavasta ja helisemään heläyttävästä koskettavuudesta..., sielun soinnin (kivettyneestä) kuvajaisesta.
Glanceyn kritiikin tulkitseminen "kylmään sävyyn" kirjoitetuksi, "tuskin sielukkaaksi" sanavalintavirheellisyydeksi johtuu (ymmärtämättömyyden lisäksi) vain siitä, että hänen näkemyksensä ei ollutkaan se, mitä "ettäs kehtaajamme" tuntuivat odottavan.
Jos musiikkikriitikko kirjoittaa musisoinnin epäpuhtaudesta, kumoutuuko hänen havaintonsa tokaisulla: "varsin likaiseen sävyyn kirjoitettu artikkeli tuskin itsekään henki erityistä puhtautta"? Tarvitaanko sävelpuhtauden tai epäpuhtauden havaitsemiseen puhtaat vai falskit korvat? Tarvitaakon (arkkitehtuurin, musiikin, taiteen, ilmaisun...) sielukkuuden (tai sen puutteen) havaitsemiseen sielukas vai sieluton ihminen?
Sielukkaan, brittiläisen arkkitehtuurikriitikon kyseessä ollen on nielukasta havainnollistaa asiaa englanninkielisen soul sanan avulla.
Konsonantit s ja l muodostavat soul sanan "materiaaliset" puitteet, jotka -ou- henkäys vokaalikaarena yhdistää. -ou- ei voi kuitenkaan yksinään muodostaa sielua, eikä toimia sieluna. Ollakseen sielu ja ilmetäkseen sielu(kkuute)na (sisäisenä merkityksenä ulkoisessa ilmentymässään) -ou- tarvitsee ympärilleen ilmenemispuitteensa (s:n ja l:n)
Muodoltaan s-kirjain ilmentää kaarta ja l-kirjain suoraa viivaa tai kulmaa (L). Pohjimmiltaan ja päälimmiltään arkkitehtuurissa on (teknisesti) kyse vain kaaren ja suoran viivan (tai kaaren ja kulman) käyttämisestä ja yhdistämisestä. Siitä, miten arkkitehti viivaa ja kaarta (suoruutta ja kaarevuutta vaaka-, pysty- ja syvyyssuunnassa) käyttää ja yhdistää kokonaisuudessa ja yksityiskohdissa, mielikuvituksensa tai -kuvituksettomuutensa ohjaamana, taas muodostuu ja käy ilmi arkkitehtuurin inhimillissyys tai konemaisuus, luovuus tai tehokkuus, sielukkuus tai sieluttomuus.
Mikäli Glancey olisi luonnehtinut musiikkitalon arkkitehtuuria sielukkaaksi, siitä olisi voinut päätellä, että taas on joku nuori, kokematon toimittaja pantu harjoittelemaan ammattiaan. Musiikkitalon suunnittelun kohdalla pantiin asialle nuori arkkitehti(ylioppilas), joka todennäköisesti ei ollut ehtinyt vielä opetella arkkitehti(tietokone-)ohjelman kaarityökalun käyttöä; tai sitten sen käyttö oli kielletty "temppelinrakennustyökaluihin" kuuluvana. "Ei haluttu rakentaa taidemusiikin temppeliä."
Jälkimmäisen tulkinnan puolesta puhuu se, että kaaren käyttö oli ilmeisen kielletty koko 20-henkiseltä arkkitehtityöryhmältä. Musiikkitalon muotokieli on modernia, pelkistettyä, koristelematonta, korostetun kulmikasta, leikkaavalinjaista, teräväsärmäistä pysty | vaaka — vino / keno \ viiva-arkkitehtuuria, design-huonekaluja ja (pöytä-/lattia-)valaisimia myöten.
Piirrä kaunis viiva!
Viivottimellako sen vetäisit?
Piirrä sielukas viiva!
Tietokoneen (suora)viivavalikostako sen tulostit?
Arkkitehti-sana muodostuu kreikankielen sanoista archigos ja tektonas. Nykyään lähes pelkkään "arkkiromanttiseen peri-[myytti-]" tai valtahierarkkiseen (yli)johtaja merkitykseen typistynyt archigos merkitsi alunperin (tietoisuudellis/kokemuksellis/tiedollis/)taidollisen korkeuden/ylimmyyden ilmentäjää, mestaria ja tektonas maa-/kiviaineksesta rakentajaa (muuraria), arkkitehti-sanan alkuperäinen merkitys oli siis mestarirakentaja tai rakennusmestarimuurari.
Pelkkiä rakennussuunnittelijoita ei ollut, vaan arkkitehti toimi sekä suunnittelijana että rakennustyön ohjaajana että rakentajana. Perusmuurarin tehtäväksi voitiin antaa perusmuurien ja suorien rakenteiden tekeminen, mutta kun korkeinta taitoa vaativien holvi- ym. kaarirakenteiden ja koristeiden muuraaminen/muotoileminen tuli eteen, kutsuttiin paikalle kaarentekijämestari, arkkitehti.
Tämän kaarimerkityksen voi halutessaan nähdä esim. englanninkielisessä arkkitehti-sanassa, arch-i-tec-t (arch|tec[h] t[rans-form-a(c)tion] - arch/straight line-tec(h) t(ransformation) - if you will) ( — kaari-viiva-tehtiin ja hyvä tuli - [suoraa seinää tehtailtiin ja valmista tuli]).
Jos arkkitehtuurista jätetään kaari kokonaan pois, jäljelle jää helposti vain -tehtuuria tai paperiarkkiteh/kstuuria, viivan monotoniaa. Lopputulos, voi olla komea, hieno ja tyylikäs - niinkuin musiikkitalokin (interiöörinsä onnistuneimmilta osiltaan varsinkin) on - kauniskin, kun viivajako/ -sommittelu, väritys ja valaistus onnistutaan tekemään harmonisesti, muttei millään muotoa sielukas tai sielunkaunis, koska kauneus kaaren ja viivan yhdistävänä unisonona ja muotosuhdeharmoniana ei ole mahdollinen.
Kauneuden voi saavuttaa myös käyttäen vain geometrisia, symmetrisiä (ideaali)muotoja ja niiden muunnelmia - joita luonnossa ei esiinny - ja kaaret voivat olla näkymättömiä niinkuin sielukin on - suorien linjojen kohtaamis- ja leikkauspisteiden osuessa niiden (näkymättömien kaarten) kehälle (esim.) - mutta silloin ei luonnollisestikaan ole kyse luonnon tematiikasta, eikä luonnon aiheiden käyttämisestä.
"Kun on kaupungista [kaupunkirakennustaiteesta] kysymys, täytyy kokonaisuuden kaikkien osien välillä vallita sopusointuinen suhde, jotta saavutettaisiin syvä ja pysyvä kauneusvaikutus." 12
Miten soi orkesteri, jonka kapellimestari töksyttelee tahtipuikkoa suoraviivaisilla nykäyksillä iskun pohjasta toiseen?
Konemaisen sieluttomasti.
Kapellimestarin käden/tahtipuikon liike alkaa ilmentää ja välittää kauneutta sillä hetkellä, kun se tavoittaa plastisen liikekaaren kauneuden.
Pehmeät siirtymät ja soinnikkaat kontrastit ovat kauneuden ominaisuuksia, kuten sielunkauneus ja luonnonkauneus osoittavat:
Viiva alkaa ilmentää (luonnonmukaisen) luovaa kauneutta silloin kun se lähtee kaareutumaan... ja saavuttaa huipentumansa vapaan tahdon, henkevän mielikuvituksen ja sielukkaan ilmaisun käsissä.
Jollei ala..., jollei lähde..., jollei saavuta..., valoilla, väreillä ja (villi)viiniköynnöksillä voidaan pelastaa se, mikä pelastettavissa on.
"Lääkäri voi haudata erehdyksensä, mutta arkkitehti voi vain kehottaa asiakkaitaan istuttamaan viiniköynnöksiä." (Frank Lloyd Wright)
Kokemuksesta "tiedettiin", että hyvää konserttisaliakustiikkaa tavoiteltaessa, salin muotovaihtoehdot ovat suorakaide ("kenkälaatikko"), viuhka tai "viinitarha". Viuhkat huiskittiin jo Kulttuuri- ja Finlandiataloilla, nyt oli viininkorjuun vuoro*. Vahingoista viisastuneina(?) salin kokonaismuodon kanssa temppuilemiseen ei ollut (ei pitänyt olla) tarvetta - eikä varaa (arkkitehdin vouhkittua viuhkan lisäksi sukunimeään konserttisalin puolelle) - eikä lupaakaan, koska "viinitarha"-malli oli ennalta valittu ainoaksi sallituksi pääsalin muodoksi.2
*"Sopiva analogia löytyy viinikulttuurin kehityksestä maassamme..."
Ankarimmatkaan kokonaismuodon, rakennusmateriaalin tai käyttötarkoituksen rajoitukset eivät kuitenkaan ole esteitä mielikuvituksen käyttämiselle ja sielukkuuden ilmentämiselle yksityiskohdissa tai konserttisalien ulkopuolisissa tiloissa ja muodoissa, kuten eri puolille maailmaa rakennetuista musiikki- ym. taloista voidaan nähdä. Kokonaismuodonkin rajoitukset voi ylittää, jopa humoristisesti, - toisin, kuin Kiasman-ketaleessa, jonka ulkomuodossa on onnistuttu yhdistämään kaari ja viiva totisen modernisti (eli epäonnistuttu yhdistämään) - ja luontoaiheita ja luonnon orgaanisia muotoja voi (oikeasti) tutkia ja käyttää, jopa kauniisti, nykyajankin arkkitehtuurissa...*
...jossakin, missä kulttuurin arvoa ei lasketa budjetin prosenteilla tai bruttokansantuotteen promilleilla, ja ymmärretään olla paavoilematta kulttuurirahoja "hyödyllisempiin" tarkoituksiin, eikä kauhistella kulttuuriin sijoittamista virheenä ("joka voi olla ostoksilla kävijöille henkisesti pitkä matka") tai ("väärin kohdennettuna") menoeränä, jolla olisi pitänyt rakentaa sairaaloita ja kauppakeskuksia...
* "Wau-arkkitehtuuria" Helsinkiin "ei haluttu". "Haluttiin" "demokraattista" jupina-mumina-tuppisuu-arkkitehtuuria..., joka neuvoteltiin pienemmäksi ja halvemmaksi, koska se oli "aivan liian kallista" kaupungin "arvokkaimmalle tontille"... joka oli aivan liian arvokas "aivan liian kalliille" rakennukselle... Ja nyt "halutaan" Guggenheim-turistirysäarkkitehtuuria jollekin toiselle tontille*; ja Suomen suurin "lohikäärmetalo"* kolmannelle tontille; ja korttelin korkein tornitalo joka neljännelle tontille.
*toivottavasti löytyy halpa tontti omista nurkista, tai ilmainen pakkoliitosläntti jostain naapurikunnasta... (tai -maasta, nyt kun ei halutakaan.)
*Lohikäärmetalo-uutisen kommentoija on huomannut, että kuvassa näkyvä (vanha) "teollisuushalli on hienompaa arkkitehtuuria, kuin mikään nykyinen asuintalo!"
Kirjolohikäärmetalopiirien ulkopuolella on huomattu sekin, että (riittävän) vanhoissa teollisuushalleissa ja tehdasrakennuksissa on usein enemmän ilmettä ja mielikuvitusta ja kauneutta ja tunnelmaa kuin nykyajan kulttuurirakennuksissa.
Henkisesti kuolleessa asenneilmapiirissä - jossa lasketaan vain "taloudellisia realiteetteja" ja pidetään ruumiin kulttuuria (urheiluhalleineen), sairaiden ja avuttomien (vanhusten) hoivaamista (sairaaloineen ja hoitokoteineen) ja henkistä kulttuuria (tiloineen ja taloineen) toisensa poissulkevina vaihtoehtoina - on ihme, jos ylipäätään minkäänlainen (henkinen) kulttuuri säilyy elossa (ja saa tarvitsemansa talon ympärilleen).
Nykynäkö-kulma-arkkitehti sanoo sielua antik-liimaksi - "joka on niin vanhaa, ettei sillä mikään uusi kasassa pysy" - ja raudoituttaa ja betonituttaa ja teräspalkituttaa ja -levytyttää ja pulttauttaa ja hitsauttaa ja pellityttää ja pinnoituttaa ja lasituttaa ja maalauttaa ja esihapetuttaa ja pelkistyttää... talon, jonka jokaisen rakenneosan mekaaninen, koneellinen, teollinen suunnittelu, valmistus ja viimeistely on viety huippuunsa... ja toivoo, että ihmiset ymmärtäisivät, miten paljon rakkautta sen takana on.
Takana olevat toiveet voi kyllä ymmärtää, mutta voiko sen (rakkauden) nähdä edessään(?)
Glancey ei nähnyt.
Hän kävi etsimässä sitä myös Eiranrannan, Ruoholahden ja Pikku-Huopalahden nykyarkkitehtuurista, muttei nähnyt sitä sielläkään.
Sen sijaan (Helsingin):
Jugendarkkitehtuuri on hänen mielestään "iloa, onnea ja mielihyvää alusta loppuun, täynnä folkloristisia aiheita ja satumaisia koristeita". "Voi nähdä, että jugendin arkkitehdit ovat rakastaneet Helsinkiä", hän sanoo.
Eivätkä vain Helsinkiä, vaan ennen kaikkea, kauneutta ja sen ilmentämistä oman sielunsa riemulla ja käsityötaitonsa mestaruudella.
"Helsingin jugendtalot rakennettiin 1800-1900-lukujen taitteessa parinkymmenen vuoden aikana kaupungin väkiluvun kasvaessa lyhyessä ajassa noin kolminkertaiseksi. Tarve uudisrakentamiselle oli suuri, mutta arkkitehteja oli kaupungissa (ja koko maassa) vain vähän. He eivät kaikkeen ehtineet, joten suurin osa Helsingin jugendtaloista on rakennusmestarien piirtämiä" 3,(4),5 (kuten Turussa ja Tampereellakin).
He eivät olleet pelkkiä esimiehiä nykyajan tapaan, vaan lähempänä mestarirakentajia eli arkkitehteja sanan alkuperäisessä merkityksessä. Myös (nykyisessä merkityksessä) varsinaisten ammattiarkkitehtien johtavana ajatuksena jugendissa oli rakentajien käsityötaidon arvostaminen ja tilaisuuden antaminen sen mestaruuden ilmentämiselle. Oikeastaan siis jugendin arkkitehdit, rakennusmestarit, muurarimestarit, seppämestarit, koristemestarit, lasimestarit, maalarimestarit... edustivat yhdessä sitä (arkkitehti-sanan alkuperäisen merkityksen mukaista, kaikkien työvaiheiden) mestaruutta, josta varsinaisen rakennustaidearkkitehtuurin tunnistaa.
"Arkkitehtien ja rakennusmestarien kiinteä vuorovaikutus vahvisti uutta virtausta, olivathan rakennusmestarit usein vastuussa ammattitaidosta, yksityiskohtien tulkitsemisesta ja jopa rakennusten piirtämisestä. Arkkitehdit taas saivat ennen varsinaista koulutusta ja sen aikana käytännön kokemusta rakennuksilta muurareina ja työnjohtajina. Rakennusmestareille perustettiin kouluja 1880-luvun alussa ja monet opettajat olivat samoja arkkitehteja, jotka opettivat myös Polyteknisessä opistossa." 3
Vaikka jotkut arkkitehdit (Lars Sonck esim.) olivatkin sitä mieltä (tai tulivat nuorena sanoneeksi), että rakennusmestarien luomukset olivat "rikkaruohoja, jotka tukahduttivat aluillaan olevan uuden taiteen" 4 (art nouveau'n) - hassun kömpelöhköjä talojakin joukossa oli - parhaimmillaan ja onnistuneimmillaan arkkitehtimestarit, rakennusmestarit ja mestarirakennusmiehet innoittivat toinen toisiaan ja loivat rakennuskantaa, jossa jugendtyyli, kansallisromantiikka ja kansanperinne (kulttuuri, sivistys ja maalaisjärki; henkevyys, sielukkuus ja käden taito) yhtyivät erottamattomaksi, eheäksi tyylikokonaisuudeksi, joka puolestaan liittyi pehmeänä siirtymänä sitä edeltäneeseen uusrenessanssiin ja varhaisempaan uusklassismiin (empireen).
Helsinki oli 1910-luvulla (valmiilta osiltaan) kauneimmillaan ja itseoikeutettu jäsen maailman kauneimpien kaupunkien joukossa. Mitään vastaavaa, elävän vaihtelevaa tyylikirjoa, mutta samalla kuitenkin harmonisen yhtenäistä kaupunkikuvaa - jossa arkkitehtoninen kauneus oli kaikissa vaiheissa tavoite, josta ei tarvinnut luopua rakennuksen käyttötarkoituksen tai tyylikauden muutoksen perusteella - ei Helsingin (eikä Suomen) kaupunkirakentamisessa ole sen jälkeen saavutettu, eikä edes tavoiteltu (toteuttamatta jääneitä (1910-luvun) Eliel Saarisen Munkkiniemi-Haaga- (ym.) suunnitelmia luonnollisestikaan lukuun ottamatta).
Päinvastoin; "uutta-ei-voi-rakentaa-purkamatta-vanhaa-" hulluuden päästyä valloilleen alkoi mieletön ( 50- 70-luvuilla huipentunut ) purkuvimma, jossa kaupunkikuvan "muuttaminen" ja "uudistaminen" (= tuhoaminen ja tärveleminen) "moderniksi" ja "tehokkaaksi" ajoi kaikkien arvojen yli. (Yli)arvostetun funktionalismin edustajienkin piti ikään kuin virkansa puolesta inhota jugendia ja uusrenessanssia (ja muita kertaustyylejä).
Helsingin kaupunginmuseon (vuoden 2002) näyttelyä Helsingin revityistä rakennuksista, ja sen pohjalta ideoitunutta Antti Mannisen sataosaista artikkelisarjaa Helsingin puretut talot (Helsingin Sanomat, 2002-2004)5, ei kukaan, jolla on yhtään silmää ja sielua jäljellä, voi(nut) katsella ja lukea itkemättä tai raivostumatta, tai itkemättä ja raivostumatta mikäli kuuluu ikäpolveen, joka vielä muistaa talot ympäristössään ja oli paikalla niiden tuhoamista todistamassa.
Yhtä surullista seurattavaa on Turun purku-/uudisrakennushistoria.5 Ja nykyisyys.
Ja Porin. Ja Vaasan. Ja Hämeenlinnan. Ja Tampereen. Ja Joensuun. Ja Oulun. Ja Kuopion. Ja Lahden. Ja Porvoon. Ja...
"Kaikki puretut talot eivät olleet rakennustaiteellisesti korvaamattomia aarteita. Niillä oli kuitenkin oma merkityksensä kaupunkikuvan elävöittäjinä." (Manninen)
"Kaikki tilalle rakennetut talot eivät ole rakennustaiteellisesti arvottomia laatikoita. Niillä on kuitenkin oma merkityksensä kaupunkikuvan kuolettajina." (Manalainen)
Arkkitehtuurin perinteitä kunnioittamaton ja arvoja tunnistamaton/tunnustamaton, omaa etua ja lyhytnäköistä hyötyä tavoitteleva mentaliteetti, jolla purku-/uudisrakennushankkeita perusteltiin saa osuvan kuvauksen Mannisen artikkelisarjan osassa, jonka kohteena on hotelli Kämp".
sitaatti:
Helsingin Sanomissa julkaistiin 4.5. 1965 arkkitehti Erkki Rautialan pitkä mielipidekirjoitus, jonka otsikko oli "Kallis ja turha muistomerkki arkkitehtuurin rappiokaudelta". Rautiala totesi aluksi, että Pohjoisesplanadin rakennukset Fabianinkadulta Keskuskadulle ovat vuosilta 1850-1920, jota rakennustaiteen historiassa kutsutaan "tyylijäljittelykaudeksi". Hänen mielestään suojeluhanke merkitsi, että "pääkaupunkimme aikoo tehdä eräästä pääkadustaan arkkitehtuurin rappiokauden harmaan museon".
Kämp, Ateneum, Grönqvistin talo, Standertskjöldin talo, Rickhardinkadun kirjasto, Kansallismuseo, Kansallisteatteri, Rautatieasema, [Hvitträsk, Hvittorp], Pohjoisranta 10 ja muut Helsingin [ja koko Suomen] uusrenessanssi- ja jugend-talot ovat (olivat) siis "arkkitehtuurin rappiokauden harmaan museon muistomerkkejä", jollaiset joutavat (joutivat) purettaviksi arkkitehtuurin "kukoistuskauden" hengettömien, sieluttomien, persoonattomien, ilmeettömien, mielikuvituksettomien, mauttomien, tyylittömien nauhaikkunalaatikoiden ja betonielementtirumilusten tieltä.
Niin vain joutuivat Symposion-(raittiusseura)piirin selvän(päivän)näkijätkin (kuolemansa jälkeen) humalattomuuden hulluuden uhreiksi, kun maljoiltaan vietiin alusta ja pöydältään pohja ja eri taiteenlajien yhteenkuuluvuudelta ja toisiaan täydentävyydeltä (k)antimet..., Kämp purettiin. Esplanadin puoleisen julkisivun, portaikon ja peilisalin tilalle rakennettiin sentään kopio alkuperäisestä, Kluuvikadun puolikkaan tilalle rakennettiin uustehokas toimistorakennus.
Huberin talo purettiin. Norrménin talo purettiin. Heimolan talo (jossa eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen!) ja n. 900 muuta taloa purettiin. (jossain tekstissä on mainittu luku 2000, mutta siinä lienevät mukana kaikki sotia edeltäneiden vuosienkin purkutyöt). 5
Noin suuressa joukossa on toki täysin hyväksyttävinkin perustein purettuja taloja (puutaloja enimmäkseen), joiden perään ei tarvitse (tai ei vain voi) itkeä.
"Mitäs sitä muutenkaan menneitä murehtimaan ja märehtimään".
Koska ne eivät ole menneet menneisyyteen, vaan jääneet nykyisyyteen. Kaikkein sydäntä särkevimmän, perusteettoman purkamisen ja turhan, tärvelevän uudistamisen jäljet eivät häviä minnekään vuosikymmentenkään jälkeen, vaikka tottumus, turtumus, unohdus, sokeus ja välinpitämättömyys käveleekin niiden (jälkien) ohi huomaamatta kuinka: Mannerheimintie pilattiin, Aleksanterinkatu pilattiin, Fabianinkatu pilattiin, Unioninkatu pilattiin, Kluuvikatu pilattiin, Hallituskatu/Yliopistokatu pilattiin, Kaivokatu pilattiin... Helsinki pilattiin. Huonomminkin olisi voinut käydä, mutta purkumenetysten lisäksi (tai niistä kokonaan riippumatta):
"Syvästi valitettava tosiasia on, että enää tuskin on olemassa kaupunkirakennustaidetta sen todellisessa ja laajassa merkityksessä, mutta vielä valitettavampaa on, että asia yleensä ei ollenkaan liikuta yleisöä. Suuresti katsoen ei herätä huomiota eikä huolta, että kauniita ja tyylikkäitä vanhoja kaupunginosia tahi kaupunkeja erittäin häikäilemättömästi hävitetään ja pilataan rakentamalla ympäristöönsä sopimattomia rakennuksia tahi että syntyy uusia kaupunginosia ja kokonaisia kaupunkeja, joiden rumine ja sopusoinnuttomine järjestelyineen pitäisi saattaa epätoivoon normaalisti tunteellisen ihmisen. Työtä tehdään ja huvitellaan, ikäänkuin mitään tavatonta ei olisi tekeillä.
1600- ja 1700-lukujen jälkeen, jolloin laajat piirit käsittivät ja ihailivat rakennustaidetta ehkäpä suuremmassa määrin kuin mitään muuta kuvaavaa taidetta, on rakennustaiteellinen mielenkiinto, erittely, arvonanto ja nautintokyky arveluttavasti vähentynyt ja jäljelle jääneet rippeet keskittyvät yksityiseen rakennustaiteelliseen tuotteeseen, yksityiseen taloon erillisenä ilmiönä, jota vastoin niitä tuskin ollenkaan riittää rakennustaiteelliselle kokonaissommittelulle, kaupungille kokonaisuutena." (Gustaf Strengell, 1922) 8
Toteutuneet purkuhankkeet - joilla rikottiin ehjiä miljöitä ja hävitettiin arkkitehtuurin arvokauden rakennuksia paljon enemmän, kuin sodissa tuhoutui* - merkitsivät nykyrakentamisen tympeyteen liitettynä, että pääkaupunkimme teki pääkaduistaan ja sivukaduistaan (uusituilta osiltaan) arkkitehtuurin irvokauden värittömän nykyisyyden aiheuttaen kaupunkikuvalle lopullisen ja peruuttamattoman vahingon; ja rakennutti - ja rakentaa edelleen - tilalle omaa typeryyttään julistavat monumentit.
*Mannisen esittelemien sadan purkutalon joukossa oli peräti 18 Theodor Höijerin suunnittelemaa rakennusta. Höijerin uusrenessanssitalot* - joille vanhat mustavalkovalokuvat eivät tee oikeutta - ovat (olivat) oman tyylilajinsa mestariteoksia, jollaisten menettäminen tuntuu erityisen murheelliselta, kun näkee, mitä tilalle rakennettiin. Yhtä surullista on jokaisen turhaan puretun empire-, uusrenessanssi- ja jugendtalon kohtalo, joukossa kahdeksan Selim A. Lindqvistin taloa*, viisi Grahn-Hedman-Wasastjernan taloa*, neljä Gesellius-Lindgren-Saarisen taloa*, kolme Engelin taloa*, ja monen monta muuta, joiden mukana ei tuhottu vain arkkitehtien (arkkitehtitoimistojen) suunnittelutyötä, vaan kaikkien suunnitteluun ja rakentamiseen osallistuneiden ihmisten työ ja taloihin liittyvä paikallishistoria.
*huom! korttelit.fi-sivustolla on kyseisten arkkitehtien säilyneiden rakennusten kuvia
Menetykset eivät koske vain kaupunkikuvaa ja julkisivuja. Rakennukset olivat arkkitehtonisia kokonaistaideteoksia, joiden sisätilojen muotoilun, viimeistelyn ja koristelun eteen nähtiin valtavasti vaivaa.
Kokonaistaiteellisuus arkkitehtuurissa ei merkitse sitä, että rakennukset olisivat (olleet) kokonaan pelkkiä taideteoksia, vaan sitä, että ne kokonaisuutena ja kaikissa yksityiskohdissaan täyttivät myös taiteellisen (esteettisen) tarkoituksen käyttötarkoituksensa lisäksi. Rakennukset eivät tarvitse taiteellisuutta ollakseen rakennuksia, mutta ilman sitä ei ole kyse rakennustaiteesta, vaan pelkästä (tarve)rakentamisesta.
Helsingin kaupunginmuseon sivustolle kootusta kuvasarjasta Helsinkiläisiä porrashuoneita 1800-luvulta ja 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä voi kurkistella minkälaatuisia menetykset (porrashuoneiden osalta) ovat, ja mitä nykyarkkitehtuuri elementtirakentamisineen ja brutaalirealismeineen on kokonaan menettänyt.
Ehdotuksiin (edes arvokkaimpien) talojen uudelleenrakentamisesta (ehjien korttelien uudelleeneheyttämisestä) on vastattu, että "sehän olisi historian väärentämistä". Purkaminen ja tärveleminen on (oli) siis aitoa historiaa(?)
"Mutta juuri 'kerroksellisuushan' on Helsingin rikkaus" sanoo siihen nykyarkkitehti tehtyjä vahinkoja vähätellessään, ympäristörikoksia "ymmärtäessään", ja nykyrakentamista puolustellessaan.
"Entisajan 'yksien totuuksien' maailma 'selvärajaisine aika- ja tyylikausineen' on mennyttä. Nythän on 'moniarvoisen monimuotoisuuden' aika", vääntää "älylliseen pohdiskeluun taipuvainen" neromyytinmurtaja.
Paitsi että ne tyylikausien rajat nimenomaan eivät ole (/olleet) selvärajaisia, yhtäkkisiä töksähdyksiä, vaan toisiinsa luontevasti limittyviä, pehmeitä siirtymiä. Nämä uuden ajan "moniarvoiset monimuotoisuudet" vasta ovat niitä jyrkkärajaisia, yksitotisia tyylivirheitä..., alvariinsa.
Kantakaupungin tuhoisimpia purku- ja uudisrakennushankkeita ajoivat vain omaa hyötyään tavoitelleet suuryritykset (grynderit, rakennusliikkeet), pankit ja vallankäyttäjät (hyvävelijärjestöt/-saunaseurueet) - ja apajille kärkkyvät arkkitehdit ja arkkitehtitoimistot - jotka halusivat itselleen tehokkaat tilat - ja tuohekkaat tulot - kaupungin keskeisimmiltä paikoilta.
Tyypillinen "asiantuntija-argumentti" purkuhankkeiden vastustajille ja uudisrakennusten arvostelijoille oli (on), että "maallikot ja konservatiivit eivät ymmärrä arkkitehtuurista yhtään mitään".5
Kokonaan toinen asia on, että hulluimpina purkuvuosina hankkeista ei juuri tiedoteltu, eikä niitä osattu tai ehditty edes vastustaa. Uuden rakentaminen oli paljon helpompaa ja kannattavampaa (ja on edelleen) kuin vanhan korjaaminen; ja suurten rakennusliikkeiden valta kasvoi sellaiseksi, että ne pystyivät - ei vain Puolimatkaan, vaan loppuun saakka - määräämään, millaisia taloja minnekin halusivat rakentaa.6
"Ainahan on purettu vanhaa ja rakennettu uutta tilalle. Sehän kuuluu luonnolliseen kaupunkikehitykseen."
Luonnolliseen kaupunkikehitykseen ("kaupungin kasvamiseen kaupungin mitoihin") kuuluu (tiettyyn pisteeseen saakka) esim. kerrostalojen rakentaminen hökkelikylien tilalle; mutta siinä vaiheessa, kun rakennustaide ja -taito on kultivoitunut korkealaatuiseksi ja pysyväarvoiseksi, luonnolliseen kehitykseen tai (luonnolliseen) historialliseen kerroksellisuuteen ei kuulu historiallisen miljöön tuhoaminen - ehjän puutaloidyllin, uusrenessanssi- tai jugendkorttelin/ -kaupunginosan/ -talon hajottaminen ja/tai pilalle uudistaminen - eikä sen tärveleminen ja hävittäminen nykyajan tieltä. Uutta saa rakentaa ja uutta täytyy rakentaa tarpeen vaatiessa. Uusille alueille! Omille tonteilleen!
Korttelit.fi-sivusto antaa hyvän mahdollisuuden Helsingin (kahdeksan kantakaupunginosan) rakentamishistoriaan tutustumiseen 1800-luvun jälkipuolelta 2000-luvun alkuun. Rakennusvuosi-hakua käytettäessä - vuosi vuodelta edettäessä, 60-luvulle saavuttaessa ja 2000-luvulle päädyttäessä - silmien eteen konkretisoituu betoninen havaintoesitys siitä, mitä (Rautialan edustama ja nykyajan noudattama) arkkitehtuurin "ymmärtäminen" (vallankäyttäjien ja markkinavoimien käsissä) merkitsee:
luovuuden loppua, mielikuvituksen kuolemaa, sielukkuuden menehtymistä; kurjan, lyhytnäköisen, hetkellisen hyödyntavoittelun ja sokean tehokkuusajattelun yksinvaltaa; kylmää siirtymistä "rationaalisen" rakentamisen aikaan (rakennusneliöiden ja -kuutioiden maksimaaliseen tehotuotantoon maksimaalisella voitolla); ankean, yksitoikkoisen, betonilähiöarkkitehtuurin tuomista kaupungin keskustaan.
Katukohtaisia "kerroksellisuus"-näkymiä voi tarkastella mainitun sivuston kadunnimi-haun tai kaupunginosakohtaisten korttelikierrosten avulla; virtuaalista katukävelyä voi kokeilla Google Mapsin Street View-toiminnon avulla; mutta kouriintuntuvimmin, sydäntäsärkevimmin ja sieluun sattuvimmin asian koko kuva ja karmeus paljastuu vain kävelyretkillä kaupungin kaduilla.
Jos silmät jollain tavalla toimivat (eikä niitä ole koulutettu olemaan näkemättä) näkymästä voi suoraan lukea, missä tehokkuusajattelu alkaa ja luovuus loppuu...; missä arkkitehtuurin (todellinen) kukoistuskausi loppuu ja rappiokausi alkaa...; missä totuus loppuu ja valhe alkaa. ("Etsikää totuutta ja kauneutta yhdessä, erillään toisistaan ette pysty niitä milloinkaan löytämään." (Pythagoras))
Esim. Lönnrotinkadun, Kalevankadun, Eerikinkadun, Annankadun, Uudenmaankadun... (tai melkein minkä tahansa kadun) läpikäveleminen tuo eteen lukuisia tyyliristiriitoja, joissa erilaisten näkemysten vastakkainasettelu on "ratkaistu" "rohkealla" rinnakkainasettelulla. Vanhan Polin "tyylijäljittelyn" ja "uuden poolin" tyylittömyysomaperäisyyden konfliktistakin "selvittiin" "rakentavalla kritiikillä" jo 30-luvulla ("joo rakennetaan vaan"); ja vielä monin verroin "rakentavammin" 60-luvulla ("joo, joo, joo, joo, rakennetaan vaan"). Ja "kerroksellisuuskin" koheni kerralla, kun "Geselliuksen porttia" "parannettiin" kaupunkikirurgisin toimenpitein.5 Toinen puoli (Uudenmaankatu 14/Annankatu 11) säilyi hengissä, mutta toinen puoli (Uudenmaankatu 16-22 /Annankatu10) "terveytettiin" kokonaan kuoliaaksi.
" Meillä ei ole pätevyyttä lähteä arvioimaan niinkin äskettäin kuin 60- ja 70-luvulla rakennettujen talojen arvoa".
Eikä meillä (nykyihmisillä) ole pätevyyttä lähteä käyttämään niinkin äskettäin kuin 200 000-250 000 vuotta sitten kehittyneitä aivojamme - jotka ainakin patologisten havaintojen mukaan ovat (lähes käyttämättöminä) vieläkin paikoillaan - ja niissä (aivoissa) kiinni olevia silmiämme kaksilla kiikareilla tai kolmilla kaksiteholaseilla (yksien hinnalla) vahvistettuinakaan(?) Ja koska sielua ei ruumiinavauksessa löydy, sitä ei ole olemassakaan(?)
Näkeminen ja aivojen käyttäminen ja sielun liike olisi saattanut kertoa karun totuuden: Ainuttakaan taloa, katua, korttelia, toria, puistoa, kaupunginosaa, kaupunkia, miljöötä, kulttuurikohdetta ei ole koskaan vaalittu pilalle. Kaikki (mikä on pilattu) on uudistettu (tai laiminlyöty)* pilalle.
Asbestin käyttö rakennusaineissa otettiin käyttöön 1920-luvulla; synteettisten hartsi-, muovi- ym. materiaalien käyttö seuraavina vuosikymmeninä. Terveestä, kestävästä rakentamisesta siirryttiin hallitsemattomien riskien höyrynsulkuhomepesäterveyshaitta/elinikäisvamma-aikapommien tehtailuun. Asbestipommi räjähti, muut vielä tikittävät...
*Jollei historiallista miljöötä ja rakennustaiteen perinnettä osata kunnioittaa, eikä arvorakennusten arvoa tunnistaa ja vaalia samalla rakkaudella, taidolla ja ymmärryksellä, jolla ne on rakennettu, ne rapistuvat ja ränsistyvät (näennäiseen) purkukuntoon lyhyessä ajassa, vaikka oikein hoidettuina ja huollettuina säilyisivät vuosisatoja.
Karvaita muistutuksia siitä, että perinnemaaleissa(kin) on enemmän järkeä, kuin (juuri) missään nykyajan petrokemianteollisuuden maali-innovaatiossa, tulee eteen tuon tuosta*...kin uutisesta on helppo ymmärtää, missä mielessä "juuri "kerroksellisuus" on maamme rakennushistorian rikkaus." (HS. 25.2.2012, s. A8)
Katukuvasta (ja talojen sisäpuolisista näkymistä) voi kuka tahansa (näkevä) nähdä, että suomalaisen arkkitehtuurin todellinen kukoistuskausi sijoittuu samaan ajanjaksoon, kuin suomalaisen taiteen kultakausikin*, eli juuri siihen, jota Rautiala hengenheimolaisineen nimitti "arkkitehtuurin rappiokaudeksi".
*Oletko kuullut kenenkään vaativan Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Albert Edelfeltin, Helene Schjerfbeckin, Eino Leinon tai Jean Sibeliuksen teosten totaalista hävittämistä nykyajan tieltä modernismin ja popul(ar)ismin voittokulkua häiritsemästä?
Jostain syystä vastaavanlainen hävitystyö on ollut rakennustaiteen kohdalla - ei vain sallittua, vaan - erityisen hyväksyttävää, suunnitelmallista ja tavoitteellista. Kuolleiden arkkitehtien elämäntyön kohtelu on (usein) ollut epäkunnioittavuudessaan ja välinpitämättömyydessään täydellinen vastakohta kuolleiden runoilijoiden, - kuvataiteilijoiden ja - säveltäjien kohtelulle, vaikka mediassa ja keskustelusivustoilla suurinta ääntä pitävätkin nykyään ne, joiden mielestä kaikki kuolleet (säveltäjät sävellyksineen etenkin) ansaitsevat "tasa-arvoisen" kohtelun (= hautaamisen ja unohtamisen).
Rakennusten muotokielen kylmän kulmikkaaksi ja sieluttoman suoraviivaiseksi kolkkoutumisesta on myös helppo nähdä, että ymmärrys, jonka mukaan suora viiva liittyy tehokkuuteen ja kaari luovuuteen, ei olekaan pelkkää "feng shui-hömppää", vaan täyttä totta.
Kun tarkoituksena on (ollut) suunnitella ja valmistaa tehokkaasti (ja halvalla) suoraa seinää ja sileätä pintaa aukoilla tai ilman, tilaa luovuudelle ei (ole) jää(nyt). Tällaisessa "kehityskulussa" arkkitehdit ovat joko vapaaehtoisesti menneet tai tahtomattaan joutuneet markkinoita hallitsevien rakennusalan suuryritysten ja kaupunkisuunnitteluvirastojen välisen alihankkijan rooliin, lakisääteisten, pakollisten piirustusten laatijoiksi.
Kaupunkikuvan yhtenäisyys - joka aiemmin merkitsi katulinjan, räystäslinjan, kattokaltevuuden ym. yhtenäisyyttä ja tyylikirjon (muoto- ja väriharmonista) yhteensopivuutta, mutta salli kuitenkin ainutlaatuisten, yksilöllisten talojen suunnittelemisen ja rakentamisen ja tyyppitalojen muuntelun - kääntyi "tieteellisen", "objektiivisen" ja "rationaalisen" suunnittelu-/rakentamis-/virkamies-/insinööri-/grynderi-/tehokäsittelyssä merkitsemään vain yksitoikkoisten lamellitalojen kilometritehtailua ja mielikuvituksettomien tusinatalojen rakentamista kaikkialle.
Kun vuosikymmenien ajan on pyritty vain tehokkuuteen - suunnittelutehokkuuteen, rakentamistehokkuuteen, kustannustehokkuuteen, voitonmaksimointitehokkuuteen - on päädytty käyttämään vain suoria, helposti, nopeasti ja halvalla valmistettavissa olevia, standardoituja rakenneosia ja muotoja. Kaikki muu kuin tehokkuus (yleisenä, vallitsevana käytäntönä) on menetty (poikkeuksiakin on, mutta enimmäkseen muualla, kun Suomessa).
Ja kun ihmiskäden tehtäväksi on jäänyt vain nosturin, betoniruiskun, ruuvin- ja mutterinvääntimen (ym. koneiden, vipujen, vääntimien ja painikkeiden) käyttäminen - ja ihmiskäden kosketus on minimoitu tai eliminoitu valmistusprosessissa/-sta - edes mahdollisuutta sielukkuuden ilmentämiseen ja välittymiseen ei ole, vaikka toiveita ja tahtoa olisikin.
Funktionalismin määritelmien mukaan:
- "rakennus tulee suunnitella niin, että sen osat palvelevat kukin mahdollisimman hyvin tiettyä tarkoitusta. Siten esimerkiksi sellainen koristelu, jolla ei ole käytännön funktiota, tulee karsia suunnittelusta kokonaan pois"
- "tarkoitus sanelee muodon"
- "(asuin)talo on kone, jossa asutaan" (machine à habiter) (Le Corbusier)
"Funktionalismi johti muotojen yksinkertaistumiseen ja huonekalujen sekä rakennusten osien sovittamiseeen paremmin massatuotantoon".
...ja viimein teolliseen täystehotuotantoon, jossa kaikenlainen koristelu (kaikki "turhat" ornamentit) on poistettu.
Kun esteettistä (kauneus-) funktiota (idyllifunktiota, miljööfunktiota, harmoniafunktiota, ilmapiirifunktiota, kodikkuusfunktiota, mielikuvituksellisuusfunktiota, luovuusfunktiota, inhimillisyysfunktiota) eli sielukkuutta ei enää pidetty tarpeena tai "tiettynä tarkoituksena", rakennustaiteesta voitiin "pelkistää" taide ja (sen edellyttämä) mielikuvituksellisuus (luovuus) ja käsityötaito kokonaan pois, ja siitä tuli pelkkää rakennusteollisuutta...
...ja taloista sieluttomia koneita; teollisten, rakennusteknisten prosessien lopputuotteita.
Arkkitehtien tai rakennusten käyttäjien (synnynnäisestä) sielunpuutteesta ei (yleensä) ole (ollut) kyse, vaan arkkitehtuurin (arkkitehtien) ajautumisesta rakennuste(h)ollisuuden uhr(e)iksi, inhimillisyyden jäämisestä sieluttoman järjestelmän varjoon. Räikeimmillään (määräävässä asemassa olleet) rakennusyritykset painostivat päättäjiä puolelleen uhkaamalla siirtää koko toimintansa pois paikkakunnalta, jollei niiden vaatimuksiin suostuttu6; joten myös aktiivista sielun(sa) myymistä (ja ostamista) on rationaalisen materialismin menestystarinan matkalaukku pullollaan. Erityisen karmeata jälkeä kaupunkikuvalle ja maan maisemalle on aiheuttanut kyseenlaisten "matkalaukkumiesten" pääseminen (asema)kaava-arkkitehdin asemaan.
"Kauneutta ei ole se, mikä nähdään silmin, vaan funktionaalisuus, se miten talot ja kaupunki toimivat"*
sanoi "Tehokas kaupunki - the smooth-running town"(1962) -kirjan kirjoittaja, kaava-arkkitehti, "visionääri" Olavi Laisaari, jolle - (Le Corbusierin tavoin) ei vain talo, vaan - koko kaupunki oli kone. Hänen edustamansa ja masinoimansa "tieteellinen" ja "rationaalinen" kaupunkisuunnitteluihanne ja -käytäntö perustui pelkkään liikennevirtojen (ja kassavirtojen) laskentaan ja tilastointiin ja (ylimitoitettuun) "optimointiin"; ja asuntotuotanto mahdollisimman-paljon-mahdollisimman-halvalla-ajatteluun. (Pari Laisaaren "kaunista" taloa "toimii" Helsingissäkin). Vaikka hän on (ymmärrettävistä syistä) tuntematon nimi arkkitehtuurin historiassa, hänen merkityksensä yleis- ja asemakaavoittajana, taustavaikuttajana ja käytäntöjen vakiinnuttajana - uutterana monen kaupungin (Turku, Salo, Hyvinkää, Lahti) "kehittäjänä" ja "uudistajana" (tärvelijänä) - ja Turusta lähes kaikkialle Suomeen levinneen "ilmanmyyntikikan"* alkuunpanijana on huomattava .9
*Tontinomistaja sai lisää rakennusoikeutta (lisäkerroksia), jos suostui sisentämään (puretun talon tilalle rakennettavan) talon (rakennusten aiemmin muodostamasta yhtenäisestä) katulinjasta ja luovuttamaan vapautuvan osan tontista kadun levennykseen. Tämä sisennyskäytäntö levisi sittemmin (eri tavoin muunneltuna) muodin tavoin ympäri maan, eikä rakennusoikeuslisähoukutintakaan enää tarvittu.
*Näin näppärästi käy (havaintoon ja havaintokokemuksen ymmärtämiseen perustuvan kauneuden eli) estetiikan hylkääminen ja korvaaminen pelkällä spekulaatiolla.
[Jos kaikkea vanhaa ei pureta, niin kuin parasta olisi] "osa niistä, jotka voidaan säilyttää, tulee sijaitsemaan vieraassa ympäristössä huutomerkkimäisinä ilmiöinä vanhasta menneestä ajasta, kuolleina kohtina elävässä kaupungissa", totesi Laisaari toimiessaan "vahvana vaikuttajana" (mm.) Turun historian järjettömimpiä purkupäätöksiä läpi ajettaessa ja uutta kaupunkia "vapaasti muurattaessa". "Ratkaisussa on pääpaino torikuvan eheyttämisessä", lukee Laisaaren lausunnossa, jolla Turun kauppatorin pohjoislaidalla olleen, Turun yliopiston päärakennuksena toimineen, (ent.) hotelli Phoenixin purkulupa perusteltiin ja hyväksyttiin. Tuhkasta ei noussutkaan uutta eheää elävyyttä, vaan torikuvan pahimpiin särkijöihin lukeutuva asuinkerrostalo ja liikerakennus. Saman torilaidan toisessa kulmassa ollut "Cygnaeuksen koulurakennus purettiin "rumentamasta maisemaa" vuonna 1968, vaikka paikalle ei ollut tarkoitus rakentaa mitään. Parikymmentä vuotta tyhjillään seisseelle (parkkipaikkana toimineelle) tontille rakennettiin vuonna 1991 liiketalo - "moni-ilmeisen Turun torin" irvistys - joka on menestynyt hyvin aina kun Turun ruminta rakennusta on etsitty yleisöäänestyksen avulla". 6
"Kauneus on katsojan silmässä."
Ka on se sielläkin, muttei itsestään, eikä pelkästään. Vaikka kuinka kauan katseleepi kaunista silmäänsä peilistä, ei siinä mitään kaunista taloa tai kaupunkia näy ilman kaunista taloa tai kaupunkia. Tai, jos yrittää rakentaa kaunista kaupunkia katsojien silmistä, ne loppuvat alkuunsa, eikä kukaan sitä (kauneutta tai kaupunkia) lopulta näe. Ka ku kauneus on katsotun kohteen kauneuden ja kohteen kauniiksi havaitsevan ja ymmärtävän katsojan ka-uneudessa.
"Rumuuden näkeminen kauneutena vaatii nuoremmat silmät." (Juha Ilonen) 5
Ja tehokoulutuksen, jossa nuorille arkkitehtiopiskelijoille näytetään kuvia betonibrutalistisista taloista ja sanotaan, että "tämä on kaunista". Nuoret silmät oppivat nopeasti kieltämään oman havaintonsa ja korvaamaan sen sillä mitä opettaja (auktoriteetti) sanoo - [vaikka] "sitä oli ihan niinku haavi auki, et ei helvetti, täähän on ihan hirveen näkönen tää talo. Että, että niinku mitä ihmettä! Et nyt mä en ymmärrä jotain oikeen. Ja sitte niinku on ite jälkikäteen miettiny, et olikse jonkinlaista aivopesua sit se opiskeluaika. Et miks se oma maku muuttu niin paljon siitä niinku "kansan mausta". Tai muuta, että mikä tekee siitä minimalismista ja tämmösest askeettisuudesta niin kaunista, tavallaan..." (Ville Hara) 13
"Se on aika tyypillinen kysymys, et miksi nykyarkkitehdit tekee aina niitä laatikoita tai kummallisia virityksiä. Että miksei enää tehdä niitä kauniita jugendtaloja". Ja aika tyypillinen nykyarkkitehdin vastaus on, että "meit on niin monenlaisia, jotka kattoo tätä ympäristöä ja eri ihmisille on eri asiat kauniita. Mutta niinku meidän vilpitön pyrkimys on aina tehdä niinku kaunista." (Anu Puustinen) 13
Aika pyrkiminen ja aika tekeminen siinä on, kun on ensin kouluttautunut näkemään rumuuden kauneutena.
"Everything has (its) beauty but not everyone sees it" (Confucius/Kungfutse)
Well yepp. Within the confines of polarity everything has its ugliness also - neither one would exist without the other - but there is an immense difference between having (its) beauty (or some beauty somewhat somewhere) and being beauty(-ful(l). If you truly saw what is - and not what is thought or taught or said or had - you would see the be-a-u(ni)ty of all (creation) and of everything and of everyone. You would see the (one) soul of the matter-spirit and the heart of all beauty and being (and be-ness) and existence. Such beauty is not seen through the eyes (only) but through the (I's) intuition of the mind-heart-soul-body-complex(simplex).
Do you have such an ability? Are you in be-a-u(ni)ty with(in) such an ability? Are you such an ability?
Really?
(Yeah!)
Congratulations!
Did you know that you are an enlightened being?
But if it ever occurred to you - in your holy oneness - to create something (meaningful) to start with... in the beginning... you couldn't help but make a difference (that would make all the difference): polarity, the first distinction, within-without... even if you were God, (and sung al(l)-one in sing-ularity).
Albeit only manmade or humanly understood polarities are good-bad, beautiful-ugly, male-female-like dualities. Divine "polarities" are Truth-Beauty-Unities, Absolutes (a-b-solutions).
"Se minkä takia kaivataan, tai niinku pidetään niistä vanhoista taloista, ni siihen liittyy tämmönen nostalgia: Kaivataan semmoseen menneeseen aikaan, turvalliseen. Siihen liittyy tää niinku yhteiskunnan muutos, tavallaan. Kaikki muuttuu yhä nopeemmin ja nopeemmin ja, ei pys(t)ytä perässä ja jotenki kaivataan sitä kiikkustuolia ja, pitsiverhoa ja, jotenki semmosta mummonmökkimeininkiä. Eli tavallaan arkkitehdeilla kuitenki se katse* usein on enemmänki siäl tulevassa ku menneessä, ja siitä varmaan tulee jollain tasolla tää ristiriita." (Ville Hara) 13
*Sekö katse, joka oppi näkemään, tavallaan? Sekö, joka "etsii" kauneutta ja totuutta yhdessä ja "löytää" ne betonibrut(a)ali(-realis)mista? Sekö, jonka mukaan "maallikot ja konservatiivit eivät ymmärrä arkkitehtuurista yhtään mitään".
Niin ovat uudet aivot ja nuoret silmät (korvat, kädet) kulkeneet läpi ihmiskunnan historian ja siirtyneet sukupolvesta toiseen naureskelemaan "vanhanaikaisuudelle" ja "takapajuisuudelle" ja "ahdasmielisyydelle"; ja pysähtyneet pitämään omaa ("uutta") tapaansa nähdä ja kuulla ja ajatella - ja tieteillä ja taiteilla ja toimia - "kehittyneimpänänä" ja "edistyksellisimpänä" ja "avomielisimpänä", ja siksi ainoana oikeana ja mahdollisena - ja kaatamaan "kaanonia" ja särkemään "neromyyttiä" - ja kiiruhtamaan sen oivalluksen ohi, että jokaisesta sukupolvesta kasvaa vain muutama nero - jos sitäkään - ja että sellainenkin mahdollisuus on olemassa, että omakohtainen kasvu saattaakin olla kesken tai kokonaan alkamatta; ja sellainen, että vuosikymmeniä voi mennä ohi ilman ainuttakaan neroa, kun sukupolvi toisensa jälkeen on johdettu harhaan; tavoittelemaan uutuutta ensin ja (")kauneutta(") vasta sitten, jos sittenkään.
"Alvar Aalto oli nero ja..."
"Aallolla oli [on] niin hallitseva rooli suomalaisessa arkkitehtuurissa, että jokainen valmistuva arkkitehti määrittelee vieläkin suhteensa häneen". 2
Niin tehdessään jokainen valmistuva (suomalainen) arkkitehti määrittelee suhteensa vain moderniin arkkitehtuuriin - ja kuvittelee katselevansa tulevaisuuteen - eikä lainkaan rakennustaiteen (ja miljöönluomisen) historialliseen perintöön ja perinteeseen, kauneuden (luomisen) ajattomuudesta puhumattakaan.
Musiikkitalonkin suhde on määritelty vain Finlandia-taloon (Kiasmaan, Sanomataloon, Eduskunnan lisärakennukseen ja Elielinaukion hotellirakennukseen) eli - ei Elielin taloihin ja historialliseen miljööseen, vaan - vain moderniin arkkitehtuuriin ja moderniin ympäristöön, vaikka (musiikkitalon) arkkitehti sanookin sitä "saarnaksi eheyden ja pyhyyden puolesta".
Suomalaisen arkkitehtikoulutuksen Aallon harjalla lautailu näyttää syväsukelluksensa silloin, kun ihmiset todella tahtovat ympäristöönsä arkkitehtuuria, jolla on (edes jonkinlainen) yhteys historiallisen, tunnelmallisen, inhimillisen miljöö- ja idyllirakentamisen perinteeseen: Suomalainen arkkitehtuuri ei pysy pinnalla. Näin kävi esim. Vantaan Kartanonkosken alueella, jonka (modernistien halveksuma) arkkitehtuuri tilattiin Ruotsista, koska ("tinkimättömästi tulevaisuuteen katsovilta") suomalaisarkkitehdeiltä ei työ luontunut. Niinkuin ei suhteenmäärittelynkohteeltaankaan; silloin kun olisi pitänyt ymmärtää kunnioittaa veneenrakennusperinnettä. Uusien, "innovatiivisten" rakenneratkaisujen lopputulos oli uppoava, merikelvoton alus, "nemo propheta in patria".
”Innovaatiohenki on yleensä itsekkään mielen ja rajoittuneen näkemyksen tuotetta. Ihmiset, jotka eivät koskaan katso taakseen (edeltäjiinsä, esi-isiinsä, perinteeseen), eivät näe myöskään eteensä, eivätkä näytä jälkipolvien silmissä edistyksellisiltä.” (Edmund Burke, 1790)
Jos Sinulla on niin naurettava "aisti- ja asennevamma", että vanha taide näyttää ja kuulostaa ja tuntuu kauniimmalta kuin uusi (niinkuin vanhat talot ja kaupungitkin), älä huolestu - se johtuu vain siitä, että vanha taide on kauniimpaa kuin uusi - moinen vamma saadaan mukavasti vakavoitetuksi ja multiin muistelluksi tehostamalla uudistusinnovaatioasenneseisontaa entisestään ja hallintotaideterapiaistuntoa nykyisestään ja pidentämällä nyky(nekro)logiikan satunnaiset humalanpalvelushetket 24/7-kestoisiksi.
Ja hah, hah! Eihän jugendkaan ollut mitään vanhaa, konservatiivista taidetta vaan nimenomaan uutta, vapaamielistä (art nouveau'ta ). "Italiassa sitä kutsutaan* nimellä "Stile Liberty" ja Kataloniassa ja Venäjällä nimellä "modern(isme)" ja jotkut tutkijat* lukevat sen kuuluvan varhaiseen modernismiin sen ensimmäisenä suuntauksena."
Ja sanohan* itte Eliel että:
"Arkkitehtuuri on kuollut taiteen muoto. Se on vähitellen muodostunut pelkäksi tyyliteltyjen, tarkoituksettomien ja yli aikansa eläneiden koristemuotojen kasaamiseksi rakennusten pinnalle. (...) Arkkitehtuuri on kulkenut harhaan, sille on tehtävä jotakin. Nyt on oikea aika ryhtyä tekoihin." (Eliel Saarinen 1890-luvun alun arkkitehtuurista) 3
Saarinen saisi syyn kuolla jokaisella vilkaisulla, jos olisi näkemässä arkkitehtuurin todellisen kuoleman ja harhaan kulkeutumisen, (siltä osin) kun se hylkäsi kaikki koristemuodot "tarkoituksettomina" ja siirtyi taiteen ennalta murhaavan suunnittelun - ja jälkikäteen tappavan (purku)joukkosurman - ja kuolleena syntyneen elementtirakentamisen aikaan; ja kaupunkirakentamisesta "kehittyi" juuri sellaista 'vuokrakasarmien tehtailua' ja 'modernismin vandalismia', jota - "kodikkuus ennen muuta, kodikkuus sekä sisällä, että ulkona" - jugendarkkitehtuuri vastusti enemmän kuin mitään muuta.
*Kutsutaan miksi kutsutaan, sanotaan mitä sanotaan, tutkitaan mitä tutkitaan... mutta selvimmin asia käy ilmi vertailtaessa varsinaisen työn tuloksia (kulttuurisen viljelyn hedelmiä) ja sitä miten ja minkälaiset taustalla olevat arvot ja ihanteet siinä (työssä) toteutuvat. Jugendin ja art deco-tyylien aate-, aihe- ja ihannetaustojen ja niiden toteutusten vertailu sopii havainnollisuutensa vuoksi tähän tarkoitukseen erityisen hyvin. Wikipediassa asia on (kerrankin) tiivistetty niin nappiin, että toistettakoon se tässä sellaisenaan:
"Art deco on ensimmäisen ja toisen maailmansodan välissä esiintynyt tyyli koristetaiteissa, josta se levisi vaikuttamaan arkkitehtuuriin, muotoiluun, muotiin ja kuvataiteisiin. Sana, jota ryhdyttiin käyttämään vasta 1960-luvun lopulla, juontuu Ranskassa 1925 pidetystä taideteollisuusnäyttelystä Exposition Internationale des Arts Décoratifs et Industriels Modernes.
Art deco ajateltiin jugendtyylin korvaajaksi. Se poikkesi kuitenkin edeltäjästään seuraavasti:"
Jugendin jälkeisessä (1920-luvun) klassismissa ja sitä seuranneessa (1930-luvun) [varhais]funkistyylissä taloja vielä hieman koristeltiin ja porrashuoneita erityisesti. Funkiksen antitaiteellisten perusteesien (myöhempi) noudattaminen - yhdistyneenä ajatteluun, jonka mukaan uusia rakennuksia ei tarvinnut edes yrittää sopeuttaa vanhaan "pystyyn kuolleeseen" rakennuskantaan, koska se "arvottomana jäänteenä" kuitenkin pian purettaisiin6 - johti kuitenkin rakennusten ulkoisen ilmeen nopeaan ankeutumiseen, teolliseen standardimodernismiin, ja siitä nykyiseen (vallitsevaan) rakennustapaan ja -käytäntöön, jossa seinät palvelevat enää vain kantavuus-/tilajako-/eristysfunktiota; portaikot, porrashuoneet ja ovet vain läpi-/sisään-/uloskäyntifunktiota; ikkuna-aukot vain valoaukkofunktiota, jne.:
Seinä ei tarvitse taulua ollakseen seinä, eikä mitään "krumeluureja" ulkopuolelleen;
talo tarvitsee vain perustukset, lattian, seinät (ikkunat, ovet) , katon (LVI:n ja sähköt) ollakseen talo;
mutta taide tarvitsee kaiken, mitä tehokkuus, teollisuus, käytännön funktio tai -hyöty ei tarvitse, ollakseen taidetta... ja ihminen, ollakseen ihminen.
Mikäli (puhdas) käyttötarkoitus saneli musiikkitalon muodon (funkiksen suulla ja modernismin menetelmillä), niin (oman määritelmänsä mukaan) "musiikkitalo on kone, jossa musisoidaan", (etuajassa valmistunut) rakennusteollinen tehonnäyte. Rakennustaiteellisia taidonnäytteitä voi (siinä tapauksessa) ihailla teiden tai raiteiden tuolla puolen.
Paitsi että (puhdas) käyttötarkoitus ("käyttäjälähtöisyys") ei sanellut musiikkitalon muotoa. "Hyvä lähtökohta taiteelliselle työlle" ja (mm.) konserttisalin katsomon suunnittelulle oli tukkisuma.
Tukinuitossa tukkisuma (uittoväylällä) ei ole toivottu tavoite, vaan liian ahtaista tai mutkittelevista väylistä johtuva katastrofi, jota yritetään välttää viimeiseen asti; ja jonka purkaminen on työlästä, vaikeata ja vaarallista. Kun tukkisumaa käytetään kulkuväylän teemana, lopputulos on yhtä ei-toivottu kuin (tukkisuma) uittoväylälläkin. Tukithan siitä eivät ole millänsäkään, ja nuoret ikäpolvet tai keinoketterät ("ja vielä huippuvireessä" olevat) tuskin mitään vaikeuksia kohtaavat, mutta ikäihmisten ikä-polvet kohtaavat ne tuskin ja vaivoin.
Tuolirivien ja katsomolohkojen (kattopalkkien, -paneelien, valaisimien ym.) vinksinvonksittelua voi verrata tukinuiton (levolliseen) alku- tai lopputilanteeseen - ja pitää sitä luovana ja näyttävänä taiteellisena ratkaisuna - mutta - kuten merikelpoisuuden ja lastikelpoisuuden käsitteiden kohdalla veneenrakennuksessa1 - kulkuväylän kulkukelpoisuuden tulee olla sellainen, että se kykenee esteettä ja hankaluuksitta kuljettamaan käyttäjänsä turvallisesti ja hyvässä kunnossa määränpäähänsä 1. Mutkittelevat, askelpituudeltaan ja kävelysuunnaltaan vaihtelevat - tai (parvella) suorat, mutta järkyttävän jyrkät - valaistut polut ovat hienoja, mutta 3408-jalkaisen* yleisön alla yhtä käytännöllisiä kuin metsäpolut jalkapalloiluun tai tunturipurot tukinuittoon.
Viiva ivaa kohtaloaan... kun se vihdoin viimein on löytämäisillään luonnollisen kauneutensa ja lähtemäisillään kaareutumaan ja polveilemaan ja riemuitsemaan vapaudestaan - tehokkuuden ja käytännön hyödyn hyläten - se tapahtuukin juuri siinä (ainoassa kohdassa), missä suoraviivainen tehokkuus ja käytännöllisyys olisi pitänyt asettaa taiteellisuuden edelle. Koipiintuntuvan näytön tämäkin antaa siitä, että tehokkuutta, käytännön hyötyä ja luovuutta ei voi tavoitella ja saavuttaa samassa kohdassa ja/tai toiminnassa samanaikaisesti.
Ennen funkista arkkitehtoninen taiteellisuus muotoiltiin ja sijoitettiin niin, että se ei haitannut rakennuksen tai sen osan varsinaista käyttötarkoitusta, vaan täytti oman esteettisen tarkoituksensa. Funkiksessa alettiin kuvitella - tai sana funktionalismi/ funktionaalinen (toiminnallinen) johti ajatukset siihen suuntaan - että kun taiteellisuuden "pelkistää" tai mieluimmin jättää kokonaan pois sieltäkin, missä se ei haittaa talon tai sen osan käyttötarkoitusta, talo tai sen osa palvelee jotenkin paremmin funktiotaan (kuin silloin kun se täyttää myös taiteellis-esteettisen funktionsa). Ja kun sitten ryhdytään taiteilemaan funktionaalisuudella, taiteellisuus sijoitetaankin sinne, missä se haittaa käytettävyyttä, eli palvelee mahdollisimman hyvin tiettyä (kompurointi-, törmäily-, ahtautumis-, loukkaantumis-) tarkoitusta. Ja siellä, missä luovuus ja taiteellisuus saisi näyttää sielunsa ja kasvonsa ja ilmeensä (haitatta), vain tehokkuus näyttää voimansa:
(avant-garde-) etutörmä rynnäköi päin muusanhyräilyä (muse-um) ja ("monigenre-") takasärmä ampuu päin Linnunlaulua.
"Vaikka sille opettaisi laulun, se ei osaisi laulaa sitä" (Glancey)
Ymmärrätkö miksi?
Ksk slt pttvt vklt.
Ksk slt ptt sl.
K-sk- s-lt- p--tt-v-t v-k--l-t.
K-sk- s-lt- p--tt-- s--l-
Koska siltä puuttuvat vokaalit.
Koska siltä puuttuu sielu.
Koska se on jäänyt sieluttoman järjestelmän jalkoihin
ja alistunut ajan aallo(ko)n hallitsevuuteen, etsimään uutuutta ensin ja kauneutta vasta sitten, jos sittenkään.
"Kiinnostavampaa Helsinkiä rakentamassa", julistaa Töölönlahden "joutomailla" juhliva rakennusteollisuus (/yritysmaailma) työmaa-aidassaan.
Kiinnostavampaa, kuin mikä? (Ympäristötuho? Luonnonvarojen ehtyminen? Kulttuurin perikato?)
"Rakennamme, uutta, kestävää liiketoimintaa", julistaa metsäteollisuuden "ympäristönsuojelija" (UPM) viereisen työmaan aitaplakaatissa.
Töölönlahdentalojen "kiinnostavuus", "uutuus" ja "kestävyys" on sitä samaa kiin(teistön hinna)n (n)ostavuutta ja anywhereismiä, jota "globalisaatiokehityksen" kauppakeskukset, konttorikorttelit ja asumalähiöt ovat täynnä.
Arkkitehtuurin ja rakennusteollisuuden tasearvoinen parisuhde (keinohedelmineen) on konkreettinen osoitus siitä, mitä jää käteen, kun arkkitehtikoulutus valjastetaan tuottamaan pelkkiä modernisteja markkinoiden palvelukseen; ja siitä, minkälainen kohtalonyhteys teollistumisella (industrialization) - tai käsityö(teollisuude)n täyskoneellistumisella - sielu(kkuude)n menehtymisellä ja kulttuuriperinteen "realisoimisella" pölykasaksi (in dust realization) on.
Kiinnostavaa on se, että - siinä, missä (kuolleen) säveltäjämestarin kateissa olleen teoksen (teoskatkelmankin) löytyminen (pölykasasta) aiheuttaa suuren riemun (ja mediakohun) ja johtaa nopeaan esitykseen ja levytykseen - aiemmin eläneen mestariarkkitehdin toteutumatta jääneen (tai tuhoutuneen) rakennustaideteoksen (uudelleen) rakentaminen (tai edes rakentamisen harkitseminen) on (nyky-Suomessa) täysin poissuljettu mahdollisuus.
Sibelius-Akatemian hallitus, joka on itse hyväksynyt itse suunnittelemansa strategian - ja itse laatimansa laatupolitiikan kaiken toiminnan perustaksi - on itse valinnut strategisen suunnittelun ja muutoksen johtajaksi henkilön, joka täytti kaikki hallituksen itse asettamat kriteerit. Itsestään selvästä asiasta ei tarvinnut keskustella hallituksen itse sulkemien ovien ulkopuolella. Avoin vaihtoehto oli olemassa, mutta hallitus päätti itse olla sitä käyttämättä, koska se itse katsoi suljettujen oviensa* vastaavan paremmin itse tulkitsemaansa uutta yliopistolakia:
Uusi yliopistolainsäädäntö © Helsingin Kamari Oy/Helsingin seudun kauppakamari* ja tekijät
*Tuskin on turhempaa vaivaa ja turhauttavampaa työtä, kuin yrittää selittää kauppakamarien (ta)varatoimitusjohtajille, että muitakin henkisesti pitkiä matkoja on olemassa kuin kaupasta kauppaan; tai että se todellinen (perille johtava) henkisesti pitkä matka ei kulje minkään kaupan kautta; tai että yliopiston olisi pitänyt pysyä henkisesti pitkällä matkallaan eikä harhautua vallallisten ja rahallisten oikoteiden lyhyille jäljille.
*Harjoitteluhuoneiden hupenemisen avartaman ymmärryksen ylentämänä oli ovet pidettävä suljettuina senkin vuoksi, että niiden yhyttäminen avoimina jollain kellonlyömällä - esim. klo 8.00-9.00 (aikavyöhykesensitiivinen)* - olisi yllyttänyt ällistelemään että "mistä täällä oikein keskustellaan?".
* "Aikaa seuraavien edelläkävijöiden" (Sibelius-Akatemiassakin) käyttöön o(ta)ttama ("globalisaatiokehityksen eksaktoima") täsmenne (aikavyöhykesensitiivinen) korjaa "nurkkapatrioottisen" ilmaisukäytänteen epätarkkuuden. Ehtii Kallekin Kalkutasta...; tai ei ehdi, mutta oppiipahan syyn myöhästymiseensä...; tai ei opi, mutta ei voi jättää huomaamatta "johtamisen ja laatutyön merkittävää tasonnostoa"...; tai voi, mutta se johtuu Finnairin johtamisen tasonlaskusta (eikä Sibelius-Akatemian)...; tai jollei johdu (ja johtuu), johtamisen ja laatutyön tasoa nostetaan merkittävästi taas seuraavan laskun jälkeen (juomarahat sis.); tai jolleivät sisälly (tai vaikka sisältyisivätkin), summa käytetään lyhentämättömänä johtajatason eturahasvaivojen ehkäisyyn; tai jollei käytetä, työntekijöiden palkka joudutaan "valitettavasti" leikkaamaan osittain tai kokonaan johtajiston sitouttamisrahaston tason nostamiseksi.
Seuraavaa hallitusta vali(te)ttaessa olisi syytä esittää jokaiselle ehdokkaalle kysymys: aiotko noudattaa avoimuusperiaatetta niin paljon kuin laki sallii, vai niin vähän kuin se mahdollistaa?
Onnea uudelle rehtorille tehtävässään ja viisautta valintoihin; mm. siihen, aikooko hän (strategisena johtajana) johtaa ja valvoa strategian toimeenpanoa hallituksen laatimassa ja hyväksymässä muodossa, vai lukea strategia-, laatutyö- ja laatupolitiikkatekstit lävitse ja huomata, että ne ovat täyttä lööperiä.
Nyt on jo selvinnyt, että ei aio.
Sibelius-Akatemian Strategia 2016 ("luonnos-")tekstissä toistuu
sana teho(kkuus) - eri muodoissaan: tehostetaan, tehokkaammin... - yhdeksän kertaa (ja sana sujuvasti kerran).
Taideyliopiston alustava strategiaperusta 2013-2016 -tekstissä toistuu sana teho(kkuus) eri muodoissaan seitsemän kertaa (ja sujuvuus/sujuvasti kaksi kertaa).
Suomen taidekulttuurin (yliopistollisen) - ja koko koulutusjärjestelmän - tulevaisuusstrategian voi tiivistää muotoon "tehostamisen tehostamista tehostetaan entistä tehokkaammin".
"Tehokas yliopisto - the fast-running university" olisi sopiva nimi strategialle, jonka tavoite on "olla painoaloillaan maailmanlaajuisesti johtava" ja painaa - vain kaasu pohjassa, vain täydellä teholla, vain huippunopeudella liikkuvaa - yliopistoautonomiaa - josta kaikki (muut) hallintalaitteet on jätetty "turhana painolastina" pois - yhä hurjempaan vauhtiin kansainvälisen k(o)ulutusformulakisan voittamiseksi. Nopeasti ja tehokkaasti loppuunpalava ihminen (ihmisyys) kelpaa hädin tuskin biopolttoaineeksi "tehokasta tulosta" (puhdasta voittoa) tuottavan maailmanvalloitushelvetinkoneen tankkiin, joka (kone) sylkee turboahtimistaan pikamaistereita ja tyhjähattutohtoreita "kiristyvän kilpailun" konkurssiva(ra)rikoille entistä tehokkaammin ja sujuvammin.
Tehokkuutta on totuttu pitämään suomalaisen koulutusjärjestelmän suurimpana ansiona ja Pisa-vertailutilastoja sen (tehokkuuden) kiistattomana todisteena. Mutta kun on vuosikymmeniä panostettu vain, ja panostetaan edelleen yhä enemmän ja enemmän vain tehokkuuteen - ja satsataan vain lukuaineisiin ja tietotekniikkaan ja kaupalliseen menestykseen - uhriksi ei joudukaan (olekaan joutunut) tehottomuus, vaan sivistyneisyys, sielukkuus, mielekkyys, henkevyys, luovuus, inhimillisyys, kauneus, totuus, hyvyys... Selvin ja lopullisin näyttö syöksynä syvenevän sivistymättömyyden syöpymisestä perusteisin, rakenteisiin, ajatteluun, päätöksiin, on yliopistouudistus - sivistysyliopistoperiaatteesta luopumisineen ja humanismin alasajamisineen - jota ei koskaan olisi edes otettu harkittavaksi, mikäli sivistystaso olisi säilynyt riittävän korkeana.
"Historia on tullut vaiheeseen, jossa moraalinen, ehjä, kokonainen täysihminen antaa miltei tiedostamattaan yhä enemmän tilaa kaupalliselle, rajoittuneelle (pyrkyri-)ihmiselle. Tämä uljaan tieteellisen [ja teknisen] edistyksen vauhdittama kehityskulku on saavuttamassa valtavat mittasuhteet ja suunnattoman voiman, jonka vaikutuksesta ihmisen moraalinen tasapaino on järkkymässä ja inhimillisyys jäämässä sieluttoman järjestelmän varjoon" (Rabindranath Tagore: Nationalism, 1917)14
"Suurena saavutuksena aletaan pitää sitä, minkä hyvin suunniteltu kone pystyy suorittamaan paremmin kuin ihminen. Koulutuksen [sivistyksen, kasvatuksen] pääasiallinen tulos, (arvokkaalla tavalla) merkitystäyteisen elämän saavuttaminen, jää syrjään." (John Dewey: Democracy and Education, 1915)14
Kun kolumnistin tuntema "talousmies jaottelee lastensa kouluaineet hyödyllisiin ja hyödyttömiin - Hyödyttömintä on musiikki, paitsi jos siitä saa vientituotteen" - voi huokaista helpotuksesta, että jaottelijana on vain joku tajuton talousmies.
Kun musiikkiakatemian, taideyliopiston uudistus-, muutos-, kehittämisretoriikkaan ilmestyy "laatulause": "Taiteen tulee perustella hyödyllisyytensä, ei riitä että taide on itseisarvo", salpautuu henki.
Ihmisen tulee perustella hyödyllisyytensä (€€€,$$$,£££,¥¥¥) ei riitä, että ihmisyys ja ihmisarvo ovat itseisarvoja(?)
Ainoa hyöty, jota voidaan tehokkaasti ja sujuvasti mitata ja tilastoida - ja "tajuta", ilman että tajuaa mistään muusta mitään muuta - on aineellinen ja rahallinen hyöty. Sen tulee olla välitöntä, jotta se voidaan tilastoida osoitukseksi vuosittain viilattavana olevan strategian toimivuudesta ja "jatkuvan kehittämisen" hyödyllisyydestä. "Moniarvoinen" merkitsee tässä retoriikassa vain money-arvoisuutta: "kaikki valuutat kelpaavat".
"Kirjoitan aivan sanatarkasti, että markkinat eivät ole aina oikeassa. On täysin naiivi argumentti väittää, että olisivat."
[mutta kuinka ollakaan:]
"Markkinat tarjoavat myös taiteen laadun mittarin."
"Itse asiassa huipputaiteen laatu on määriteltävissä vain markkinoilla."
"Omituisesti hinnoitellun nykytaiteen laatu - tai sen taiteellinen arvo - on yksinkertaisesti ja vain sitä, mistä taidekauppiaiden, huutokauppakamarien, kuraattoreiden ja (kenties) kriitikoiden neuvoma ostaja on valmis maksamaan; ei enemmän eikä vähemmän." (Björn Wahlroos)
"Taidepiirien mahdolliset vastaväitteet eivät häntä pelota. Hän tietää, että monen keskustelijan on vaikea ymmärtää olennaisen tiedon tiivistymistä yhteen lukuun, hintaan." (Suomen Kuvalehti 16/2012)
"Eikö elämäni ole aika avoin kirja?"
On. Hinta 33,92€; ei enemmän eikä vähemmän. (Miljonäärin kilohinta päivän markkinoilla: ~0,40€.)
Mielenkiintoista, että mies - joka on seurannut monenlaisten taloushistorian finanssikuplien puhkeamista (ja tullut itsekin niiden puhaltajien huijaamaksi) - katsoo, että kuplien puhkeaminen osoittaa markkinoiden olevan kuitenkin aina lopulta oikeassa (oltuaan ensin vuosien ajan katastrofaalisesti väärässä), muttei näe, että suurimpiin ja pitkäkestoisimpiin kupliin kuuluu (kuva)taiteen kaappaaminen itseään taiteellisen laadun ja taiteellisen arvon määrittelijöinä pitävien miljonäärien ja miljardöörien ja heitä "neuvovien" välistävetäjien pelivälineeksi. Olennainen tieto (hölmöys) tiivistyy yhteen lukuun, hintaan, aina kun miljardööri maksaa yhteen hitsatusta hetekasta ja hötäkästä miljoonan.
Omituisesti liioitellun talousajattelun laatu - tai sen älyllinen arvo - on yksinkertaisesti ja vain sitä, mikä mahtuu kolikon ja setelin väliin. Mitä suuremmaksi rahakasat kasvavat, sitä vähemmän se (ajatus ja järki) liikkuu.
Olemme tietysti kiitollisia siitä, että miljonääri vaivautuu aika ajoin tulemaan ulos (kassa)kaapista(an) valistamaan kasvonsa meille ja olemaan meille armollinen, jottei meidän tarvitse panna ropojamme halpamaiseen kirjaan - eikä tuhlata aikaamme sen lukemiseen - koska olennainen tieto sen (ja kirjoittajansa elämän ja ajattelun laadusta ja) sisällöstä on jo tiivistynyt meidän lompakoihimme, tai haihtunut niistäkin.
Elämä (ja sielu) on ekonomisten "laatumittareiden" mukaan sen verran matalatuottoinen sijoituskohde - mutta toki turvallinen ja riskitön niille, jotka käyvät kauppaa toisten elämällä. Hinta on pitänyt kutinsa (kolmenkymmenen kopearahan kieppeillä) vuosituhansien suhdannevaihtelujen läpi - ettei siihen kukaan kunnon peluri investoi.
"When money speaks, Art goes silent."
"Isn't it a miracle what so much money and so little ability can produce! You know, when I look at a thing like this (and) I realize that so much of art - not all of it thank God but a lot of it - has just become a kind of cruddy game for the self-aggrandizement of the rich and the ignorant... (Robert Hughes)
"Nykypäivän älyllinen happikato on yhtä hälyttävä ilmiö kuin sosiaalinen syrjäytyminen. Silti virallinen totuus on, että jokainen sukupolvi on edellistä koulutetumpi." kirjoittaa HS:n kulttuuritoimituksen tuottaja Jukka Petäjä - (HS, 14.4.2012) - ja päättää esseensä osuvaan Malcolm Bradburyn Ajan mies-romaanin ajanmukaistukseen siitä, kuinka henkisen kompanssinsa (aikansa riennoissa) kadottanut opiskelijatyttö esittää (1970-luvulla) hätääntyneitä kysymyksiä: "Kuka oli Hegel?" "Tiesikö hän paljon?" "Tiesikö hän kaiken?" Nykyhetkeen siirrettynä kysymys kuuluu: "Hei onko joku nähnyt mun iPhonea?"
Sivistystason romahtaminen näkyy (mm.) siinä, että sisäisten, henkisten, ajattomien kysymysten henkilökohtainen pohdiskelu ja tutkiskelu, totuuden etsiminen ja henkisen tien kulkijoiden seuraaminen - oman ymmärryksen kehittäminen ja syventäminen aina omakohtaiseen oivallukseen tai val(a)istumiseen saakka - on kadonnut kuvioista niin perusteellisesti, ettei sen katoamista edes huomata. "Todellinen" hätä tulee käteen vasta kun elämän "tärkein" tarvekalu on (hetkenkin) hukassa. Korvikekeräilykulttuuri kulkee markkinavoimien vallassa ja esinetietoisuuden johdatuksessa, jossa minäPod on tie, minäPad totuus ja minäPhone elämä... ja minäMac sen ravintoketju. Vietävän hauskoja vempeleitä ja käytettävissä hyviin ja sivistäviin tarkoituksiinkin (niin kuin perskohtainen PC:kin) mutta yleisimmin niiden massamuisteja ei suinkaan täytetä millään sivistävällä ("ku evvk"), vaan vain sillä "monialaisuudella", jolla "korvanappien jatkuvasti lisääntyvä määrä" ne täyttää...
Sibelius-Akatemian hallinnollinen häkäpönttö on kaasutellut happikatoa(an) niin tehokkaasti ympärilleen, että (hiljaisuudesta päätellen) kaikki (muut) ovat kuolleet. "Nuorten monialaisuuden" ilmetessä nyt myös hallintoaloilla pönttö on päättänyt jättää musiikkialat taakseen - ja kuolleet ja elävät säveltäjät ja muusikot "messiaitten" huomaan - ja ryhtyä johtamaan maailmaa painoaloilla.
"Helsingin yliopiston uuteen kampuskirjastoon tulee [tuli] painettua aineistoa 29 000 hyllymetriä. Määrä vastaa etäisyyttä Helsingin Rautatientorilta [/Musiikkitalolta] Sipoon Nikkilään linnuntietä pitkin."
Hulluuden huipputehoa osoittaa se, että - tuota matkaa yliopiston (painotuotteisiin dokumentoituna) historiankulkuna tarkasteltaessa - "laatutyö" ("missioineen, visioineen ja strategioineen") alkoi Helsingin yliopistossa [ja Sibelius-Akatemiassa] vasta Nikkilän mielisairaalan kohdalla. Liian myöhään! Eivät tienneet, että talo on lopettanut toimintansa (mielisairaalana) jo vuosia sitten ja myyty asunnoiksi.
Ja nyt lauma eksyneitä hallintohourupäitä hyörii Sipoon metsissä survomassa strategiapapereitaan sammakonsuihin ja ketunhännänkainaloihin, ja söhrimässä prosessikorttejaan kusiaispesiin ja käärmeennahkoihin, ja huhuilemassa huuhkajille, että "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" - ja päättelemässä jostakin (jänisansansa raadosta?), että omilla touhuillaan on jotakin tekemistä hyvän suunnittelun kanssa, tai ylipäätään yhtään minkään kanssa - ja miettimässä, miten mättäikön ja hetteikön toimintaa voisi tehostaa ja linnunlaulun laatua kehittää "innovaatioympäristöön" sopivammaksi; ja kuvittelemassa johtavansa Helsingin yliopistoa [ja Sibelius-Akatemiaa] ja sen "onnistuneen muutoksen läpivientiä".
"Maailman johtava painoalayritys" (tai sen lähimäki) on onnistunut istunnoimaan harhailuunsa oivan ratkaisun: "liitetään Sipoo Helsinkiin."
Kaksikymmentäyhdeksän kilometriä (dokumentoitua) yliopisto-, sivistys- ja kulttuurihistoriaa menetti laatunsa ja merkityksensä ja muuttui "turhaksi painolastiksi" sillä hetkellä, kun "ei-kannata-kirjoittaa-mitään-mikä-ei-mahdu-A-neloselle"-porukka sai hullunpaperinsa valmiiksi.
Nyt mikään (minkään laatu), mitä yliopistossa tehdään ei enää perustukaan siihen (laatuun), mikä niihin 29:een kilometriin - ja niiden eteen tehtyyn työhön - sisältyy, vaan vain muutamaan hassuun yliopistohallinnon - ja sen avukseen palkkaaman konsultin - kokouksissaan ja seminaareissaan hikoilemaan paperiin, ja laatijoidensa ja hyväksijöidensä ylläpitämään kontrolliin niiden toteuttamiseksi. Melkoisia papereita! Tai niin tuo omista kirjallisista ja graafisista luomuksistaan hullaantunut A-nelosväki uskoo ja haluaa ja vaatii kaikkien uskovan.
Jokainen tämän maailman säveltäjä, muusikko, taiteilija, tieteilijä, tutkija, professori, tohtori, lehtori, opettaja, opiskelija, työläinen, kansalainen..., joka tohtii epäillä laadunhallinnan toimivuutta - eikä ymmärrä, miten omaa työtä ja elämää voi sen avulla kehittää tehokkammaksi, laadukkaamaksi ja tuloksellisemmaksi - tehcken samallamoto taicka präntäjäldä prändätcön yxi cappale tygöpandun laatujärjestelmäkaavion hyuin paxun pahuin päle, töcätcön sen läuitse yxi tarpelinen ticku ja pancon pöuten päle taicka maahan circuleeraaman ylitze catzoaxens, cuinga "jatkuvan kehittämisen sykli" ymberikiersit ja cuinga oikiaa ja soweljast ombi sen ijancaickisen oiennoxen coreus.
“Sielu syntyy materian sisällä huolimatta ulkoisista puitteista.”
Sielu syntyy kaurapuuron sisällä huolimatta siitä, onko se lautasella, vatsassa vai housuissa(?)
Sielu syntyy Amfionin tekstimaterian sisällä huolimatta siitä, että modernistit museoivat ja moderaattorit mestaroivat sen kuoliaaksi(?)
Sielun syntymisestä materian sisällä ei ole mitään iloa sielulle, materialle tai aterialle, jolleivät ulkoiset puitteet anna sen (sielun) elämälle, kasvulle, kukoistukselle ja itseilmaisulle mahdollisuutta, eli jollei sielu saa antaa materialle muotoa, jota sillä ei ilman sielua olisi.
“Onko vika meissä herkkänahkaisissa taiteilijoissa ja taidetoimittajissa, kun yhden ihmisen esittämä väite herättää niin voimakkaita reaktioita?”
On.
Eikä vain teissä, vaan siinä täydellisessä asian ymmärtämättömyydessä ja kritiikin kestämättömyydessä, joka on vallannut kaikki foorumit ja valvoo kaikkia foorumeita; jopa niin, että pitää (foorumin varsinaista) asiaa "asiattomuutena" - ja sensuroi sen foorumilta (tai erottaa sen edustajat) ja korvaa tyhjänpäiväisyydellä(än) - tai kritiikkiä sanana [ja asiana] niin “ryvettyneenä”, että ehdottaa sen korvaamista [kritiikittömällä] “katsauksella”.
Mikä sopiikaan vallankäyttäjälle paremmin, kuin oikeus saada yksin päättää minkälaista kritiikkiä julkaistaan, vaiko minkäänlaista!
“Vai oliko syynä se, että väitteen esittäjä on ulkomailta saakka, mikä tietysti tarkoittaa, että Suomen maine musiikkimaana on tämän myötä mennyttä?”
Ei ollut.
Vaikka väitteen esittäjä olisi ulkoavaruudesta saakka, se ei tietenkään tarkoita, että “Suomen maine musiikkimaana on sen myötä mennyttä”, koska kriitikko ei arvostellut Suomea, Suomen musiikkia, musiikkimaata tai -taivasta, vaan yhden talon arkkitehtuuria.
Moderaattori, vaikka kuinka kouluttautunut ja kovaksi parkkiintunut tiukkapipo (tai kouluttamaton ja herkkähipiäinen löysälätsä) olisikin, tulkitsee kirjoituksia vain oman ymmärryskykynsä ja mielipiteensä mukaisesti - vallankäyttäjän yksinoikeudella niitä (kirjoituksia) kuitenkin mielivaltaisesti sensuroiden ja keskusteluketjuja suljeskellen - antamatta sensuroidulle puheoikeutta ja lukijalle mahdollisuutta oman mielipiteensä muodostamiseen. Moderaattorit voivat tappaa kaiken keskustelun ennen alkamistaan. Tässä he onnistuvat kerta toisensa jälkeen. Keskustelu ei ala, eikä kritiikittömän katsastelun mitäänsanomattomuus herätä minkäänlaisia tunteita tai ajatuksia. (")Keskustelu on puhtaasti keskustelijalähtöinen luomus. Ja sitten se teilataan, ennen kuin se on edes alkanut("); tai katkaistaan ennen kuin se on edennyt alkunokittelua pidemmälle.
Amfionin edellinen päätoimittaja tappoi keskustelun tyylillään ja toimillaan. Vaan eipä aikaakaan kun uuden (kesäkuu 2011 – elokuu 2012) päätoimittajakaksikon toinen pää löysi saman tyylin ja samat toimet.
Keskustelu on kuollut.
Kuollut on.
Ja leposijainvartijan ainoaksi tehtäväksi on jäänyt hautarauhasta huolehtiminen ja kaikenlaisen (orastavankin) elämän kitkeminen pois palstalta(an); ja syynääminen, että hautakiviin on varmasti kirjoitettu oikeat nimet (samat kuin kuolintodistuksissa). (Koskee vuoden 2012 syksyyn saakka jatkunutta tilannetta).
Amfionin pääasiallinen perustamisperiaate oli tuoda suomalaiseen musiikkikenttään kriittinen foorumi ja tarjota mahdollisuus terävänkriittiseen julkiseen keskusteluun ja suorasanaiseen ajatustenvaihtoon kaikesta klassiseen taidemusiikkiin liittyvästä, perusteitaan ja ytimiään myöten, kaikkine (näkyvine, kuuluvine ja kulissientakaisine) aktiviteetteineen; mukaanlukien se puhtaasti petoslähtöinen hallinnollinen hölmöily, jonka johdettavaksi (valtaansa alistamaksi) taidemusiikin perinne, nykyisyys ja tulevaisuus on myös (tai erityisesti) korkeimmalla koulutustasollaan (Sibelius-Akatemiassa ja nyt Taideyliopistossa) joutunut. Foorumimme tarkoitus on (oli) siis olla kokonaisuutena (kriittisesti) klassisen musiikin asialla, ei pienimmältäkään osaltaan sitä vastaan.
Vastakkaista kritiikkiä ja argumentointia saa tietysti (olisi pitänyt saada) esittää niin paljon kuin ehtii ja haluaa. Amfionin tehtävä on (olisi ollut) sen virheellisyyden ja löysyyden osoittaminen, kaiken maailman botox-peikko-, tyyliguru-, nyhjä tyhjä-, niitä näitä-, musiikista viis-lörpötysten sijaan.
Jonathan Glanceyn arkkitehtuurikritiikin ja (jo nääthän) Länsiön vastineen- samoin kuin Robert Hughesin kuvataidekritiikin ja Juho-jäsenen (Amfionin edellisen päätoimittajan) "vaihtoehtoisen näkökulman" - kohdalla ei ole kyse vain mielipide vastaan mielipide tai väite vastaan väite tilanteesta, vaan havaintokyky, ymmärryskyky, asiantuntemus, kokemus, perspektiivi, sivistyneisyys, sielukkuus vastaan havaintokyvyttömyys, ymmärryskyvyttömyys, asiantuntemattomuus, kokemattomuus, perspektiivittömyys, sivistymättömyys, sieluttomuus tilanteesta.
Koska (kritiikin) sielukkuudesta (ja sieluttomuuden kritiikistä) - ja siitä, mikä henkii erityistä sielukkuutta - näyttää vallitsevan vienonhienon pumpulinpehmoisia mielikuvia, näyte erityisestä sielukkuudesta ja erityisen sielukkaasta (arkkitehtuuri)kritiikistä on paikallaan: kohtaus elokuvasta Copying Beethoven
...
BEETHOVEN: This is your famous bridge? Are you going to win?
MARTIN: I don't know.
BEETHOVEN: How could you not know that? Anna tells me you're an artist. Aren't you an artist?
MARTIN: Well, that depends on what you mean by an artist.
BEETHOVEN: An artist is someone who has learned to trust himself.
ANNA: Maestro, what do you think?
BEETHOVEN: It has no soul.
MARTIN: I beg your pardon?
BEETHOVEN: It lacks life, grace, passion. It is a dead and worthless thing.
MARTIN: You have no right.
ANNA: Martin.
MARTIN (to Anna): No. I don't care who he is. (to Beethoven) I don't care what the world thinks you are. What gives you the right?
BEETHOVEN: I tell you what gives me the right. You build bridges to connect points of land. I build them to connect men's souls. GOD gives me the right. God whispers into some men's ears. Well, he SHOUTS into mine! That's why I am deaf. When you go blind - [having seen the light of God] - sir, then you, too, will have the right not to be judged, but to judge.
...because of the gratitude I bear for Anna, I'm going to do you a favor, Martin Bauer. I'm going to give you a gift:...
...
(Seuraavassa kohtauksessa Beethovenin kotona)
ANNA: "How could you do that to him?"... You destroyed Martin. You talk about God and then you do this."
BEETHOVEN: "I may have saved his soul, if he has one."
...
BEETHOVEN: Martin Bauer's bridge, what did you think of it?
ANNA: I think you improved it.
Elokuvan voi sivuuttaa pelkkänä historiallisia virheitä täynnä olevana Hollywood-viihteenä, jossa väärää kieltä puhuva (kuuro) Beethoven on pantu sanomaan ja tekemään mitä sattuu. Tämä kohtaus on kuitenkin taiteellinen täysosuma sen kuvaamisessa, kuinka ihmissielu (/sielukkuus) uinuu nuoren miehen tai nuoren mielen omahyväisyyden keh(d)ossa niin syvää unta, että se on kuin kuollut, tai kuin sitä ei olisi olemassakaan. Eikä se sieltä millään silittelyllä tai pusi pusilla herää, vaan tarvitsee oikein mojovan tölväisyn valveille havahtuakseen. Ego siinä menee rikki ja kaikki minkä ihminen on ajatuksineen ja luuloineen ympärilleen rakentanut. Sen särkyminen on elämän kamalin, mutta tarpeellisin kokemus.
Kuorofinaalia istuu kuuntelemassa sielultaan herännyt Martin Bauer.
Finaalin esityskin on kaikessa fiktiivisyydessään siinä määrin onnistunut, että harmittaa aivan vietävästi, ettei se ole parempi. (Seksuaaliset viritykset ja ilmeilyt, niin turhia, niin turhia!)
Nykyaika ja yliopistouudistus kaikkine "innovaatioineen", hallinnollisine hökötyksineen, rakenteineen ja "rakennemuutoksineen" ansaitsee saman käsittelyn kuin Bauerin silta.
Taiteen puolella Glancey ja Hughes [ja elokuvan Beethoven] edustavat juuri sellaista kritiikkiä, jolle on suurempi tarve, kuin koskaan; kritiikkiä, jota nykyaika/nykytaide/media tarvitsee enemmän, kuin mitään muuta; kritiikkiä, jota ei tarvitse niellä sellaisenaan, mutta, jota tarvitaan sellaisenaan.
Toivottavasti YLE:ssä on hereillä joku, joka osaa arvostaa ja kunnioittaa 6.8.2012 edesmenneen Hughesin työtä ja muistoa sen verran, että hänen ansiokkaimmat dokumenttinsa saataisiin sensuroimattomina (uusintoina) pikaisesti televisioon. Sitä odotellessa kannatta youtubettaa niin paljon, kuin ehtii (niin kauan, kun ovat saatavilla): The Shock of the new (1-8); The New shock of the new; The Mona Lisa Curse &c.
Laajasti yhteiskunnallisiin, poliittisiin, taloudellisiin, kulttuurisiin ym. kysymyksiin kohdistettua, vastaavanlaista - (ei kuitenkaan "beethoveniaanisen" impulsiivista, vaan) seesteistä ja kirkkaan analyyttistä kritiikkiä - edustaa "maailman älykkäimmäksi (elossa olevaksi) ihmiseksi" mainitun Noam Chomskyn elämäntyö.
Chomsky on itse paras todiste lauseensa "Totalitaaristen maiden sensuuri on varsin tehotonta 'vapaiden maiden' tiedotusvälineiden harjoittamaan 'itsesensuuriin' verrattuna" paikkansapitävyydestä. Viralliselle Amerikan Yhdysvalloille ja sen valtamedialle miestä ei ole olemassakaan. Tämä osoittaa (senkin maan) demokratian näennäisyyden: ei riitä, että saa sanoa, jollei kukaan - niistä joille sanat (kritiikki) kohdistetaan - kuuntele.
Passiivisen apaattisesta hällä-väliä-ei-vois-vähempää-kiinnostaa-ei-millekään-kuitenkaan-mitään-mahda-horroksesta hereille ravistelevia dokumentteja on vihdoin alkanut liikkua myös valtamediassa: Dokumenttiprojekti: Talouden madonluvut(Four Horsemen); Dokumenttiprojekti: Ruoka-yhtymä (Big Food - Big Business); Ulkolinja: Monsanto - outoa agrobisnestä (The World according to Monsanto); Hehkulamppuhuijaus (The Light Bulb Conspiracy) Dok: Big boys gone Bananas! &c. Säännöllisiä uusintoja näistä - ja pysyvästi katsottaviksi YLE-Areenaan - kiitos.
Meillä on takanamme ja edessämme kerrostalojen, katujen, korttelien, kaupunginosien, kaupunkien (tärvellysten) ja maa(ilma)n (saastuneisuuden, luonnonvarojen ehtymisen...) kokoinen näyttö siitä, mitä (rakennus)taiteelle, ympäristölle, ihmisyydelle tapahtuu, kun koulutus-, suunnittelu- ja toimintakriteerit määritellään ja resurssoidaan vain vallankäytöllisin, kaupallisin, ajallisin ja tehollisin perustein; mutta "syvästi valitettava tosiasia on, että enää tuskin on olemassa taidetta - kulttuuria, sivistystä, järkeä, koulutusta, sielukkuutta, moraalia - sen syvällisessä ja korkeassa merkityksessä, mutta vielä valitettavampaa on, että asia yleensä ei ollenkaan liikuta yleisöä. Työtä tehdään ja huvitellaan ikään kuin mitään tavatonta ei olisi tekeillä..."
Tämä kirjoitus on puhtaasti lukijalähtöinen luomus…(?)
Tämän vuoksi kutsuisinkin keskusteluja mieluummin sanalla “kalja” ja kulttuuria sanalla “röyhtäisy”, sillä "keskustelu" on sanana jo ryvettynyt ja ryvettänyt koko "röyhtäisyn".
Mennään keskustelulle!
Lähteitä:
1 Hiljainen huone - Musiikkitalon arkkitehdin muistikirjasta / Marko Kivistö (Kirjapaja, 2011)
2 Musiikkitalo / Paula Holmila & Arno de la Chapelle (Kirjapaja, 2011)
3 Helsingin jugendarkkitehtuuri 1895-1915 / Jonathan Moorhouse, Michael Carapetian, Leena Ahtola-Moorhouse (Otava, 1987)
4 Kävely jugendtalojen Turussa / Rauno Lahtinen & Hannu Laaksonen (Turkuseura, 2006)
5 Puretut talot - 100 tarinaa Helsingistä / Ahti Manninen (Helsingin Sanomat, 2004)
6 Turun puretut talot / Rauno Lahtinen (k&h kustannus, 2009)
7 Kaupungin sielua etsimässä - Kertomus Helsingin kaupunkisuunnittelusta Bertel Jungista nykyaikaan / Pertti Mustonen (Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, 2010)
8 Kaupunki taideluomana : silmäys historialliseen kaupunkirakennustaiteeseen / Gustaf Strengell (Otava, 1923)
9 Olavi Laisaaren arkkitehtuurikäsitys ja sen ilmeneminen Iso-Heikkilän lähiössä / Jaakko Sannemann (pro gradu-tutkielma, Turun yliopisto, 1999)
10 Eliel Saarinen - Suomen aika / Marika Hausen, Kirmo Mikkola, Anna-Liisa Amberg, Tytti Valto (Otava, 1990)
11 Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki : tutkimuksia ja ehdotuksia kaupunkijärjestelyn alalta / Eliel Saarinen (M. G. Stenius, 1915)
12 Kaupunginjärjestelytaide - Historiallinen katsaus / Gustaf Strengell (sis. edelliseen)
13 Tekijänä: Puustinen & Hara Yle Teema, Su 08.04.2012 20:01
14 Not for profit - Why democracy needs the humanities / Martha C. Nussbaum (Princeton University Press, 2010)
Kuvia:
www.Leuku.fi ks.esim TAITEILIJAT: Voitto Niemelä: Lahden kaupungintalo, Musiikkitalo ym.
Pohjolan talon portaikosta
Page updated
Google Sites
Report abuse