b - Puhdasta jälkeä

Riippuu varmasti tarkastelijan omien näköalojen laajudesta.” 10.9.2012 9:35 #

Roikkuu varmasti, mutta vain näköalojen fokusoituminen teräväksi katseeksi voi avata silmät tarkkaan havaitsemiseen “laaja-alaisen avarakatseisuuden” summittaisuuden sijaan.

“Muuten länsimainen taidemusiikki olisi varmaan vieläkin yksiäänistä.”

Muuten, länsimainen taidemusiikki ei ole koskaan ollut yksiäänistä.

Musiikkiopistoteoria, jonka mukaan - Antiikin Kreikan monokordin tutkimisen ja kuuntelemisen pohjalta teoretisoitunut ja taiteena toteutunut musiikki tai - länsimaisen taidemusiikin perustana pidetty gregoriaaninen kirkkolaulu on yksiäänistä, pohjautuu pelkkään yhden kielen näkemiseen, tai yksiäänisen nuottikuvan katselemiseen, tai soinniltaan kaksiulotteisen äänilevyn kuuntelemiseen - tai tyhjän melodian soittamiseen/laulamiseen - vääränlaisessa akustiikassa.

Sfäärien harmoniakerhon sisäpiiritiedon mukaan Pythagoraan oppilaat saivat kuunnella monokordin kielen värähtelyä hiljaisuudessa niin kauan (yleensä 1-3 vuotta), että kykenivät kuulemaan ja tunnistamaan siitä 120 yläsäveltä.

Nykyajan kouluttamattomat kaikkiruokakorvat kuulevat tai havaitsevat tietoisesti yleensä vain - värähtelevän kielen tai ilmapatsaan tuottaman - perussävelen (kokonaisvärähtelyn); koulutetut tai muutoin hyvin ruokitut korvat kuulevat muutaman yläsävelen (osavärähtelyn); ja parhaiten ravitut, ilmiömäisen tarkkana (nykyään) pidetyt korvat parikymmentä yläsäveltä.

“Pythagoralaiseksi” (h)älyköity John Cage kävi Harvardin yliopiston kaiuttomassa huoneessa kuulemassa kaksi ääntä, “verenkiertonsa kohinan ja hermostonsa vinkunan”. Lukuun sisältyvät molemmat “sisäiset äänet”, jotka hän elämänsä aikana kuuli.

Asianomaisen oman asian ominaisuuteen sopii erinomaisen samanomaisesti se, että hänen “ansioidensa” analyysit ovat yhtä nurinkurisia kuin hänen “ansionsakin”; ja “filosofia”, jolla hänet sepustellaan milloin minkäkin filosofian edustajaksi - mm.pythagoralaiseksi: “His reliance upon numbers to create music bears an uncanny resemblance to the philosophical ideas of the ancient Greeks, especially Pythagoras and his followers, i.e., the Pythagoreans” - on yhtä totuudenmukaista kuin patologisen valehtelijan selittäminen “platonis-sokraattis-aristoteeliseksi” sillä perusteella, että “hänen sanoihin tukeutumisessaan on hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä Antiikin kreikkalaisten filosofisiin ideoihin”.

Pythagoralaisuudesta puhuttaessa on hyvä ymmärtää, että pythagoralaiset eivät ole Pythagoraita sen enempää kuin kristityt Kristuksia, tai kreikkalaiset Kreikkoja, tai kaupunkilaiset kaupunkeja, tai maalaiset maita.

Päinvastoin kuin Larry Solomon sivustollaan, Antiikin Kreikan filosofit eivät edenneet vääristä perusolettamuksista järjettömiin johtopäätöksiin, koska filosofian(sa) nimenomainen tarkoitus on (oli) juuri sen ja niiden välttäminen.

Antiikin Kreikan filosofien - erityisesti Pythagoraan ja hänen seuraajiensa - lähtökohtana ei ollut ‘filosofinen idea’ tai matemaattinen numerofiksaatio, vaan tutkimus ja havainto; ja tutkimushavainnon omakohtainen kokeminen; ja havaintokoemuksen merkityssuhteiden ja -yhteyksien viisauttarakastava oivaltaminen ja tunteminen.

Pythagoras ei kiteyttänyt filosofiaansa lauseeseen “kuunnelkaa (ja opetelkaa ulkoa), mitä minä ajattelen ja sanon, niin saatte menestystä ja vaikutusvaltaa”, eikä lauseeseen “tehkää mitä tahansa tai älkää tehkö, niin teistä tulee modernisteja”, vaan lauseeseen “tutkikaa monokordia, niin saatte tietää uni-versumin salaisuudet”, tutkikaa yhden kielen värähtelyä, niin saatte tietää yhdestä-vers(i)outuvan-värähtelykaikkeuden salaisuudet.

Kuuloaistin herkistämisen tavoitteena ei ollut oppilaan kaalimaan kyntäminen opettajan ideoiden istuttamoksi, vaan puhtaan (värähtely)ilmiön - ja siihen liittyvien lukusuhdevastaavuuksien - puhdas havaitseminen ja ymmärtäminen.

Kutsuisitko Sinä äärimmäisen hiljaisen sävelvärähtelyn kuu(nte)lemisen ääriensä yli herkistämää kuulokykyä ja sen avaamaa sävelavaruustajua regressiiviseksi ja jatkuvan melun rappeuttamaa kuuloaistia ja sen tukkimaa (h)älyruuhkaa progressiiviseksi?

Ovatko nykyajan melumaailman hälynrakastajien (näkö- ja) kuuloalat ja -alueet ja merkityssuhdetajut mihinkään suuntaan laajempia kuin meluttoman maailman hiljaisimpienkin äänten (osaosaosaosavärähtelyjen) kuulijoiden?

Puhtaasti intonoitu gregoriaaninen laulu herättää koko - vahvistimekseen/kaiuttimekseen rakennetun (romaanisen) - kirkkotilan soimaan ja resonoimaan ja on soivana ilmiönä (musiikkina) kaikkiäänistä, tai oikeammin sanottuna kaikkisävelistä ts. (harmonista) sävelykseyttä, joka luo ympärilleen soivan ja resonoivan, kuultavissa ja koettavissa olevan sävelkaikkeuden; toisin sanoen tuo puhtaan sävelensisäisen värähtelyn ulkoisena ilmiönä havaittavaksi ja koettavaksi.

Kaikkiäänisyys (-sävelisyys) ei puhtaana värähtelynä/resonanssina tarkoita nykyaikaista kaikkien äänten hälisemistä yhtä suurella voimakkuudella - jolloin lopputulos olisi modernismista tuttu disharmoninen klusteri - vaan luonnollisen, harmonisen sointi-ilmiön mukaista sävelsuhteistoa.

Mikä merkillisintä - ääntä vahvistavassa, kaiuttavassa, akustisessa tilassa soidessaan puhdas ääni (sävel) itsessään herättää itsestään vain sisältämänsä yläsävelet soimaan, eikä lainkaan hälyääniä (ei-säveliä). Itsensä (värähtelynsä) ulkopuolella (resonanssina) se saa kyllä irralliset objektit rämisemäänkin, mutta se on toinen juttu.

Onko “progressiivinen” musiikinteoria tai -käytäntö keksinyt paremman/paremmin luomisykseyttä-ilmiökaikkeutta symbolisoivan ja ilmentävän äänipuhtauden; tai sisäisen ja ulkoisen pysyvästi hyvän yhte(enliittyvy)yden eli pyhyyden eli eheyden; tai uni-vers-aalisuuden eli ykseydestä vers(i)outuvan kaikkeuden metaforan ja ilmentymän?

Mielestään on, vaikkei mielestään tarvitsekaan, koska “progressiivinen musiikkievoluutio” on laajentanut “valtavirran” “rajoittunutta” ilmaisuasteikkoa hälyäänillä (ei-sävelillä) ja ottanut ne valtaa käyttäviksi äänestäjiksi polyparametriensa joukkoon.

Opettaja, säveltäjä tai keskustelija, joka jakaa “tietoa” - länsimaisen taidemusiikin alkuperän ja ydinvoiman - esim. gregoriaanisen laulun (“ahdasmielisestä, kehittymättömän simppelistä”) yksiäänisyydestä, vastakohtana nykymusiikin “avarakatseiseen, kehittyneen kompleksiseen” monipaljouteen, ja pitää gregoriaanista laulua alkeellisena musiikkina tai moniäänisyyden kieltämiseen perustuvana ja estämiseen pyrkivänä ahdasmielisen kirkonopin Paavin mokana tai kardinaalin munauksena; tai totalitaarisen valtahegemoniaeliitin portinvartijoiden luovuuskahleena tai henkivankilana; ja gregoriaanisen tai klassisen säveltaideperinteen edustamista ja ylläpitämistä “tabuna”, taantumuksellisena uudistuksen esteenä ja takapajuisena kehityksen jarruna - ei ole koskaan tutkinut monokordia, eikä kuullut/kuunnellut solistisesti laulettua gregoriaanista laulua (eikä klassista musiikkia) ihanteellisessa akustisessa ympäristössään, eikä kokenut sen taianomaisen harmonista ja harmonisoivaa, virittävää ja vireyttävää vaikutusta.

Puhdasta uusjärkeä tai uustunnetta lienee sekin, että niin kauan kuin käytetään säveliä ja säveljärjestelmiä, sävelten ja soittimien puhtaaksi virittäminen (käytetyn viritysjärjestelmän mukaan) ja puhtaasti soittaminen ja laulaminen on harjaannusta ja taitoa vaativaa, tarkkaa työtä, ja säveltasollisen epäpuhtauden havaitseminen häiritsevää - ja erilaisten mekaanisten, soittimen rakenteesta tai äänentuottotekniikasta tai ympäristöstä aiheutuvien hälyäänten vaimentaminen tärkeää - mutta sitten, kun “näköaloja laajennetaan” säveltasottomien hälyäänten käyttämiseen, siirrytäänkin kesken kaiken “puhtaan äänen äärelle”.

Antiikin Kreikan puhtaat havainnot hylättiin, kun “älyttiin” että sävelet - muuttuvat sitä “puhtaammiksi”, mitä epäpuhtaammiksi ne viritetään ja - tavoittavat “puhtaimman” ääneytensä vasta säveltasottoman sproingahtelun, nölhlähtelyn ja nirskahtelun saavutettuaan.

Orfeuksen innoittama ja edustama modaalinen/tonaalinen, klassinen musiikkiperinne perustuu puhtaaseen kauneuteen, puhtaan kauneuden ihanteeseen, puhtaan kauneuden rakastamiseen, puhtaan kauniiseen ääneen (säveleen) ja puhtaan kauniiden äänten (sävelten) yhteen liittämiseen (säveltämiseen) puhtaan kauniin harmoniseksi musiikiksi, ja sen välittämiseen soittamalla ja laulamalla, ja vastaanottamiseen kuu(nte)lemalla ja kokemalla. Orfeuksen kokema rakkauden ja kauneuden, rakkaimman ja kauneimman olennon (Eurydiken) menettäminen tuo musiikkiin - “pelkän” lyyrisen tai jumalaisen kauneuden lisäksi - inhimillisen draaman ja sen “soitto on suruista tehty-” koskettavuuden.

Orfeuksen innoittamat säveltäjät, muusikot ja kuuntelijat kuulevat ja ymmärtävät, että luonnonpuhtaan viristysjärjestelmän mukainen (täysin temperoimaton) intonaatiopuhtaus on (likipitäen) mahdollista vain (ns.) yksiäänisessä musiikissa, tai yhdessä sävellajissa kerrallaan liikuttaessa.

Orfeuksen innoittamat säveltäjät, muusikot ja kuuntelijat ymmärtävät ja kuulevat, että siirtyminen useita sävellajeja käyttävään (kiinteävireisellä instrumentilla soitettavaan) moniäänisyyteen edellyttää virityksellisiä (temperointi-)toimenpiteitä moduloinnin mahdollistamiseksi ja sointi- ja kuulokuvan säilyttämiseksi harmonisen kauniina (tai mahdollisimman lähellä sitä); mutta myös sen, että siirtyminen tasavireiseen viritysjärjestelmään hämärtää sävellajiluonteen ja -tunnelman havaittavuuden - ja tonaalisuudesta (/modaalisuudesta) luovuttaessa pimentää sen kokonaan - jonka jälkeen Antiikin kreikkalaisten luonnehdinnat “näyttävät” naurettavilta (pimeässä).

Orfeuksen innoittamat säveltäjät, muusikot ja kuulijat eivät hyväksy sitä, että ollakseen uutta on luovuttava sävelistä ja kauneuden rakastamisesta ja tavoittelusta ja särjettävä sävelet ja korvattava ne melulla ja hälyllä tai tyhjyydellä; mutta sallivat sen tietysti kaikille halukkaille. Itsehän profeettansa valitsevat. Vai valitsevatko?

“Voitaisiin ajatella, että 'teoksen luominen' on 'säveltäjälle' sanastollisesti samaa kuin 'äänitehankinnat' (tai 'tietokantahankinnat') 'kirjastolle'.”

Voitaisiin ajatella, että jos ‘nykyäänitaiteilijat’ tosiaankin ymmärtävät teoksen luomisen - toisten luomien, toisten esittämien, toisten tallentamien, toisten myymien, toisten/itse ostamien, toisten/ itse tilaamien, toisten pakkaamien, toisten lähettämien, toisten/itse vastaanottamien, toisten/itse luetteloimien, toisten/itse luokittelemien, toisten/itse järjestämien tuotteiden ja tuotosten - ulkopuolisena ulkopuoleltaan hankkimisena ja tuon tuosta ulkomailta hakemisena, ei ole ihme, että ‘nykysävellykset’ ovat mitä ovat, eikä luovaa neroutta ja luovia neroja enää joukossa ole; ja “neromyytin” särkemisestä on tullut joka kotifilosofin saha ja kyläSofin oksa.

“Eihän jäätyneiden metaforienkaan tarvitse tarkoittaa jäätynyttä toimintaa.”

Ei, mutta jäätynyt järki tarkoittaa juuri sitä. Ja “gefror’ne Tränen” tätä.

Vihjailu siihen suuntaan, että säveltaide ja sen periaatteista, ihanteista ja käytännöistä kiinni pitäminen, ja sen asialla oleminen ja pysyminen olisi pelkkää säveltaso- palikkarytmipuuhastelua, on niin ikiroutaisen umpijäätynyt metafora, että sen sulattamiseen (kyyneliksi) tarvitaan nero. Kuuntele vaikka hyvää Schubert-laulua.

Mitä siellä abstraktioiden yläpuolella muuten on? Surstraktioita? Sursurkonstruktioita?

...nykyäänhän on mahdollista kuulla myös yli 20 vuotta vanhaa ja sitäkin vanhempaa musiikkia, toisin kuin vaikka Mozartin aikana

Mutta sitähän ei Cage meille näyttänyt eikä mahdollistanut. Cagen suuri “näky” ja “näyttö” oli amusian määritelmän ja oireiden mukainen: “jos kuuntelee Mozartia tai Beethovenia, se on aina sama(nlaist)a, mutta jos kuuntelee liikennettä (liikenteen melua) se on aina erilaista”.

Ajatelkaa, millainen tavoittamaton etumatka meidän ajallamme on kaikkiin vanhan ajan sävelmaakareihin verrattuna: nykyään on mahdollista kuulla suurkaupungeissa ja valtateiden varsilla jotakin, mitä Mozartin aikana taatusti kukaan ei kuullut; jatkuvaa ympärivuorokautista melua, “urbaania sinfoniaa”.

On aivan järisyttävän progressiivista, että Cagen “näytön” ansiosta jokainen kaasuttelija, jarruttelija, renkaidenvinguttelija ja koneen pörisyttäjä tai äänen äärellä istuja saa kokea olevansa muusikko ja säveltäjä, eikä kenenkään tarvitse syrjäytyä nuotinvierukseksi, autojen alle jääviä, tieltä lenteleviä, kehitysvauhtia hidastavia “regressiivisiä” lukuun ottamatta(?)

Eikö Mozartin aikana kenenkään ollut mahdollista kuulla (silloin) 150-vuotta vanhaa Grigorio Allegrin Miserereä, jonka Mozart 14-vuotiaana kirjoitti nuoteiksi parin kuuntelukerran jälkeen? Eikö kenenkään ollut mahdollista kuulla viitisenkymmentä vuotta (Mozartin aikaa) aiemmin sävellettyjä Händelin oratorioita, joita esitettiin vuodesta 1779 lähtien Wienissä vuosittain järjestetyillä Tonkunstler-yhdistyksen oratoriopäivillä, joille Mozartin sovitus Messias-oratoriostakin tilattiin?

Ja vaikkei olisi ollutkaan mahdollista, nuottijulkaisuja Mozartia varhaisemmilta ajoilta on vielä nykyäänkin olemassa. Olivatko ne kaikki kadoksissa Mozartin aikana? Kuulemismahdollisuudet olivat toki vähäisempiä, mutta eivät olemattomia.

Ja jos asia kuulemismahdollisuuksista olisi kiinni - ja progressiivisuus siitä riippuvaista - maailman pitäisi olla tungokseen asti täynnä mozarteja juuri nyt, kun kuulemismahdollisuudet ovat moninkertaiset ja nuoriso asuu luuriensa välissä ympärivuorokautisesti. Jostain syystä mozarteja ei ole nykyajassa ainuttakaan ja se yksi ylittämätön, ainoa ainutlaatuinen Mozart on edelleen ollut olemassa vain omana aikanaan, kuten niin monet suuret säveltäjät ennen häntä ja hänen jälkeensä.

Kookas kokeilija on eri asia kuin suuri säveltäjä.

Vertaa:“Suuri taide tarvitsee suuret seinät” : Isokokoinen “taide” tarvitsee isokokoiset seinät.

Ymmärrätkö eron?

Suuren säveltäjyyden, taiteilijuuden, luovuuden ja oivaltavuuden olennaisin edellytys, sisäisen kuulemisen ja näkemisen kyky ja sen mahdollistava hiljaisuus, puuttuu meidän ajastamme kokonaan. Silloinkin, kun ulkoinen hiljaisuus on saavutettavissa, se jää päänsisäisen pölinän ja pörinän alle.

Itsensä ylentämisessä musiikillisen (tai muun) kehityksen huipulle - ja sieltä julisteleminen, mikä on “regressiivistä” ja mikä “progressiivista” ; tai mikä on asiaa ja mikä ei; tai mikä mielekästä ja mikä ei - on se hurma, että sieltä saa hyvän vauhdin syöksyynsä. Toivottavasti sukset ja surffilaudat ovat kunnossa. “Tilanne on siis mitä mainioin, eikä kenelläkään pitäisi olla syytä valittaa!”

Mainio keksintö, mainion-keksinnön-ja-sen-kritiikin-manuaalinen-”valittamiseksi”-tulkitsemis-automaatti, on valitettavasti palautettu patenttiosastolta valitusosastolle. Valitamme tapahtunutta tässä vielä varmuuden vuoksi toistamiseen, vaikkei mitään syytä ensimmäiseenkään valitukseen ollut tuossa edellä, ettei jälkikäteen tarvitse ruveta valittamaan sitten perästä päin, vaikkei mitään syytä myöhempiinkään valituksiin ole sen enempää kuin aiempiin saati tähän nyt parhaillaan valitettavana olevaan; mutta paras nyt vain valittaa tai tulee puheita, ettei oltais tai oltais...

Kylmän järjen viiltelemiä “kylmänkirkkaita” partituureja on nykyaika täynnä, mutta nykyajalle tuntemattoman puhtaan järjen maailmassa puhdas järki ei ole kylmän järjen - nokkelan älykkyyden, älyttömän mutu-mätystelyn, sentimentaalisen “tunneälyn”; eikä edes maalaisjärjen eli terveen järjen - vaan sydämen järjen synonyymi, ja tarkoittaa puhtaan tunteen eli puhtaan rakkauden valaisemaa järkeä.

Se on sitä, mitä filo-sofia - eli viisauden rakastaminen (viisaus on järkeä, rakkaus on tunnetta) - oli silloin, kun ihmissydän ja -mieli monine aivoineen, aivopuoliskoineen ja -lohkoineen tahdistui toimimaan ehjänä kokonaisuutena korkeimmalla potentiaalillaan havaintoherkkyyden huipulla, luovuuden ja oivalluksen ytimessä. Nyt se on sitä, että meidän Pekka on lukenut filosofiaa ennätysvauhdilla ja toimii valtioneuvoston neuvo-ostolana ja "hyvän johtamisen" myymälänä.

Sanalle fil-harmonia ja sen kuvaamalle asialle ja ilmiölle on käynyt samoin kuin sanalle filo-sofia. Fil-harmonia, eli kauniisti yhteensointuvan, harmonisen sävelkielen rakastaminen, ilmentäminen ja kokeminen (yksin ja yhdessä) on “kehittynytt” disharmoniaa ja itseään ihailevaksi älyhälyksi tai hölmön ömlöhksi.

Kutsuisitko Sinä sanan ja sen kuvaaman asian ja ilmiön ymmärtämistä ja sen innoittamaa merkitystäyteisyyttä regressiivisyydeksi; ja ymmärtämättömyyttä ja sen “generoimaa” merkityksettömyyttä progressiivisuudeksi? Vertaa vaikka hyvän Schubert-laulun runoilijan ja säveltäjän harvinaislaatuista yhteistyötä siihen, mikä nykyajan korvia työstää.

À propos Roland Barthes:

Ajatusta siitä, että musiikkikritiikin tai musiikkikeskustelun lässähtäminen “köyhimpään lingvistiseen kategoriaan” adjektiiviin (tai predikatiiviseen tulkintaan) juontaa juurensa Antiikin Kreikan moodikoodistoon, voi seurata vain siihen kömmähdykseen saakka, johon nykykielinen ajattelu aina kaatuu kuvitellessaan ymmärtävänsä Antiikin kreikkaa paremmin kuin Antiikin kreikkalaiset.

Nykykiele(n kategoria)t poikkeavat merkittävästi vanhoista/muinaisista/antiikin kielistä, joissa kaikkien (nykyään adjektiiveiksi luokiteltujenkin) sanojen juurena oli verbi (tekeminen, tapahtuminen, aktio).

However, the grain of voice of Mr. Barthes might be most delicious in other rice recipe respects.

Mikäli tässä nyt Barthes’n [l'art thèsen] tekstin hurmaa seurataan ja yritetään jollakin kielellä musiikista keskustella - kirjallisen kommunikointimme jyvällä pysymisen kannalta - oleellisempi on hänen esseensä: The Death of the Author - Tekijän kuolema tekstin syntymä

Siirtyminen itse-tekijästä itse tekstiin ja lukijaan kääntää katseen autoritaarisesta “itseilystä” tekstisisältöön ja tekstin merkityksen vapaaseen syntymään lukijan sydämessä/mielessä.

La mort de l’auteur - l’amour de lecteur

Sillä, mikä on minun nimeni täällä kirjoituspäässä, tai Sinun nimesi siellä lukupäässä, ei ole tämän tekstin sisällön kannalta mitään merkitystä.

Minä, tämän kirjoituksen teksti, kirjoitun tähän vapaana tekijästäni (= ilman kirjoittajani henkilökohtaista esiintymispyrkimystä, näyttämistarvetta tai hyötymistarkoitusta), vapaana johtajista, vapaana välikäsistä, vapaasti Sinun luettavaksesi, sinä tuntematon lukija, jolle kirjallisen ilmaisun ainutlaatuisuuden ansiosta saan puhua henkilökohtaisemmin, kuin yhdellekään siitä joukosta, joka minun puhettani kasvotusten kuuntelee.

“Kielen toteutuminen kokonaisuudessaan, vapautuneena voi tapahtua vain ‘kaunokirjallisessa’ kirjoittamisessa [ja lukemisessa], sillä sitä eivät kahlitse vallan mekanismit kuten puhetta tai tieteellistä diskurssia.” (Barthes)

Internetin keskustelusivuilla käy kuitenkin yleensä niin, että suurin osa keskustelijoista - tavanomainen chättäilijä-joukko tekstaripeukalokyytiläisineen alimmaisena, ja päällimmäisenä itse Minä-Hän, joka änkeää joukon keskipisteeksi omana itsenään oman itsensä vuoksi - tuottaa ja tulkitsee tekstiä vain kirjoitettuna puheena eli puheen kirjallisena vastineena tai korvikkeena ja kahlitsee sen omaan itseensä, omiin käsityksiinsä, omiin intresseihinsä ja oman valtansa mekanismeihin ja ottaa siksi kaiken kritiikin epäasiallisuutena, henkilökohtaisena loukkauksena, toisten tölvimisenä, puskista ampumisena tai selkään puukottamisena - huomaamatta lainkaan, että oman hehtaaripyssyn haulit sieltä vain takaisin ropisevat, ja - tajuamatta, että jotkut (muut kuin haulit) saattavatkin olla liikkeellä aivan erilaisin motiivein ja tavoittein.

Amfion perustettiin keskustelevaksi klassisen musiikin, eli klassisen säveltaiteen sivustoksi.

Vaikka itseään edelläkävijöiden etujoukkona pitävät avantgardemodernistit mielellään pitävätkin itseään ja "äänitaidettaan" klassisen musiikin edistyksellisimpänä ja progressiivisimpana huipentumana - ja “regressiivisinä” niitä, jotka kuulevat ja näkevät säveltaiteen ja kaikkien muidenkin taiteiden huippusaavutukset muualla kuin nykyajassa - niin tarkkaan ja asiallisesti ottaen modernismi ei ole klassista musiikkia.

Modernistisen propagandan levittäminen ei ole Amfionin (varsinainen) asia.

Amfion - pro musica classica

Amfion - klassisen säveltaiteen puolesta

Amfion - klassisen musiikkikäsityksen mukaisen musiikin puolesta

“Asiassa pysyminen on asiassa pysymistä.”

Klassisen musiikin - ja varsinkin siihen liittyvien epäkohtien - tiukka kritiikki on tarpeen ja rönsyily modernismiinkin sallittua, tai joskus viihdyttävääkin, mutta me emme halua tämän sivuston olevan pelkkää modernismiin itseensä käpertyvää vänkäilyä, jossa foorumin varsinainen aihe heti alkuunsa tai viimeistään lopulta unohdetaan.

Aina kun asiat ja ilmiöt “kehittyvät” niin “monimutkaisiksi”, että ne määritellään vastakohdikseen - ja aina, kun mitään tarkoittamaton tarkoittelu jatkuu tarkennuksella “tarkoitin että”... ilman, että se tarkennettu tarkoituskaan tarkoittaa mitään (muuta kuin “I have nothing to say and I am saying it and that is poverty as I need it”) - on syytä palata peruspalikoiden pariin:

http://fqxi.org/data/essay-contest-files/Wagner_Thomas_Wagner_Essay.pdf

Essee on kokonaisuudessaan kiinnostavaa luettavaa, erityisesti oheinen lainaus, jossa kirjoittaja (Thomas Wagner) puhuu “temperoidusta virityksestä” merkityksessä tasavireinen viritysjärjestelmä (= equally tempered tuning). Epäselvyyksien välttämiseksi tekstiin on tässä lisätty sana [equally] ja pari selventävää lausetta hakakkeisiin [Because relation comes...]

Lainaus sivulta 5:

“Another significant incorrect assumption has to do with [equally] tempered tuning. There exists no mathematical justification for the [equally] tempered scale. Schoenberg defined his twelve tone music system as using twelve tones related only to one another7. The truth is that the twelve tones of the [equally] tempered scale are not related to each other in any way. [Because relation comes out of ratio and there are no true ratios in the equally tempered scale. And without ratio there is no rational rationale.]

They exist merely as a rather poor approximation of the true properly tuned system (there is only one). This notion grew out of the chromaticism of the late nineteenth century and was partially an attempt at atonality. Atonality is physically impossible as any group of discrete frequencies will always form a fundamental no matter how remote it might be8.

For those unfamiliar with [equally] tempered tuning here is a brief description.

The natural scale is a series of discrete ratios. It is definitely a non-linear scale. The [equally] tempered scale attempts to linearize this scale by making each

read on, please: http://fqxi.org/data/essay-contest-files/Wagner_Thomas_Wagner_Essay.pdf

wropera.com:

“The ancient Greeks, who were closer to a real understanding of the actual physical nature of music than we are today, often stated that, ‘good comes in through the rational numbers and evil through the irrational'.”

Thomas Wagner replied on Jan. 29, 2011 @ 19:38 GMT to another topic (referred here for it's notion of our theme, purity):

"Some twenty years or so ago there was a huge gathering of pure mathematicians. They all gathered and read their latest papers to each other. A review of the proceedings appeared on the front page of the New York Times. The reviewer noted that all of the papers he heard seemed to be divided into three parts; a first part where just about everyone could understand; a second part which only those very conversant with the logic and concepts of pure math could understand and finally a third part which only the author could understand. The reviewer then went on to state that perhaps it was to save time but he noticed that all of the papers jumped immediately to the third part.

We must remember when dealing with abstractions that they are indeed abstract."

[...and when hovering “above abstractions” that we are indeed hovering]

(kesken) jatkuu...