Piikkiönkanta

Tekijä: Kati Kiiski (2011), Annika Michelson (2018)

Kana on siipikarjasta vanhin kotieläimeksi sopeutunut laji, mutta muuten kotieläimistämme nuorimpia. Kanojen saapuminen Suomeen ajoittuu noin ajanlaskumme alkuun. Maatiaiskanojemme juuret ulottuvat lähes tuohon ajankohtaan, tarkemmin sanottuna rautakaudelle eli 300-1300 jaa., kun taas useimpien tehotuotannossa käytettävien kanarotujen kehittäminen on aloitettu ”vasta” 1800-luvulla. Maatiaskanakannat on nimetty kantatilansa tai löytöpaikkansa perusteella.

Piikkiöläistä kantaa on pidetty Kiskossa tiedettävästi vähintään 1880-luvulta alkaen. Kiskolainen Pirjo Aavaharju hankki tätä isoäitinsä nuoruudesta tuttua kantaa kasvatettavakseen vuonna 1983. Kanat hankittiin Piikkiöstä. (Niemelä, 2004)  Tästä on saanut alkunsa kannan nimitys, piikkiöläinen. (Niemelä 1999) Kannan lisääminen tapahtui alkuunsa luontaisesti, mutta myöhemmin avuksi rakennettiin hautomakone. Poikasia on heti alusta mennyt myös vieraille, eli kanta on levinnyt. 

Toinen säilyttäjä on Piikkiöläinen Jouni Numminen, selosti osaltaan piikkiönkannan säilytyksen alkutaivalta. Hänen parvensa oli peräisin haudontamunista, jotka hän oli saanut itärajalta kotoisin olleelta iäkkäältä emännältä. Numminen keskittyi ulkomuotovalinnan sijaan hyödyntämään vanhaa perimätietoa, jossa sukusiitosta rajoitettiin käyttämällä samaa kukkoa uudestaan vasta kahden sukupolven jälkeen. (MTT, 2014)

Piikkiöläinen kana saavuttaa sukukypsyyden noin 25 viikon iässä ja munii suurinpiirtein joka toinen päivä (Munanetti 2011) (hybridiroduilla tavoitteena n.24vk ja 5-6 päivän munintaputki, jonka jälkeen 1-2pv:n tauko).

Yleisimmät väritykset ovat musta tai lähes musta, ruskea ja kirjava. Muitakin värejä esiintyy, mutta harvemmin. Kukoissa voi olla useammin myös punaisia tai vaaleita sävyjä. (Munanetti 2011)

Maatiaskanat ovat pitkäikäisiä, elinvoimaisia ja kylmänkestäviä verrattuna munijahybridirotuihin. Niiltä ei ole hävinnyt luontaiset vietit, kuten hautominen, poikasten hoito ja ravinnonhaku. Ravinnoksi riittää viljapohjainen kotoinen ravinto. (Maatiainen ry. 2011)

Jälkön tilan Vikkeläjalka, Pikku-Kukko ja Munapää. Kukolla tyypillinen musta tai lähes musta yleisväri ja kaulassa upeat kerrokset vaaleita, kirjavia sävyjä. Munapää -kana yleisväriltään harmaa, kaulassa tummempi ruskea höyhenpeite ja rinta aivan kuin marmoroitu. Vikkeläjalka -kana yleisväriltään mustanruskea vaaleilla sävyillä ja kaulassa punertavaa kuviota.

Kuva: Kati Kiiski


Kuva: Kati Kiiski

Haastattelu
Pöytyäläisellä Jälkön tilalla on ollut piikkiöläistä kantaa olevia maatiaiskanoja vuodesta 2004 lähtien. Elisa ja Toni Jälkön tilan pääsuuntana on lihanautojen kasvatus, tilalla on noin 100 kasvatussonnia. Pieni maatiaiskanaparvi on vain kotitarvekäyttöä varten, sekä tietenkin lemmikeinä. Kiinnostus juuri maatiaiskanoihin heräsi niiden ominaisuuksista suomalaisena alkuperäisrotuna: kylmänkestävä, kaikkiruokainen ja pitkälle jalostettuihin munijarotuihin verrattuna vaatimaton.

Parvessa oli alunperin 10 eläintä, kaksi kukkoa ja kahdeksan kanaa. Eläimet ostettiin untuvikkoina Somerolta. Nykyään parvessa on enää yksi kukko ja kaksi kanaa. Toinen alkuperäisistä kukoista annettiin pois, koska kukot tappelivat keskenään. Edelliskesänä kanatarhassa vieraili naapurustossa muitakin tihutöitä tehnyt kettu, joka tappoi toisen alkuperäisistä kukoista ja useita kanoja. Uusien untuvikkojen hankinta on ollut usein mielessä, mutta toistaiseksi niitä ei ole haettu.

Nykyinen kukko, ”Pikku-Kukko”, on oman parven kasvatteja. Pikku-Kukko ei tiettävästi astu kanoja, koska tilalle ei ole kuoriutunut lisää poikasia vanhojen kukkojen jälkeen. Tilan lasten nimeämät kanat ”Vikkeläjalka” ja ”Munapää” hautovat kyllä muniaan.

Kanat Vikkeläjalka (musta, rusk.kirjava kaula) ja Munapää (harmaa) sekä kukko Pikku-Kukko taustalla. Kuva. Kati Kiiski

Kanat viettävät kesänsä verkosta tehdyssä ulkotarhassa, missä on nurmi-/multa-/sorapohja. Saman tarhan toisessa osassa asustaa kaksi kania. Välillä kanat ja kanit pääsevät jakamaan yhdessä koko tarhaa, jolloin Pikku-Kukko komentaa myös kaneja osana omaa parveaan. Kanat kaivavat tarhan pohjaan välillä isojakin kuoppia. Kanoille on tehty vanhasta koirankopista munintakoppi, missä ne voivat suojassa munia ja hautoa. Muninta on maatiaiskanoille normaali, eli yksi muna joka toinen päivä.

Kanoille annetaan kauraa, tiivistettä, kalkkia ja kotiruuasta jääneitä vilja-, juures- tai vihannespohjaisia ruokia. Lisäksi ne syövät kesällä ruohoa ja talvella heinää. Talvella kanat ovat sisätiloissa kanien kanssa. Sisätarhassa on olkea ja purua sekä heinää pohjalla. ”Valo-ohjelmaa” pidetään kattolampulla ja luonnonvalolla (tilassa on ikkuna).

Luonteeltaan kanat ovat hyvin kilttejä ja kesyjä. Kukko aloittaa kiekumisen uskollisesti viideltä aamulla joka päivä. Eläimet viihtyvät orrella istumassa ja kuopsuttelemassa ympäri tarhaa. Ne eivät karkaa, vaikka pääsevätkin lennähtämään tarhasta pois. Tosin yksi ketun viemistä kanoista vietti usein aikaa tarhan ulkopuolella. Se käveli perheenjäsenten perässä pitkin pihaa ja kotkotti omiaan. (Jälkö, 2011)


Kuva. Kati Kiiski
Comments