Piikkiönkanta

Kana on siipikarjasta vanhin kotieläimeksi sopeutunut laji, mutta muuten kotieläimistämme nuorimpia. Kanojen saapuminen Suomeen ajoittuu noin ajanlaskumme alkuun. Maatiaiskanojemme juuret ulottuvat lähes tuohon ajankohtaan, tarkemmin sanottuna rautakaudelle eli 300-1300 jaa., kun taas useimpien tehotuotannossa käytettävien kanarotujen kehittäminen on aloitettu ”vasta” 1800-luvulla. Maatiaskanakannat on nimetty kantatilansa tai löytöpaikkansa perusteella.

Piikkiöläistä kantaa on pidetty Kiskossa tiedettävästi vähintään 1880-luvulta alkaen. Kiskolainen Pirjo Aavaharju hankki tätä isoäitinsä nuoruudesta tuttua kantaa kasvatettavakseen vuonna 1983. Kanat hankittiin Piikkiöstä. (Niemelä, 2004)  Tästä on saanut alkunsa kannan nimitys, piikkiöläinen. (Niemelä 1999) Kannan lisääminen tapahtui alkuunsa luontaisesti, mutta myöhemmin avuksi rakennettiin hautomakone. Poikasia on heti alusta mennyt myös vieraille, eli kanta on levinnyt. 

Toinen säilyttäjä on Piikkiöläinen Jouni Numminen, selosti osaltaan piikkiönkannan säilytyksen alkutaivalta. Hänen parvensa oli peräisin haudontamunista, jotka hän oli saanut itärajalta kotoisin olleelta iäkkäältä emännältä. Numminen keskittyi ulkomuotovalinnan sijaan hyödyntämään vanhaa perimätietoa, jossa sukusiitosta rajoitettiin käyttämällä samaa kukkoa uudestaan vasta kahden sukupolven jälkeen. (MTT, 2014)

Piikkiöläinen kana saavuttaa sukukypsyyden noin 25 viikon iässä ja munii suurinpiirtein joka toinen päivä (Munanetti 2011) (hybridiroduilla tavoitteena n.24vk ja 5-6 päivän munintaputki, jonka jälkeen 1-2pv:n tauko).

Yleisimmät väritykset ovat musta tai lähes musta, ruskea ja kirjava. Muitakin värejä esiintyy, mutta harvemmin. Kukoissa voi olla useammin myös punaisia tai vaaleita sävyjä. (Munanetti 2011)

Maatiaskanat ovat pitkäikäisiä, elinvoimaisia ja kylmänkestäviä verrattuna munijahybridirotuihin. Niiltä ei ole hävinnyt luontaiset vietit, kuten hautominen, poikasten hoito ja ravinnonhaku. Ravinnoksi riittää viljapohjainen kotoinen ravinto. (Maatiainen ry. 2011)

Haastattelu

Pöytyäläisellä Jälkön tilalla on ollut piikkiöläistä kantaa olevia maatiaiskanoja vuodesta 2004 lähtien. Elisa ja Toni Jälkön tilan pääsuuntana on lihanautojen kasvatus, tilalla on noin 100 kasvatussonnia. Pieni maatiaiskanaparvi on vain kotitarvekäyttöä varten, sekä tietenkin lemmikeinä. Kiinnostus juuri maatiaiskanoihin heräsi niiden ominaisuuksista suomalaisena alkuperäisrotuna: kylmänkestävä, kaikkiruokainen ja pitkälle jalostettuihin munijarotuihin verrattuna vaatimaton.

Parvessa oli alunperin 10 eläintä, kaksi kukkoa ja kahdeksan kanaa. Eläimet ostettiin untuvikkoina Somerolta. Nykyään parvessa on enää yksi kukko ja kaksi kanaa. Toinen alkuperäisistä kukoista annettiin pois, koska kukot tappelivat keskenään. Edelliskesänä kanatarhassa vieraili naapurustossa muitakin tihutöitä tehnyt kettu, joka tappoi toisen alkuperäisistä kukoista ja useita kanoja. Uusien untuvikkojen hankinta on ollut usein mielessä, mutta toistaiseksi niitä ei ole haettu.

Nykyinen kukko, ”Pikku-Kukko”, on oman parven kasvatteja. Pikku-Kukko ei tiettävästi astu kanoja, koska tilalle ei ole kuoriutunut lisää poikasia vanhojen kukkojen jälkeen. Tilan lasten nimeämät kanat ”Vikkeläjalka” ja ”Munapää” hautovat kyllä muniaan. (Kiiski, Kati, 2011)