Pienet teot, suuret tunteet
Rakkaus on lauluja parvekkeen alta, verisiä taisteluita ja unelmamatkoja Pariisiin. Vai onko rakkaus sittenkin niitä pieniä sanoja, kauniita hymyjä ja ujoja katseita? Termiä rakkaus on jo itsessään joskus vaikea ymmärtää, eikä sen vaikeus johdu iästämme, vaan ruuduilla ja sivuilla näkemistämme odotuksista. Voidaan helposti olettaa kaltaiseni lukioikäisen nuoren tietävän rakkaudesta yhtä paljon kuin vastasyntyneen tai yksinkertaisesti odottavan liikoja, eikä ihme. Rakkaus esitetään kirjoissa tunteiden vuoristoratana ja täynnä dramaattisia juonenkäänteitä olevana tapahtumaketjuna, jota ei kuitenkaan kerrota loppuun, kun asiat ovat vihdoinkin “normalisoitumassa”. Kirjoissa ja elokuvissa esitetty kuva rakkaudesta saattaa vääristää odotuksiamme omasta elämästämme ja parisuhteistamme. Voiko tunnetta kutsua rakkaudeksi, jos sen eteen ei tarvitse tehdä urotekoja tai suuria romanttisia eleitä? Odotetaanko meiltä arkielämän Romeoilta ja Julioilta liikoja?
Vaikka William Shakespearen vuonna 1597 julkaisemassa näytelmässä Romeo ja Julia kyseinen nuoripari ei saanutkaan onnellista loppuaan, oli heidän rakkaustarinassaan enemmän romanttisia eleitä ja kauniita sanoja kuin useimpien meistä. Kuinka monta kertaa olenkaan nähnyt viittauksia kuuluisaan parvekekohtaukseen tai kuullut lauseen “Oi Romeo, Romeo!” Vastaus on: lukuisia. Romeon ja Julian rakkaustarina on ehkä maailman tunnetuin, mutta se ei tarkoita, että se olisi paras kuva rakkaudesta. Näytelmässä pari on valmis tekemään henkeään koskevia uhrauksia todistaakseen rakkautensa ja pysyäkseen yhdessä. He uhmaavat perheitään, tapaavat salaa ja ovat valmiita myrkyttämään itsensä toisen vuoksi.
Olenko siis oikeasti rakastunut, jos en ole valmis kuolemaan kumppanini vuoksi tai jättämään perhettäni suhteeni puolesta? Romeolla ja Julialla ei tunnu olevan pienintäkään katumusta tai edes toista vaihtoehtoa mielessään heidän pohtiessaan suhdettaan. Kyseistä Shakespearen näytelmää pidetään yhtenä maailman romanttisimpana mutta samalla traagisimpana tarinana. Jos romantiikan ja aidon rakkauden raja on nostettu näinkin korkealle, en pysty siihen. En usko kovinkaan monen pystyvän. Haaveilemme omasta Romeosta tai Juliasta, mutta emme kuitenkaan ole valmiita tekemään samoin kuin he. Rakkautemme ei ole yhtä voimakasta, jos emme ole valmiita kuolemaan sen puolesta. Eikö suurin osa meistä kuitenkin väitä edes joskus olleensa palavasti rakastunut, vaikka suhteessa ei olisi ollut dramaattisia juonenkäänteitä, juonittelua tai traagista loppua?
Jane Austenin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) on klassikkoesimerkki romantiikan ajan rakkaudesta, jonka eteen on taisteltu, juonittu ja riidelty. Elizabeth Bennetin ja herra Darcyn välit ovat monimutkaiset, sillä ensin Elizabeth vannoo vihaa herra Darcya kohtaan mutta myöhemmin he rakastuvat, vaikka heitä pidettiin 1800-luvulla epäsopivana parina taloudellisten erojensa vuoksi. Elizabeth tajuaa rakastavansa herra Darcya, kun huomaa herra Darcyn olevan hyväsydäminen ja valmis tekemään palveluksia Elizabethin ja hänen perheensä hyväksi. Ei ole mahdotonta olla hyväsydäminen ja auttaa toista, mutta heidän rakkaustarinaansa ei pidetä arvokkaana vain näistä syistä. Heidän rakkaustarinansa draamankaari on valtava, täynnä ylä- ja alamäkiä, ja juuri se tekee tästä teoksesta sekä heidän rakkaudestaan vaikuttavan ja vahvan.
Lukemamme tarinat ovat täynnä yllättäviä käänteitä, mahdottomilta tuntuvia sattumia ja kaiken voittavaa rakkautta. Juonenkäänteet tekevät tarinasta jännittävän, ja parin lopulta päätyessä yhteen lukukokemuksesta tulee entistä voimakkampi ja antoisampi. Kirjat ovat näyttäneet meille esimerkin, mitä rakkaus voisi olla ja mitä se voisi antaa. Jos oma parisuhteemme ei ole yhtä antoisa tai se ei pääty juhlaviin häihin ja onnellisiin loppuihin, kuten lukemissamme kirjoissa, olemme pettyneitä. Mutta kysymys kuuluu: miksi edes tavoittelemme tällaista rakkautta? Luulemme toisen ihmisen rakkauden pelastavan meidät yksinäisyydeltä ja toivomme heidän korjaavan elämässämme olevat virheet, sillä näinhän kirjoissa tapahtuu. Pidämme myös elämäämme tylsänä ja jokseenkin mitättömänä, jos siihen ei sisälly kirjoista tuttuja henkeäsalpaavan romanttisia tai jännittäviä tapahtumia.
Toisaalta kirjat eivät pakota ketään tekemään rakkautensa eteen urotekoja, eivätkä ne väitä kuvaamansa rakkauden olevan ainoa oikea vaihtoehto. Väitän, että me todella tarvitsemme elämäämme myös epärealistisilta tuntuvia tarinoita. Ne saavat mielikuvituksen laukkaamaan ja tarjoavat pakokeinoa arjesta. Monet teokset myös upottavat kaikkien suurten romanttisten eleiden ja urotekojen lomaan “oikeiden” ihmisten ongelmia. Romeon ja Julian rakkaustarina toimii esimerkkinä, kuinka rakkaudelle pitää antaa mahdollisuus toisen taustoita huolimatta. Vaikka kyseinen näytelmä on myös täynnä nykypäivänä hassulta kuulostavia kohtauksia, kuten pitkän monologin esittäminen rakkaansa parvekkeen alla, on siinä mukana yhä relevantteja teemoja: nuorenparin intohimoinen rakkaus, joka tuntuu voittavan kaiken, ja muiden pyrkimys vaikuttaa toisten rakkausasioihin. Kirjat ja elokuvat eivät siis tahallisesti anna meille mahdottomilta tuntuvia odotuksia rakkaudesta.
Joten vaikka kukaan ei ole juossut sateessa perääni vannoen rakkautta, tunnen silti olevani rakastettu. Ja vaikka en ole kokenut täynnä ylä- ja alamäkiä olevia suhteita, kuten Romeo ja Julia, en väitä niitä yhtään vähemmän aidoiksi. Aitoa rakkautta esiintyy niin monessa muussakin muodossa kuin mitä kirjat ja elokuvat antavat ilmi. Pienen yksityiskohdan muistaminen ja ajan viettäminen yhdessä ovat aivan yhtä romanttista kuin serenadin laulaminen. Tänä päivänä kirjoista tutut suuret romanttiset eleet tapahtuvat usein vain sosiaalisessa mediassa. Niiden tavoitteena on todistella suhdettaan muille ihmisille eikä sanan alkuperäisen tarkoituksen mukaan todistaa rakkautta omalle kumppanilleen. Siksi väitän kahdenkeskisiä pieniä hetkiä jopa aidommaksi rakkaudeksi kuin kirjoista ja elokuvista tutuksi tulleita kliseitä. Vaikka kukaan ei ole tullut julistamaan rakkauttaan parvekkeeni alle, ei se tarkoita minun olevan vähemmän rakastettu.
Maija Kuutti, kirjallisuusessee ÄI5