Minä vihaan sinua auktoriteetti, ota minut syliin

Vuosi sitten huomasin karttavani sosiaalisia tilanteita ja auktoriteettiasemassa olevia ihmisiä. Pelkäsin epäonnistumista korkeampaa auktoriteettia edustavan ihmisen edessä, sillä ajattelin sen antavan jälleen yhden syyn epävarmuudelle ja toisen ihmisen ylemmyyskompleksille. Aloittaessani terapian minulta kysyttiin, pelkäänkö auktoriteettiasemassa olevia henkilöitä. Vastasin kyllä. Samalla kuitenkin tukeuduin täysin terapeuttiini, ylempään auktoriteettiin. Voiko ihminen samaan aikaan haluta suojelua ja sääntöjä, mutta pelätä, inhota ja vihata sen antajaa? Missä menee ihmisten suojelemisen ja rajoittamisen raja?

Kautta aikain jokaisen eläinyhdyskunnan sisällä on vallinnut valta-asettelua. Lauman pääksi nousee kaikista vahvin eläin, jota muut eivät pysty päihittämään. Johtaja-asemassa oleva ruokailee ja valitsee lepopaikan ennen muita, ja muut hyväksyvät tämän sanattoman säännön tietäessään oman paikkansa laumassa. Johtajan kontolle laskeutuu myös paljon vastuuta. Lauman reviiristä on huolehdittava, ruokaa on hankittava ja lauman heikoimmista ja pienimmistä on pidettävä erityistä huolta. Vastuu ja valta tuntuvat siis kulkevan käsi kädessä, tasapainottaen toisiaan.

George Orwellin romaanissa 1984 (1949) kuvaillaan täysin erilaista asetelmaa. Kolme hallitsevaa suurvaltaa käyttää valtaansa oman suuruudenhullun pelinsä pelaamiseen ja alistaa muun kansan peukalonsa alle. Tässä dystopiassa auktoriteetti pelottaa eikä luo lainkaan sitä turvaa, mitä varten laumassa yksi nousee muiden ylle suojaksi. Auktoriteetti tässä yhteiskunnassa tarkoittaa ajatusrikkeistä rankaisevaa, väkivalloin alistavaa hallintoelintä, jota kutsutaan Isoveljeksi. Isoveli on välinpitämätön ja läpeensä mätä, mutta sen pilaantunutta makua peitellään hienolla suolalla, jotta täydellinen ulosanti pysyisi yllä. Isoveljen silmän alla ei saa turvaa, Isoveli takoo kansasta täydellisiä pelinappuloita, joiden hengellä ei ole muuta kuin esineellistä arvoa. Kirjan päähenkilö Winston Smith tietää, ettei turvallinen ja puhdashenkinen auktoriteetti ole Isoveljen kaltainen. Siispä Smith kapinoi.

Orwellin kuvittama dystopia ei kuitenkaan olisi mahdollinen, jos suuri joukko hyväksyntää, opastusta ja turvaa kaipaavia ihmisiä ei olisi antanut alussa ajatukselle suosiotaan. Johtajaa, auktoriteettia, ei ole ilman laumaa. Jokainen poliittinen tai uskonnollinen johtaja ja heidän edustamansa liike vaatii kannattajia, jotka pitävät tätä aatetta ja johtajaa parempana kuin muut. Ihminen on muiden eläinten joukossa vain eläin, joka on toiminut, ja tulee aina toimimaan samalla tavalla kuin eläin. Yksin ihminen on haavoittuva ja heikko, yhdessä ihmiset ovat voimakkaita. Laumaa, johtajaa ja sääntöjä siis tarvitaan. Vasta sorron, väkivallan ja valtapelin astuessa mukaan, alkaa kansa kapinoimaan auktoriteettiaan vastaan.

Dante Alighierin runoelman Jumalainen näytelmä ensimmäisessä osassa Helvetti (1472) ihmisen suurimpana auktoriteettina toimii kaikkivaltias Jumala, ei-maallinen olento. Jumala kuvataan lempeänä ja kaikkisuopana mutta tiukkana opettajana, joka ohjaa ihmisen oikealle polulle. Runokokoelmassa Dante itse kulkee Helvetin jokaisella tasolla nähden kaikki kauheudet, jotka tottelemattomia ihmisiä siellä odottaa. Tämän matkan aikana Dante alkaa kunnioittamaan kaikkivaltiasta Isää ja vannoo ikuista uskollisuutta tälle. Tiukat säännöt ja Helvetin käsinkosketeltavat, karvat pystyyn nostavat kuvaukset ovat auktoriteetin, tässä tapauksessa Jumalan, tapa yrittää ohjata alamaisiaan haluamaansa suuntaan. Mutta mikä Dantea oikeastaan ohjaa: Jumala ja hänen armonsa, vai pelko? Onko kristittyjen toive päästä Paratiisiin vai olla joutumatta Helvetin nieltäväksi? Ja vielä tärkeämpänä kysymyksenä: ohjaako ihmistä hyvälle polulle hyvä vai paha? Jumala vai Saatana?

Olemme kokonaisuuksia, joissa yhdistyy jing ja jang, taivas ja helvetti. Hyväksikin koettu auktoriteetti kykenee pahaan, väkivaltaankin, jos se koetaan ainoana vaihtoehtona. Väkivaltaa on monenlaista. On fyysistä, henkistä ja sosiaalista väkivaltaa. Historiamme moni suurmies, Hitler, Stalin, Mussolini, on ainakin epäsuorasti käyttänyt väkivaltaa sodissa tapattamalla miljoonia vastustajia ja lähettämällä omiaan sotaan kuolemaan “hyvän aatteen puolesta”. Kuitenkin vielä yleisempää on usein huomion ulkopuolelle jäävä henkinen väkivalta, jota korkeimmat auktoriteetit käyttävät saadakseen kansan käyttäytymään johtajan tarpeiden ja toiveiden mukaan. Orwellin romaanissa kuvataan tarkasti sitä, kuinka kansalaisten perusoikeuksia rikotaan ja jopa väärin ajattelusta rangaistaan. Rangaistuksena toimii kidutus, pelottelu tai aivopesu, joiden avulla kansalaiset on tarkoitus saada takaisin raiteilleen, jopa rakastamaan tätä epäoikeudenmukaista auktoriteettia, joka naamioidaan rakastavaksi ja turvalliseksi Isoveljeksi. Myös Alighierin kuvailema, keskiajan katolisen kirkon mukainen ankara Jumala käyttää tätä samaa väkivaltaa maalaamalla niin kauheita uhkakuvia, että ahdinkoon ajetulla ihmisellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alistua.

Ihminen ja kaikki inhimilliset jumalolennot toimivat johtajina täysin poikkeavasti muusta eläinmaailmasta. Esimerkiksi leijonakuninkaan on tarkoitus suojella laumaa, eikä hyötyä valta-asemastaan juuri lainkaan. Ihminen sen sijaan juopottelee vallalla, voitelee itseään kunnioituksella ja kietoutuu iltaisin saavutustensa peittoon. Katkeransuloinen pinsettiote, joka mahdollisti aivojemme kehityksen, on tähän syypää. Kaiken ihmisen kehityksen myötä kehittyneen hyvän käsikynkässä tuli paha, joka joskus tuntuu peittävän kaiken kauniin alleen. Aivan kuin Saatana saapuisi Moskovaan, Helsinkiin, koko maailmaan.

Niin Orwellin kuin Alighierin teoksissa pohditaan myös oikeaa ja väärää: miten auktoriteetti saa toimia ja miten ei. Matkallaan Helvetissä Dante törmää useisiin katuvaisiin, jotka manaavat Jumalaa, joka ei armahda kärsiviä sieluja. Winston Smith taas vihaa ihmisoikeuksia riistävää, maskin suojiin piiloutuvaa Isoveljeä, joka muistuttaa ennemminkin Saatanaa kuin suojelevaa perheenjäsentä. Jälleen palaamme ensimmäiseen kysymykseen: missä menee ihmisen suojelemisen ja rajoittamisen raja? Onko ajatusten pakottaminen, ikuisella tuskalla rankaiseminen tai vääränlaiseen muottiin tunkeminen enää suojelua? Kummankaan teoksen auktoriteetti ei anna vaihtoehtoja, joten ihminen ei tiedä paremmasta. Tämä on rajoittamista, vallalla leikkimistä, ei suojelua.

En väitä, että kaikki valta-asemassa ovat pahoja, tai välttämättä kukaan. Esimerkiksi opettajat, vanhemmat, terapeutit ja psykologit ovat kaikki auktoriteettiasemassa, ja heidän työnsä ja panoksensa koetaan pääsääntöisesti hyväntahtoiseksi ja tärkeäksi. Siitä huolimatta ihminen kapinoi. Ihmisellä on luontainen tarve korjata kokemansa vääryydet taistelemalla epäkohtien aiheuttajaa vastaan, milloin syystä ja milloin ei. Se ei poista auktoriteettien ja sääntöjen tärkeyttä. Tarkemmin ajateltuna, ehkä diktaattorit, kulttien johtajat ja jumalolennotkin pyrkivät vain korjaamaan vääryyttä. Ehkä Hitler koki Saksan olleen ahtaalla, kohdeltuna epäoikeudenmukaisesti ja päätti korjata sen, samalla tavalla kuin teinityttö kapinoi epäreilua äitiä vastaan. Tanssimmeko sittenkin kaikki kapinoinnin ja tyytyväisen laumatyöskentelyn rajalla, jokainen omassa mittakaavassamme? Minä, sinä, Jumala, Isoveli ja Hitler.

Minkälainen kuolema olisi inhimillisenä olentona? Kuolemaa voi kuvailla irvokkaana pahantekijänä tai toisaalta kauniina, väärinymmärrettynä marraskuun neitona. Kuvailujen ristiriitaisuus heijastuu myös auktoriteettikysymykseen. Ihminen tarvitsee auktoriteettia, mutta vihaa sitä. Kokee ylpeyttä isänmaallinen pilke silmäkulmassa, kun puhutaan Suomen tuloksista kansainvälisissä mittauksissa, samalla kirjoittaen Facebookiin kuinka “hallituksessa kukaan ei tiedä mistään mitään, kun eivät eläessään ole tehneet oikeita töitä!” Hallitsijat ovat itsekkäitä ja pahoja, mutta sittenkin rakastavia ja ahkeria. Päivällä ihminen huutaa “Minä vihaan sinua auktoriteetti!” ja illalla käpertyy sen turvalliseen syliin.

Bea Oesch, kirjallisuusessee ÄI5