Ei nuoruutta näin eletä

Kuvitellaan tilanne. Olet 16-vuotias ja juuri päättämässä peruskoulun viimeistä vuotta. Peruskoulun viimeiset kuukaudet ovat olleet ikimuistoisia ja nyt kaikki huipentuu viimeiseen viikkoon. Yhdeksäsluokkalaisten tanssiaiset, ysigaala, viimeiset konsertit ja esitykset, viimeinen kevätjuhla, päättötodistusten jako sekä kukitus. Vanhemmat ja sukulaiset katsovat ylpeänä ja hurraavat. Astut vapaana ja haikeuden ja onnellisuuden täyttämänä aurinkoiseen kesäpäivään, halaat ystäviäsi ja lähdet juhlimaan peruskoulun päättymistä suurella joukolla. Peruskoulun viimeinen, tärkein ja ikimuistoisin vuosi on päättynyt ja syksyllä lukio odottaa. Uusia kavereita, paljon kotibileitä, vapaammasta opiskelusta nauttimista sekä hauskoja tapahtumia ja esityksiä. Mahtavaa olla nuori! Eikö? Toista se oli vuonna 2020.

Etäkoulu alkoi pääkaupunkiseudun yhdeksäsluokkalaisilla maaliskuussa 2020. Samaan aikaan myös muut luokka-asteet ja opiskelulaitokset, kuten lukiot, siirtyivät etäopetukseen. Peruskoulun viimeinen vuosi, viimeinen hetki peruskouluaikaisten ystävien kanssa, vietettiin tietokoneen ääressä. Kaikkien keväälle tehtyjen suunnitelmien toteutuminen muuttui epävarmaksi, eikä kulunut kauaa kun haaveet niistä romahtivat jo lopullisesti. Osaa yritettiin korvata virtuaalisesti, mutta turhaan, ei niistä tullut samanlaisia. Katkeruus menetetystä ajasta sekä epäusko tulevasta valtasivat mielen. Ketään ei tuntunut kiinnostavan: “Onhan se inhottavaa, mutta nyt ei voi muuta.” Epäreiluuden tunne vyöryi päälle: “Tähänkö se vapaa nuoruus jäi? Olisinpa tajunnut nauttia aiemmin! Viime vuoden yhdeksäsluokkalaiset saivat kunnolliset päättäjäiset, mutta me emme! Emmekö ihan oikeasti voi enää ollenkaan tavata ystäviä?”

“Käytäthän maskia” ja “pesethän kätesi huolellisesti” tulivat trendikkäimmiksi lausahduksiksi. Koronaviruksen leviämisen hidastamiseksi asetetut rajoitukset laittoivat tämänhetkiset nuoret hyvin poikkeukselliseen asemaan, joka ei ole päättynyt vieläkään. Kuinka kauan tämä vielä kestää? Sitä ei tiedä kukaan, mutta se tiedetään, ettei nuoruutta ja menetettyjä hetkiä saa takaisin.

Kevään jälkeen tilanne näytti jo hieman valoisammalta. Syksyn alkaessa peruskoulusta valmistuneiden kuumotus kasvoi kuitenkin vielä entisestään: lukiot alkoivat. Lukio-opinnot aloitettiin lähiopetuksessa ja harrastustoiminta alkoi taas pyöriä, mutta monia asioita kuitenkin edelleen rajoitettiin. Opiskelu tapahtui pääosin oman ryhmän kanssa, eikä uusien ihmisten tapaamiseen kaikilla riittänyt rohkeutta. Kokoontumisrajoituksia tuli taas käyttöön ja juhlia jäi juhlimatta. Tovi ehti kuitenkin vielä kulua, ennen kuin siirryttiin taas takaisin etäopiskelun pariin. Rajoitukset olivat rajoittaneet ja haitanneet nuorten elämää merkittävästi jo yli puolen vuoden ajan. Ne eivät kuitenkaan vieläkään olleet tehonneet, ja niitä täytyi kiristää taas etäopiskelun keinoin. Miksi nuoret olivat ne, joita taas rajoitettiin? Nyt ei ainakaan ollut kotibileitä, eikä uusia ihmissuhteita. Ei käyty kahviloissa ystävien kanssa. Joitain ystäviä ei tavattu ollenkaan. Lukion ensimmäinen vuosikin alkoi näyttää pimeältä. Kasvava nuori ei saa tyydytettyä tarpeitaan ja toteutettua itseään istumalla sisällä tietokoneen ääressä. Tämä nuorten normaalin elämän jatkuva rajoittaminen synnytti ja synnyttää edelleen lukuisia ongelmia ja aiheuttaa jo kenties pysyvää haittaa nuorten terveydelle.

Erilaiset rajoitukset ja etäopiskeluun siirtyminen ovat tähän asti vaikuttaneet useilla nuorilla esimerkiksi mielenterveyteen. Kevään etäopiskelu oli suuri muutos totuttuun. Opiskelusta tuli hankalaa, yhtäkkiä ystäviä ei saanut nähdä ollenkaan ja kaikki ahdistus tulevaisuudesta peruttuine tapahtumineen tuntui romahtavan niskaan. Ihmiskontaktien puute oli kasvaville nuorille psyykkisesti vahingollista. Videopuhelu kaverille helpottaa hetkeksi, muttei auta ikuisesti. Psyykkinen terveys ei ole ainoa korona-ajan yläaste- ja lukioikäisten ongelma. Esimerkiksi oppimistulokset kärsivät osalla huomattavasti, eikä fyysisiltäkään ongelmilta, kuten selkäkivuilta ja yleiskunnon huonontumiselta, vältytä. Vaikka taukojumppien ja säännöllisen työskentelyn mainostetaan auttavan jaksamaan koulupäivät läpi, ei jaksaminen siltikään monilla riitä. Kaikki koulun tuoma stressi ja suorituspaineet ovat samassa huoneessa, jossa kuuluisi myös rentoutua ja viettää vapaa-aikaa. Stressiä ja ahdistusta ei pääse pakoon eikä purkamaan esimerkiksi sosiaalisiin tilanteisiin niin kuin normaalisti. Nuoret eivät jaksa istua joka päivä hyvässä ryhdissä koneen ääressä, tehdä säännöllistä taukojumppaa ja jutella iloisesti ystävien ja sukulaisten kanssa puhelimessa, vaikka niistä kuinka paljon muistutettaisiin. Nuoret väsyvät eivätkä jaksa jatkuvaa epävarmuutta tulevaisuudesta. Onko tämä se, mitä rajoituksilla haetaan? Opiskelijat makaavat sängyllä, sohvalla ja lattialla ja tuijottavat tietokoneen ruutua puoliunessa, kunnes koulupäivät ovat ohi. He eivät koulupäivien jälkeen jaksa enää tehdä mitään ja päätyvät makaamaan koko loppupäivän samassa paikassa. Sama toistuu joka ikinen päivä. Sosiaaliset kontaktit ja tilaisuudet ikätovereiden kanssa tuovat toivottua sisältöä ja vaihtelua arkeen ja ovat kasvavalle nuorelle elintärkeitä. Miksi niiden toteutumista ei voida mitenkään turvata tällaisena aikana?

Yritykset saavat tukirahoja ja opettajien jaksamisesta ollaan huolissaan, mutta nuorista huolestutaan vasta kun huomataan esimerkiksi oppimistulosten olevan laajalti huonoja. Siis niissä yhteyksissä kun huomataan suoraan taloudellisen tulevaisuuden olevan vaarassa. Kukaan ei tunnu puhuvan muista haitoista. Talous asetetaan hyvinvoinnin edelle. Baareissa, ravintoloissa ja ostoskeskuksissa saa yhä käydä ventovieraiden seassa ja matkustaminenkin on yhä sallittua, mutta nuoret eivät saa harrastaa, pitää kaveriporukan kesken synttärijuhlia tai opiskella lähiopetuksessa vain tietyn porukan kesken. Tulevaisuuden työvoima lunttaa opintonsa läpi sängyllä maaten kärsien yksinäisyydestä ja masennuksesta samalla kun vanhempi väki naureskelee ongelmille ja juhlii baareissa. Nuorten maailma murenee, eikä ketään tunnu kiinnostavan.

Kuvitellaan tilanne. Olet 16-vuotias ja juuri päättämässä peruskoulun viimeistä vuotta. Peruskoulun viimeiset kuukaudet on vietetty tietokoneen ääressä, ja ne ovat olleet hyvin raskaita. Nyt kaikki päättyy viimeiseen viikkoon. Ei yhdeksäsluokkalaisten tanssiaisia, ei ysigaalaa, ei viimeisiä konsertteja tai esityksiä. Viimeinen kevätjuhla etänä. Päättötodistukset sentään jaetaan edes ulkona ja punaiset ruusut ojennetaan kahden metrin päästä. Vanhemmat katsovat ylpeänä kahdenkymmenen metrin päästä, sukulaiset eivät saaneet tulla paikalle. Kukaan ei hurraa, vain vaimeaa taputusta ja helpottuneita hymyjä. Astut epävarmuuden ja haikeuden täyttämänä aurinkoiseen kesäpäivään, vilkutat ystävillesi turvavälin päästä ja lähdet ehkä vielä illalla katsomaan, kun muutamat kaverit juhlivat. Peruskoulun viimeinen, tärkein ja ikimuistoisin vuosi on päättynyt ja syksyllä lukio odottaa, toivottavasti lähiopetuksessa. Muutamia uusia kavereita, ei yksiäkään kotibileitä, onneksi edes vapaammasta opiskelusta nauttimista, mutta ei hauskoja tapahtumia tai esityksiä. Mahtavaa olla nuori. Eikö?

Nuoruus on elämisen aikaa, eikä siitä pitäisi joutua tinkimään. Nuorten etua ei ole ajateltu tarpeeksi tällä hetkellä. Onko rajoitusten priorisoinnissa kyseenalaistettavaa? Jos tautitilanne jatkuu edelleen samana, vaikka nuoret etäopiskelevat ja harrastustoiminta on hyvin vähäistä, tulisi rajoituksia ja niiden kohteita harkita uudestaan. Onko nuorten tarpeen kärsiä, jos tartuntaketjut eivät ylipäätään edes lähde liikkeelle nuorista?

Korona-ajan nuoret tulevat aina olemaan poikkeuksellinen ikäluokka.

Ei nuoruutta näin eletä.

Sanni Savolainen 20D