Alakoulun neljännellä luokalla koulussani myllersi käsittämätön ilmiö. Kaveriporukassani kilpailtiin siitä, kuka saisi huonoimman numeron englannin sanakokeesta. Kymmenen vuotta myöhemmin tämä muisto naurattaa, mutta samalla vähän puistattaa. Koen myös helpotusta, etten seisonut kisojen jälkeen useasti palkintopallilla. Ryhdyin kaveripiirini houkuttelemana kilpailuun, jonka voittamiseksi vaadittiin vain laiskuutta ja äärimmäistä tyhmyyttä.

Tasapainottelin peruskoulun läpi tämän samaisen kaveripiirin vanavedessä. Itse asiassa tunsin monet kaverini jo päiväkodin hiekkalaatikolta. Toistemme silmiin heittämä hiekka osoittautui vahvaksi siteeksi välillämme. Olin saanut kotoa koulumyönteisen ja sivistystä korostavan kasvatuksen, jonka asetin kyseenalaiseksi kaverieni kannustamana. Kuuluin joukkoon täynnä rämäpäisiä poikia ja melkein muutuin yhdeksi heistä. Harrastin tasapuolisesti urheilua, ja kolmannella luokalla urheilun rinnalle tuli musiikkiharrastus. Muodostin itsestäni kaverien silmissä hybridin: Olin samalla sekä ”kovis” että taiteellinen nuorimies.

Marjo Valtavaara kuvaa artikkelissaan Kaveriporukat alkavat muodostua jo ensimmäisinä koulupäivinä – Jäsenet muokkaaat toisiaan, ja se voi olla vahingollista, varoittaa tutkija (HS 8.8.2018) kaveripiirien ja ”klikkiytymisen” ongelmaa, johon olen myös itse tutustunut. Valtavaara kuvaa koulutaipaleen alkupäiviä värittävää sosiaalista valintaprosessia, jonka seurauksena lapset ryhmittyvät kaveriporukoihin. Kuten

teollinen prosessi myös tämä sosiaalinen valintaprosessi voi mennä pieleen. Tapahtuu valuvika, jonka jälkeen eritasoiset ja -mieliset lapset muodostavat tiiviin kaveriporukan. Omassa ryhmässäni vahvat ja kouluvastaiset yksilöt muokkasivat ryhmän heiveröisimpiä oman tahtonsa mukaan. Alakoulun viimeisillä luokilla opintojani värittivät

opettajan huolestuneet puhelut kotiin sekä puhuttelut koulututtujen solvaamisesta. Tapahtui siis kuten Valtavaara varoittaa: muutuin ryhmäni kaltaiseksi.

Siirtymävaihe alakoulusta yläkouluun ei olisi voinut olla otollisempi. Vaihdos suurempaan kouluun sotki kaverisuhteeni perusteellisesti ja jouduin muokkaamaan identiteettiäni uusien ystävyyssuhteiden puristuksessa. Onnekseni tällä kertaa muutos johti oikeaan suuntaan. Uusien samanmielisten kaverien myötävaikutuksesta löysin innon opiskella ja toteuttaa itseäni. Lopullinen onnenpotku koitti lukio-opintojen alkaessa. Pystyin yhdistämään lukiossa akateemiset opinnot sekä musiikin. Myös ystäväpiirini laajeni, ja löysin lisää kaltaistani seuraa. Valtavaara haastattelee artikkelissaan Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Katariina Salmela-Aroa, joka toteaa osuvasti: ”Kaveripiirin muodostumiseen pitäisi panostaa paljon enemmän kuin nyt tehdään. Sen merkitys kouluinnostukseen ja koulussa viihtymiseen on aivan oleellinen.”

Kaiken kokemani jälkeen herää kysymys: Miten koulutaipaleensa aloittavien lasten ryhmäytymiseen voi vaikuttaa? Vai saako siihen ylipäätään vaikuttaa? Koulukaverien vaikutus yksilön myöhempään elämään on ilmeistä, minkä myös Valtavaara ottaa esiin. Valtavaaran artikkelissa professori Salmela-Aro kehottaa opettajia sotkemaan ryhmiä, sillä ”koulu ja opettajat pystyvät vaikuttamaan vahvasti ryhmäytymiseen”. Itse kannatan ryhmien sekoittamista ja ylemmän auktoriteetin eli opettajan osallistumista, mutta ymmärrän kuitenkin myös ryhmien sekoittamisen tuoman paineen ja mielipahan. Nuoret koululaiset huutavat turvaa ja pysyvyyttä, mitä jatkuva ryhmäkoostumusten möyhentäminen ei palvele. Olisi siis löydettävä välimalli, joka säilyttäisi sekä lapsen itsemäärämisoikeuden että työrauhan ja opiskelumotivaation.

Olipa välimalli mikä tahansa, on sen pysyvin ja tärkein osa luokanopettaja. Oman alakoulutaipaleeni pelasti aktiivinen luokanopettaja, jonka valvovan katseen alla sain hölmöillä koko alakoulun. Viikon tekemättömistä läksyistä seurasi kerran soitto äidilleni. Seuraavalla viikolla tein läksyt hyvin huolellisesti. Luokanopettajat ovat kasvatusalan rautaisia ammattilaisia, joita tulisi kunnioittaa enemmän. Alakoulun toinen tärkeä tehtävä luku- ja kirjoitustaidon kehittämisen lisäksi on opettaa lapsista empaattisia ja yhteistyökykyisiä kansalaisia. Lapsi viettää luokanopettajan suojeluksessa valtaosan arjestaan, minkä vuoksi opettaja pystyy vaikuttamaan lasten välisiin sosiaalisiin verkostoihin.

Hanna Gråstenin reportaasi Koulun hurja muutos: iltavuoroja, ruumiillista kuritusta, maksullisia kouluja… (Iltalehti.fi 21.1.2017.) kertoo Suomen koulujärjestelmän murrovaiheista 1950-luvulta nykypäivään. Gråsten esittelee 2010-luvun keskeisimmät koulumaailman megatrendit, joihin kuuluu ryhmäkokojen kasvu ja ryhmätöiden teettäminen. 2010-luvun muutokset osoittavat, kuinka tärkeitä yhteistyötaidot ovat. Yhteistyötaidoilla ei ole tilaa kehittyä, mikäli lapsi viettää koko nuoruutensa saman ja muuttumattoman ryhmän jäsenenä.

Myös vapaa-ajan harrastukset muovaavat lapsen sosiaalista kehitystä. Muistan, kuinka alakoulun ensimmäisellä luokallani lähes jokainen poika kuului kanssani samaan jalkapallojoukkueeseen. Joukkuehenki sekä yhdisti että erotti luokkamme poikia. Huonoimpia syrjittiin, ja joukkueen taitavimmat nousivat myös kouluyhteisössämme arvostetuiksi jäseniksi. On hupaisaa, että ihmisarvon mittarina oli silloin juoksunopeus ja koulun hiekkakentällä tehtyjen maalien määrä. Vapaa-ajan harrastukset voivat siis johtaa myös huonoon kehityssuuntaan, mitä tulee ryhmäytymiseen. Kasvatustieteen professori Salmela-Aro on kanssani samaa mieltä ja kertoo, kuinka ”nuoret valitsevat kaverinsa ulkoisten mielenkiinnon kohteiden mukaan”. Lasten kaveripiirit ovat siis vaarassa polarisoitua liikunnasta ja taideaineista kiinnostuneiden kesken. Gråstenin artikkelissa esittämä kehityssuunta – ryhmätöiden lisääntyminen – pakottaa erilaiset lapset tekemisiin keskenään.

Pakollisen oppivelvollisuuden suorittaminen muistutti omalta osaltani nuorallakävelyä. Horjuin läpi luokka-asteiden. Tasapainottelin narulla, jota horjuttivat väärät tekemiset – ja tekemättä jättämiset. Lukio-opinnot tarjosivat kuitenkin tasaista maata jalkojeni alle. Opin, kuinka hienoa on kuulua tasavertaiseen ryhmään, jonka jäsenet kannustavat toisiaan. Luulen, ettei kukaan enää haluaisi osallistua englannin kurssilla kilpailuun, jonka voittaa huonoiten sanakokeessa menestynyt opiskelija.

Luukas Mykkäsen Äi08-kurssilla kirjoittama preliminääriessee