Suomalaisuus näkyy kahvin juonnissa, raikkaassa ilmassa ja valoisissa kesäilloissa. Se on päänsärkyä kofeiininpuutteesta, talvisin lattialämmityksestä koituva kallis sähkölasku ja arkkupakastin. Se on silmänräpäyksessä ohikiitäviä pieniä hetkiä, joita tuskin ymmärrämme itsekään.

Minun hetkeni on haalea aamukahvi, loskainen kotipiha ja bussipysäkin rikkinäinen lasiseinä. Märät hiukset, joita ei arkiaamun kiireessä ehdi kuivata. Hetki, jona täyden bussin matkustajat haukottelevat yhteen ääneen katuvalojen valaistessa tietä. Se on kaamoksen lohdullista kuorolaulua, muistutus arjen yhteisistä sävelistä.

Minun hetkeni on jäätynyt jalkakäytävä, jolla liukastumista pelkäävät jalankulkijat vaappuvat kuin luistelemaan opettelevat kolmevuotiaat. Se on lysähdys olohuoneen sohvalle kiireisen ja raskaan päivän päätteeksi. Se on hetki, kun voin vihdoin olla ajattelematta mitään. Siinä hetkessä voin olla vain minä omassa kuplassani.

Seuraan herkeämättä Suomen suosituinta TV - ohjelmaa. Se kertoo neljän tunnin jonotuksesta, jossa presidenttipari kättelee hienosti pukeutuneita vieraita. Hetkeni on presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto, jota perheeni kokoontuu katsomaan kotisohvalta. Se on vieraiden asuvalintojen säälimätöntä arvostelemista, suklaakonvehteja ja glögiä.

Suomi-Kanada, 3–1. Suomi voittaa MM-kultaa. Torille! Mutta hetkeni on kaukana kotoa, Kanadassa. Minä vastaan kaikki muut. Tilausbussi täynnä pettyneiden kanadalaisten katseita sekä oma voitonriemuinen hetkeni. Hetki, johon suomalainen ylpeyteni kiteytyy.

Mitä sukua me olimmekaan? Hetkiäni ovat ne, kun en vain kehtaa myöntää unohtaneeni äidin serkun uuden avopuolison tyttären nimen. Minun hetkiäni ovat kaukaisen sukulaisen loputon jaarittelu puutarhansa kuivista viinimarjapensaista ja hiertävät juhlakengät. Sukujuhlat ovat huokausten hetkiä, kahvikupin kilinää ja sarja kiusallisia hiljaisuuksia. “Jaahas. Mitäs se kello olikaan?” setäni kysyy jokaisessa sukujuhlassa. Tuo kysymys, jota olemme kaikki odottaneet. Se on hetki lähteä.

Minun hetkeni on mummilassa. Se on mummin keittämän jouluisen riisipuuron tuoksu aamulla herätessä. Jouluradiosta soi Sylvian joululaulu, mummi tuputtaa lisää puuroa lautaselle ja vaari kuorsaa sohvalla. Hetkeni on luminen pihlaja, jonka katveessa punatulkku ruokailee vaarin ripustamalla kauralyhteellä.

Minun hetkeni on serkkujen luona, he saavat minut tuntemaan oloni rakastetuksi. Hetkeni on hersyvä nauru sekä serkun koiran järsimät kengät. Hetkeni on äiti, joka tekee tuhatpalaista palapeliä hämärässä olohuoneessa otsalamppu ja lukulasit päässään.

Minun hetkeni on ystävieni kanssa ilojen ja surujen jakaminen. Se on kuuntelemista ja auttamista sekä yhdessä riemuitsemista. Hetkeni on siinä, kun istumme puiston penkillä hiirenhiljaa. Kaikki on jo jaettu, mutta ystävän seurasta en tahtoisi luopua.

Minun hetkeni on siskon kanssa. Juoksemme paljain varpain kesämökin metsässä, kiusaa teettävät vain varpaita nipistelevät neulaset. Hetkeni on sateinen juhannus ja sauna, joka sammui huomaamatta. Kun istahdamme lauteille, kylmä kiuas ei sihahda. Se sanoo vain “pläts”.

Minun hetkeni on taivaanranta, jonka loputtomissa ilta-auringon säteissä liitävät lentokoneet, matkalla omia reittejään kohti uusia tarinoita. Minun hetkeni on lentokoneesta näkyvä Suomen maisema. Erimuotoiset järvet ja suuret metsäalueet, jotka yhtäkkiä valtaavat koko ikkunan.

Minun hetkeni on öinen veneranta ja hyytävä järvivesi, joka saa ihon kananlihalle. Se on liukkaan kiven naarmuttama polvi, varpaisiin tarttunut hiekka ja kaiun vastaus vapaudenhuutoon yöttömässä yössä.

Hetkeni ovat karaokebaarin kaukainen mylvintä, siitepölyn peittämä asfaltti ja ohi kaahaavan kaksipyöräisen kiihdytys. Se on kaupungin valoisa kesäyö, jonka kaunista ja karua tunnelmaa kaipaa syksyllä auringon painuttua näkymättömiin.

Minun hetkeni on vegaaninen nyhtökauraleipä Stockmannin kahdeksannessa kerroksessa, tietokoneen tyhjenevä akku ja viereisessä pöydässä istuvan vauvan jokeltelu. Se on kahvilan nurkkapöydästä kantautuva iloinen rupattelu minulle vieraalla kielellä. Hetkeni on tuolien selkänojille ripustetut talvitakit ja tarjoilijan kiireellä pöytään kantama piparkakkulatte.

Hetkeni on Helsingin jugend-talot, jotka ovat nähneet menneiden vuosikymmenten sodat ja lamat sekä rauhan ja nousukaudet. Niillä samoilla lattioilla ovat kävelleet sekä Snellmanin kansakoulun rehtori että monikansallisen yrityksen public relations manager. Hetkeni on talon ikkunassa syttyvä valo, jota jään katsomaan. Se on miete siitä, kuinka monenlaisia ihmisiä maassamme asuukaan.

Hetkeni on suuri ja makea Starbucks-kahvi soijamaidolla, höystettynä karamellilla ja kermavaahdolla. Tai ehkä sittenkin pieni ja vaatimaton Juhlamokka R-kioskilta.

Hetkeni on runsas joulupöytä, jossa jokaiselle on katettu juhla-astiasto ja hopeiset haarukat. Se on porkkanalaatikosta unohtuneet ottimet ja valkoisen juhlapaidan tahrinut rosolli. Hetkeni on koululounas ja makaronilaatikko, jota tuli taas otettua ylimitoitettu määrä. Se on keskitalven keitettyjä paksunahkaisia perunoita ja väärälle puolelle voideltu koulunäkki.

Minun hetkeni on kiinalaisen ravintolan buffet – se on niin paljon parempaa!

Elämämme koostuu vivahteista, tunnelmallisista erilaisista suomalaisista hetkistä. Muuttuvan maailman pyörteissä pelkäämme suomalaisuuden katoavan ja lipuvan käsistämme kansainväliseen ympäristöön, muualta opittuihin trendeihin ja toimintamalleihin. Mutta se palaa aina takaisin: hetkiin. Suomalaisuus näkyy pieninä välähdyksinä kiireen täyttämässä arjessa.

Puhe on pidetty Vaskivuoren lukion itsenäisyyspäiväjuhlassa joulukuussa 2019

Tekijät: Amalia Pitkälä, Erika Nordman ja Eevi Vekki

Ohjaajat: Elina Hämäläinen ja Henna Pesonen