Porokoira

Saamelaisista kansana on melko vähän tietoa, mutta aluksi uskotaan saamelaisten olleen metsästyskansaa jotka metsästivät villipeuroja. Peurakannan vähentyessä ja asuinalueiden siirtyessä yhä pohjoisempaan alettiin suomessakin kasvattaa poroja, joskus 1800-luvun tienoilla. Ruotsin puolelta vastaavaa tietoa on jo 1600-luvulta. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät saamelaiskoirasta löytyvät vuodelta 1555 Olaus Mangnuksen kirjoituksista, joissa mainitaan saamelaisilla olevan koiria vartioimassa poroja. Lapinporokoirarodun alkuperä ei siis ole selkeästi tiedossa, rodun ulkoiset tunnusmerkit vaihtelevat lapin eri osien välillä ja siinä on vaikutteita Norjan rannikon viikinkien lammaspaimenkoirista. On luultavaa, että paimenkoirat ja paikalliset pyyntikoirat ovat risteytyneet keskenään ja näin on syntynyt paremmin pohjoisia kylmiä oloja kestäviä koiria, joita on sitten alettu käyttää porojen paimentamiseen. Kuitenkin on selvää, että koira on saamelaisille ollut ” työkoira” alusta alkaen, sitä on kasvatettu ja opetettu hyvin ja se on ollut kuin perheenjäsen. Kerrotaan, että jokaisella saamelaisyhteisössä olleella olisi ollut oma koira kasvamassa ja parhaita koiria voitiin käyttää paimennuksessa noin 10 vuotta. (Tuominen, 1992.)

Lapin porokoiran historia

Lapinporokoiran juuret löytyvät esihistorialliselta ajalta Skandinavian pohjoisosista. Ensimmäiset rotumerkinnät poroja paimentavista koirista löytyvät vuodelta 1674. Lapinporokoiran jalostusta yritettiin käynnistää jo 1930-luvulla, mutta sota katkaisi työn ja kasvattajien työ palkittiin 1966 Kennelliiton vahvistaessa lapinporokoiran rodulliset tunnusmerkit. Rotumääritelmän pohjana käytettiin Inarin Menesjärveltä löydettyjä yksilöitä. (Laaksonen, 126-127, 2001.) Samaan aikaan lapinporokoira ja suomenlapinkoira erotettiin omiksi roduikseen. Roturekisteri on avoin ja uusia yksilöitä otetaan mukaan maatiaiskannasta. Tyyppinä lapinporokoira on kestävä, sitkeä, rauhallinen ja sopusuhtainen. Rakenteeltaan se on korkeuttaan pidempi, rungon pituus 10 % säkäkorkeutta suurempi. Sillä on vahvasti kulmautunut etuosa, pitkä rintakehä, vahva leveäreisinen takaosa ja lyhyt lanneosa ja selkä. Rinnansyvyys on puolet säkäkorkeudesta. (Lappalaiskoirat ry.) Lapinporokoira on yksi Suomen alkuperäisroduista. Pentuja syntyy vuodessa n. 100-150. Perustietoa lapinporokoiran geenipohjasta saamme FT Mikko Koskisen DNA- tutkimuksesta suomenlapinkoirista, kun tutkimus valmistuu. Poronhoidossa on käytössä n 400 porokoiraa joista suurin osa on lappalaisalkuisia. Rekisterissä on eniten lapinporokoiria. Maatiaiskantaiseksi porokoiraksi voidaan kutsua koiraa joka polveutuu tunnetuista porokoirasuvuista ja jota on kasvatettu poronhoidon tarpeeseen. Maatiaisrotuinen lapinporokoira on lyhytkarvainen ja pitkäkarvaiset yksilöt ovat lapinkoiria. (www.lapinkoiraseura.fi.)

Lapinporokoiran kauvus

Lapinporokoira on keskikokoinen ravaajatyyppinen paimenpystykorva. Turkki on karkeaa suoraa peitinkarvaa ja tiheää pohjavillaa. Turkki on säänkestävä ja helppohoitoinen, se suojaa kylmyydeltä, eivätkä lumi ja roskat tartu siihen. Turkin väreinä voivat olla musta, ruskea, harmaa ja musta vaalein merkein. Lapin porokoiran luonne on ulkoasua tärkeämpi. Se on luonteeltaan ystävällinen, kestävä, pitkäjänteinen, se kunnioittaa ja tottelee ja vartioi uskollisesti isännän omaisuutta. Paimenkoiraluonteensa mukaisesti se tarvitsee johdonmukaisen, lempeän koulutuksen paimennus-, agility-, palveluskoira- tai harrastustoimintaan. Laumaeläimenä se kaipaa seuraa ja kehittyäkseen hyväksi ja tottelevaiseksi, sillä tulee olla yksi isäntä. Poropaimennustyö on karsinut kannasta heikot ja sairaat yksilöt. Rodulla on vähän silmäsairauksia 2-3 %:lla ja lonkkavikoja on erittäin vähän. (Laaksonen, 126-127, 2001) Paimenkoiralla on luontainen motivaatio lauman paimennukseen, ne oppivat helposti, nopeasti ja seuraavat ohjaajaansa yhteistyöhaluisesti. Yksin työskennellessään tämä nöyrä koira kuitenkin on valpas ja itsenäinen. Paimenkoiran koulutus aloitetaan perustottelevaisuuskoulutuksesta ja vähitellen edetään lauman paimennukseen. Koiran ja ohjaajan yhteistyö on tärkeää ja koiran on opittava ohjaajan käsimerkistö. (Wilsson & Steen, 142-144,1993) Suomessa lapinkoiran olemassaoloa vaalivat Suomen lapinkoirayhdestys,ry, Paimensukuisen lapinkoiran seura ry, Lapin kennelpiiri ry, Paliskuntain yhdistys ry. Lisäksi löytyy kasvattajia, jotka tekevät jalostustyötä tämän rodun hyväksi mm. Aila Korhonen ja Veikko Lilja.

Tarina siitä kuinka koirasta tuli ihmisen renki Johan Turin mukaan kirjasta "Kertomus saamelaisista". Koira oli alun alkaen metsäneläin, kunnes se alkoi kyllästyä nälkään, viluun, hukkien ja ahmojen pelkoon, ja koira rupesi tuumimaan:

”Minä lähden saamelaisten rengiksi.” Se muisti miten oli kerran käynyt saamelaisten siitassa. Ensin saamelainen oli kokoamassa eloa, ja koira katseli ja kuunteli miten saamelainen kokosi elon. Ja kun saamelainen oli kiihdyksissään siitä, ettei saa eloaan kokoon, hän karjui ja joutui riekkumaan, kirkui ja osasi lopulta haukkua kuin koira. Kun koira sen kuuli, sekin alkoi haukkua ja lähti juoksemaan saamelaista kohti ja silloin porot säikähtivät ja juoksivat kokoon. Ja niin saamelainen tykästyi koiraan ja pyysi sitä alkamaan itselleen rengiksi ja hän pyysi sitä silloin vierailulle ja antoi sille lientä latkittavaksi."

Vielä tällöin ei koira jäänyt rengiksi, mutta kun nälkä sitä yhä ahdisti ja hukka oli sen toverin tappanut, se säikähti ja teki päätöksen ja juoksi kiireesti saamelaisen luokse ja pyysi päästä rengiksi.