Miten luoda tila, jossa kaikki on mahdollista?

Tate Summer School 2018 kurssin anti ei ehkä ollut yksittäisten metodien tai harjoitteiden tekemisessä, pikemminkin kyseessä oli uudenlaisen lähestymistavan omaksuminen omaan tekemiseen, opettajana olemiseen

Mitä ”kyllä” tarkoittaa? Onko läsnäolo osallistumisen muoto? Meneekö tämä oikein? Mikä saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi? Miten voin luoda jollekulle muulle tilan, jossa hän ei koe itseään uhatuksi? Tarvitsenko aina syyn, jotta teen jotain? Mitä tarvitaan luottamuksen herättämiseen? Mitä on luovuus? Onko se opetusmetodi?

Kurssin kotitehtävistä

Kotitehtävinä meillä oli usein luettavaa, esimerkiksi ystävyydestä (Céline Condorelli: Notes on Friendship). Condorellin mukaan ystävyys tarkoittaa sitoutumista ja sen, että tekee päätöksen. Se tuo mukanaan erilaiset asetelmat mitä kaikkeen kulttuuriseen toimintaan liittyy. Tässä kontekstissa ystävyys on eniten sidoksissa työprosessiin: miten työskentelemme yhdessä? Miten minä ja oppilaani työskentelemme yhdessä? Mitkä ovat meidän roolimme? Olemmeko sitoutuneita? Perustuuko suhteemme ystävyyteen?

www.supportstructure.org

Meitä pyydettiin myös pohtimaan nykytaiteeseen suhtautumista ja museoinstituutiota. Mikä on kiellettyä? Mikä on sallittua? Miten museossa saa ”olla”? Tässä yksi kotitehtävistämme, the Guardian -lehden taidekriitikon Tim Dowlingin artikkeli luettavaksi.

https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2009/aug/01/tim-dowling-children-jeff-koons

Boys and Sculpture Teaser

Katsoimme kurssin aikana Eva Rothschildin videoteoksen, joka kuvasi sitä mitä tapahtuu kun 6-12 vuotiaat pojat päästetään nykytaiteen gallerian. Alla klippi videoteoksen loppupäästä. Pojat eivät olleet saaneet muita ohjeita kuin sen, ettei saa puhua. Pojat lähetettiin yksitellen, ja melko kauan he malttoivat kierrellä ja kaarrella teosten lomassa kunnes...

Childrens Art Commission: Eva Rothschild: Boys and Sculpture Teaser

A+ programme – taide opetussuunnitelman keskiössä

Etelä-Afrikassa joissain kouluissa käytössä on A+ ohjelma, jossa opetussuunnitelman keskiössä on taide, eli kaikkia aineita opetetaan taiteen kautta. A+ perustuu yhdysvaltalaiseen Oklahoma A+ -ohjelma, jonka tunnuslause on "Engaging Curious Minds". Ohjelma vaikuttaa tutustumisen arvoisena ja ohjelman puitteissa on julkaistu myös työkaluja kouluille.

Myös Englannissa kuvaamataitoa on yläasteella vain yksi tunti viikossa ja myös Suomessa taideaineita ollaan vähentämässä koko ajan. Kurssilla haastattelemani Stan oli sitä mieltä, että se on hullua, sillä tulevaisuuden epävarmassa maailmassa tarvitaan juuri luovia taitoja, eli taidetta, draamaa, tanssia, musiikkia. Onkin hyvin lyhytnäköistä, että niiden opetusta vähennetään. Kun katselin A+ koulujen opetusideologiaa, mietin ettei ehkä olekaan ihme miksi googlet, applet ja erilaiset innovatiiviset digitaaliset alustat on keksitty juuri Yhdysvalloissa. Pelkkä teoreettisten aineiden pänttääminen ei riitä: luovuus antaa avaimet innovaatioihin. Samalla varmistuin siitä, että kurssimme, jonka pääosassa ovat taiteen keinot opettamisessa, on enemmän kuin ajankohtainen ja koulumaailmassa tällä hetkellä laiminlyöty alue, varhaiskasvatus ja alakoulu poislukien.

Mahdollistamisen pohdintaa

Taidemuseota voitaisiin myös pitää pönöttämisen ja kulttuurielitismin pyhättönä. Ja kuka haluaa oikeasti osallistua varoittamatta performansiin? Vaikken itse ole mikään museohai, löysin itseni usein erään teoksen ääreltä. Se oli Tony Craggin The Stack (1975), joka on muodoltaan valtava kuutio, ja sisältää tiukasti pakattua rojua, kuten rakennusjätettä, sementtiä, muovia, pois viskattuja sanomalehtiä. ”Geometry meets random selection”, työstä sanotaan. Teos ei jättänyt minua rauhaan, ja aloin muotoilla savesta pienoismallia. Ikävä kyllä kuivuessaan oma pienoismallini alkoi hajoilla ja lopulta rikoin sen kappaleiksi . The Stack Unconstructed. Performansseja kammoavalle ei tuottanut suuriakaan vaikeuksia osallistua niihin loppuviikosta. Tatessakin kuljin kuin kotonani. Mitä oli tapahtunut?

Jouduin kurssin myötä tarkastelemaan omia ennakkoluulojani- ja asenteitani ja suhtaut.umista ”vierauteen”. Pohdin saattaako jokin oppilaan vaikeaksi kokema aine tai asia olla kuin tuo museo aluksi, massiivinen, jäsentymätön, luotaantyöntävä, pelottava. Mihinkään ei saa koskea, ei saa puhua. Kuuluu seistä teoksen edessä tietty aika tietyn näköisenä. Miten minä voin opettajana toimia, jotta mahdollistan haltioitumisen, jäsentymisen, vieraan muuttamisen tutuksi?

Ehkä juuri Tatessa oppimieni ohjeiden kautta: Keskity yksityiskohtaan. Tuhoa jotain. Heitä sitä. Tee siitä jotain muuta. Katso jonnekin muualle. Seuraa energiaasi. Luota vaistoihisi. Minun tehtävänäni opettajana on luoda tila, jossa kaikki on mahdollista.