Pakkasen maan kulttuuri on kokoelma erilaisia tapoja, käsityksiä ja uskomuksia. Ihmiset ovat pääasiassa erittäin taikauskoisia, epäluuloisia ulkopuolisia kohtaan ja kotipaikkakunnalleen jämähtäneitä. Historialliselta näkökannalta Korinttin maasta saapuneet valloittajat ovat sekoittuneet paikallisten barbaarien ja paimentolaisheimojen kanssa vuosisatojen ajan, muodostaen erilaisia pienkulttuureja läänistä riippuen.
Pakkasen maan valtakulttuuri muistuttaa Eurooppaa renesanssin aikakaudella, ja erityisesti humanismin aate yhdistää molempia. Tämä on osittain Korinttilaista perintöä, samalla tavalla kuin Eurooppalainen kulttuuri on ammentanut paljon antiikin Roomasta. Pakkasen maassa kaikissa suurissa kaupungeissa, läänistä riippumatta, voi muun muassa käydä koulua, käydä teatterissa, osallistua poliittiseen päätöksentekoon ja omistaa maata. Ei voida tosin kieltää sitä tosiasiaa, että valtakulttuuri on vahvimmillaan läntisessä ja eteläisessä läänissä.
Eteläinen lääni ylpeilee korkeakulttuurisuudellaan, sillä onhan heillä parhaimmat teatterit, musikantit, maalarit ja kuvanveistäjät. Toisaalta etelän kaupungit ovat tunnettuja myös bordelleista, huumeluolista ja uhkapelaamisesta, joka nakertaa mielikuvaa puhtoisesta valtakulttuurista.
Siirtyminen paikasta toiseen tapahtuu yleensä jalkaisin. Hevoset ovat varakkaampien kulkuväline, ja tavan kansalla hevosia näkee lähinnä kyntötöissä. Kuningas, lääninherrat ja varakkaat kauppiaat matkustavat vaunuissa, useiden hevosten vetäminä. Tästä syystä matkatavaraa on useimmilla hyvin rajallinen määrä, josta poikkeuksen muodostavat kulkukauppiaat suurine rinkkoineen. Tavan kansa ei yleensä matkusta kauas kotikylästään koko elämänsä aikana.
Uutisten kulku Pakkasen maassa on pitkään ollut kulkukauppiaiden, kiertelevien viihdyttäjien tai sotilaiden varassa. Varakkaampi väki on voinut käyttää kirjekyyhkyjä, mutta tavan kansa on saanut tyytyä lähinnä huhupuheisiin. Pohjan hovin tavoitteena on alusta lähtien ollut säännöllinen uutistenvälitys, ja tämä toteutuu jo Eteläisessä läänissä kerran kuunkierrossa. Muualle Pakkasen maahan uutiskirjeitä toimitetaan mahdollisimman säännöllisesti, samalla kun kansalaisten lukutaito kehittyy.
Pakkasen maassa aikaa mitataan hieman erilailla kuin meidän maailmassamme. Ajan mittaamiseen käytetään yleisesti riimusauvaa. Vuodenaikojen vaihtelua mitataan vuosien sijaan talvenkiertoina, joka tarkoittaa aikaa talvesta seuraavaan talveen. Kuunkierto tarkoittaa täysikuusta seuraavaan täysikuuhun, eli kuukautta.
Kuunkierrot
Sydänkuu - Sydäntalvi, jolloin talvi on voimakkaimmillaan
Hankikuu - Korkeiden nietosten ja lumisateiden aika
Sulakuu - Lumen sulamisen aika, jolloin maa alkaa taas näkyä
Kaskikuu - Puiden kaskeamisen aika kylvöjä varten
Kyntökuu - Peltojen kyntäminen ja ensimmäiset kylvöt
Kesantokuu - Kesantopeltojen kyntö ja syysviljan kylvö
Heinäkuu - Heinänniittämisen aika
Elonkorjuukuu - Peltojen sadonkorjuun aika
Ruskakuu - Luonto valmistautuu talvea varten
Ruojakuu - Ensimmäiset lumisateet ja loskakelit
Routakuu - Maa jäätyy ja luonto vaipuu talven hautaan
Talvikuu - Vuoden päättyminen ja pimein vuodenaika
Viikonpäivät
Kuunpäivä
Seitapäivä
Siidanpäivä
Keskipäivä
Lepopäivä
Kylpypäivä
Auringonpäivä
Tavan kansasta harva seuraa kalenteria tai osaa sitä lukea, ja ajan kulku hahmotetaan pidemmällä aikavälillä ja luonnonilmiöiden seuraamisena. Tiettynä vuodenaikana tehtiin säiden mukaan tietynlaisia töitä. Pienissä kylissä on kuitenkin yleensä joku, joka osaa lukea kuukalenteria ja kertoa tulevista merkkipäivistä.
Keskitalvenjuhlaa juhlitaan talvenkierron pimeimpänä yönä, jolloin talven selkä taittuu ja päivä alkaa pidetä. Kevätpäiväntasauksen aikana alettiin valmistumaan luonnon heräämiseen ja kylvöön. Keskikesänjuhlaa juhlitaan vuoden pisimpänä päivänä, jolloin aurinko ei laske. Syyspäiväntasauksen aikaa juhlitaan sadonkorjuntajuhlia.
Jokaista juhlapyhää varten valmistaudutaan huolella mm. panemalla olutta ja valmistamalla vuodenaikaan sopivia ruokia, joista osa uhrataan hengille kiitokseksi. Juhlahetkiä ovat myös häät, lasten nimijäiset ja erilaiset kyläyhteisön tapahtumat. Vainajia kunnioitetaan sadonkorjuun aikana, etteivät he palaa hautapaikoistaan kotio tai maanalaisen henget vie lapsia. Juhlat sisältävät paljon ruokaa ja juomaa, mutta myös leikkejä, tarinanlausuntaa, tanssia ja musiikkia, joilla juhlakansaa viihdytettiin.
Pakkasen maasta löytyy useita pieniä ja isoja paikkoja, jotka on mielletty jo ennen noitien tuloa pyhiksi paikoiksi. Pyhät paikat merkitsevät rajaa maanpäällisen ja maanalaisen, ihmisten ja mystisten voimien välillä. Näitä paikkoja ovat muuanmuuassa ympyrämuodostelmassa olevat kivet tai sienet, kivipaadet, kirkasvetiset lähteet, kuppikivet, lehdot tai luolat. Yleensä näistä paikoista käytetään yhteisnimitystä seita. Näillä paikoilla uhrataan hyvään saaliin toivossa, toivotaan parannusta sairauteen tai toivotaan hyvää satoa. Noitien ilmestymisen jälkeen he ovat ottaneet nämä uhripaikat vastuulleen, pitämällä ne puhtaana ja uhraamalla ajankohtaan sopivia lahjoja luonnonhengille. Noidat voivat toimia myös viestien välittäjinä kansan ja luonnonhenkien välillä.
Ruoka on yleinen uhrilahja hengille. Toinen vaihtoehto on tehdä jotain itse ja lahjoittaa se hengille. Hyviä uhrilahjoja ovat esimerkiksi koristellut sarvet, unisiepparit, tuulikellot tai nuket. Metsästäjät uhraavat osan saalistaan seitapaikoille kiittäkseen henkiä metsästysonnesta tai kalastajat kalaonnesta. Uhrilahjaa jättäessä on syytä valita sanansa tarkkaan, ettei koidu ikäviä seuraamuksia.
Luonnonhenkien asuinpaikka metsässä. Välillä ihmiset saattavat eksyä joko vahingossa tai henkien johdattamana metsänpeittoon, jossa aika kuluu eri tavalla. Välillä henget johdattavat varomattomia ihmisiä metsänpeittoon, etenkin jos he ovat toimineet henkiä vastaan, kuten häpäisseet pyhiä paikkoja. Lapsille myös kerrotaan pelottavia tarinoita metsänpeitosta, jotta nämä eivät harhailisi liian syvälle metsään.