Liivinmaa

Liivinmaata voi hyvällä syyllä kutsua suurvallaksi, vaikkei se valtiona olekaan kovin yhtenäinen. Kuningashuoneen sijasta Liivinmaata hallitsee pajarien eli rikkaimpien kauppiassukujen johtohahmoista koostuva neuvosto, jonka kokoonpano riippuu lähinnä kahdesta asiasta: vauraudesta ja suosiosta. Teoriassa kuka tahansa voi nousta pajariksi vaikka yksin. Todellisuudessa varakkaimmat suvut käyttävät niin paljon sekä rahaa, että vaikutusvaltaa asemansa parantamiseen ja vahvistamiseen, että pelkällä nokkeluudella tai omilla taidoilla on käytännössä mahdotonta nostaa itseään pois mitättömyydestä. Nokkeluutta ja viekkautta toki silti tarvitaan, sillä mitä lähempänä ollaan vallan kovinta ydintä, eli pajarisukujen vanhimpia jäseniä, sen kovemmin on jokaisen taisteltava omasta asemastaan. Huipulla yleensä tuulee, eikä sukulaisuuskaan välttämättä takaa elämää turvassa salamurhalta.

Elintaso vaihtelee Liivinmaalla nälänhätäköyhyydestä käsittämättömiin rikkauksiin, ja niinsanottu keskiluokka on tuntematon käsite. Mikäli jokin vauraimmista suvuista päättää aloittaa uuden liiketoimen jo olemassaolevan asutuksen liepeillä, riittävät pajarien pöydästä putoavat muruset tekemään paikallisista vauraita naapurikylien mittapuulla. Tämä on myös lähestulkoon ainoa keino nostaa omaa elintasoaan rehellisellä työllä, ellei satu olemaan poikkeuksellisen lahjakas. Tai niin onnekas, että päätyy naimakaupan kautta osaksi vaikutusvaltaista sukua. Silloinkaan ei vielä ole turvassa, sillä avioliiton on oltava muiden sukujen silmissä asianmukainen, eikä pelkästään aseman takia solmittu. Juonittelun ja sisäpiirikauppojen kulttuurissa vallitsee hienonhieno ymmärrys siitä, milloin röyhkeys ja sääntöjen taivuttaminen avoimesti on sopivaa ja milloin ei. Tasan sama temppu saattaa olla nerokkuuden osoitus yhtäällä ja surkeaa kiipimistä toisaalla.

Epäonnekkaammat yrittäjäluonteet, kuten varkaat, murhaajat tai epäsuosioon ajautuneet, oppivat omakohtaisesti mikä ylläpitää Liivinmaan yhteiskuntajärjestystä sekä vaurauden jakautumista. Liivinmaalla ei nimittäin tunneta kuin kaksi rangaistusta, joista lievempi on pakkotyö. Työn laatu ja kesto riippuvat rikoksesta, sekä rikoksen uhrin asemasta yhteiskunnassa. Sikäli jos väärintekijä on kykenemätön suoriutumaan pakkotyöstä, hänet teloitetaan. Vaikeimmissa tapauksissa paikallisneuvosto tai jopa yksittäinen pajari sanovat viimeisen sanan, mutta teloituksia tapahtuu loppujen lopuksi vain harvakseltaan. Työ on arvo itsessään, jota kautta myös rikolliset ovat arvokkaampia elävinä kuin kuolleina. Kuolleista kun on hankalampi saada hyötyä, ja vain harva rikos on niin suuri etteikö sitä voisi sovittaa kartuttamalla pajarien kirstuja. Ei olekaan siis mikään ihme, että yleisesti ottaen Liivinmaalla noudatetaan lakeja ja asetuksia orjallisen tarkasti ja nimenomaan lain kirjainta silmälläpitäen.

Liivinmaalainen kansanluonne on epäileväinen, selustaansa varmisteleva ja sinisilmäisyydelle naureskeleva. Tavataan sanoa, että on moraalitonta antaa hölmön pitää rahansa, ja että viisas laskee sormensa käteltyään kauppiasta. Luottamus ansaitaan liivinmaalaisten kesken vakavilla näytöillä, eikä siitä tingitä edes vakavan henkilökohtaisen uhan edessä. Minä veljeäni vastaan, minä veljeni kanssa sukuamme vastaan, sukumme kylää vastaan ja kylämme pajareita vastaan, kuten rahvaalla on tapana noitua. Läheisensä luottamuksen menettänyt saattaa jäädä kirjaimellisesti erakoksi, ja maineen palauttaminen voi olla tyystin mahdotonta. Liivinmaalaiset arvostavat nokkeluutta sekä veijarimaista elämänasennetta, ja heidän kansantarujensa sankarit pärjäävät useimmiten nopealla älyllä raa’an voiman sijasta.

Kauppakumppanina liivinmaalaiset tunnetaan tiukkoina tinkijöinä, mutta myös laadukkaan tavaran tuottajina. Erityisesti Khassein pajarihuoneen edustajia tavataan joskus jopa Katkokylässa asti, mutta ei ole tavatonta törmätä muidenkin huoneiden edustajiin. Usein kauppa-asiat liittyvät Pakkasen maan sekä Liivinmaan rajalla sijaitsevan suon turpeennosto-oikeuksiin sekä sen oheisliiketoimintaan.