Tämä teksti on Riia Hoppanian ja Sanna Vehviläisen dialogi, joka lähti liikkeelle Riian ohjausvuorovaikutuksen havainnointitehtävästä Uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa, Itä-Suomen yliopistossa. Sanna toimi opintojakson kouluttajana. Teksti on julkaistu 26.10.2020 Uraohjauksen erikoistumiskoulutuksen sivulla.
RIIA: Vuorovaikutus asiakastyössä -opintojaksolla sain havainnoida omaa ohjausvuorovaikutustani usean kuukauden ajan. Huomasin, että hiljaisuus ohjaustilanteissa oli minulle haastavaa. Ohjattavan ollessa hiljaa omat epävarmuudet aktivoituivat ja ajatukset lähtivät laukkaamaan: Ehkä ohjattava ei ymmärtänyt mitä kysyin? Kysyinkö jotain typerää tai epäolennaista? Miksei hän halua vastata? Oli vaikeaa luottaa siihen, että kysymykseni kuultiin ja että hiljaisuudessa tapahtui asioita. Aloin nopeasti tehdä jatkokysymyksiä ja muotoilla kysymystä uudelleen. Saatoin tarjota vastausvaihtoehtoja tai siirtyä puhumaan seuraavasta asiasta. Havainnointijakso alkoi samoihin aikoihin, kun siirryimme keväällä etätapaamisiin ohjattavien kanssa. Puhelimessa hiljaiset hetket vielä korostuivat ilmeiden ja eleiden puuttuessa.
SANNA: Se, että kysyjä alkaa esittää jatkokysymyksiä tai muotoilla kysymystä uudelleen, on tavanomainen arkikeskustelun käytänne. Se liittyy niin kutsuttuihin vieruspareihin (esim. Peräkylä & Stevanovic 2016). Kysymys on toiminto, joka kutsuu vastausta seuraavassa vuorossa. Jos tämä ei toteudu, keskustelijat tyypillisesti yrittävät korjata asiaa. Suhteellisen pienikin tauko tulkitaan keskustelun sujuvuuden ongelmaksi ja ongelmalle tehdään heti jotain: selvennetään, helpotetaan kysymykseen vastaamista, vaihdetaan aihetta. Ammatillisissa tilanteissa tämä ei kuitenkaan aina auta.
Psykoterapiassa lienee pidempi perinne tulkita hiljaisuudet ja muut “sujuvuusongelmat” luonnolliseksi osaksi työskentelyä. Ohjaustyössä pitkät hiljaisuudet voivat muodostaa ongelman. Hiljaisuus voi olla ahdistavaa molemmille osapuolille, ja paine kasvaa molempien mielessä. Kysymykseksi tulee, kenen vastuulla on viedä tilannetta eteenpäin.
RIIA: Havainnoinnin edetessä aloin tietoisesti keskittyä siihen, että annoin enemmän aikaa hiljaisuudelle ja asiakkaan pohdinnalle. Huomasin toimintaimpulssit itsessäni, mutta jatkokysymysten sijaan, keskityin olemaan myös itse hiljaa. Esimerkiksi tietoinen hengittäminen auttoi pysymään tilanteessa läsnä olevana ja hillitsi hiljaisuuden ylianalysointia. Kun siedin hiljaisuutta paremmin, sain yllättyä siitä, miten usein sieltä lopulta nousi vastaus, ohjattavan oma mielipide ja ääni. Nämä jäivät minulta kuulematta, kun täytin tilan ja kiirehdin eteenpäin liian nopeasti.
SANNA: Mitä vaatii, että hiljaisuuden voikin tulkita miettimisrauhana? Ehkä siinä ensinnäkin molemmin puolin totutaan toisenlaiseen keskustelun rytmiin, jossa voi olla verkkaisuutta ja pohdintaa. Voi olla myös, että ohjaaja selventää asiaa sanomalla ääneen jotain keskustelun rytmistä ja miettimisrauhasta. “Mietitään rauhassa tätä, ei haittaa, jos et heti saa ajatuksesta kiinni.”
RIIA: Havainnointitehtävässä huomasin myös, miten passiiviset ja paikoillaan, “ei tietämisen” -tilassa pysyttelevät ohjattavat haastoivat minua ohjaajana. “Ei tietämisellä” tarkoitan sitä, kun ohjattava ei jostain syystä halunnut tai pystynyt tutkimaan asioita, joita pyysin häntä tutkimaan kanssani. Vastaukset olivat vältteleviä ja “en tiiä”, “en osaa sanoa” -vastaus tuli lähes automaattisesti. Tuntui, kuin tiedon edessä olisi ollut muuri, jonka taakse ohjattava ei ollut halukas katsomaan. Näissä tilanteissa tunsin olevani tyhjän päällä. En päässyt kiinni ohjattavan sisäiseen maailmaan, enkä tiennyt miten tai mihin suuntaan edetä ohjauksessa. Havainnoin, miten monin tavoin yritin vaikuttaa ohjattaviin. Yritin houkutella heitä osallistumaan. Tarjosin vaihtoehtoja. Kehuin, kannustin ja yritin lähes väkisin keksiä jotain positiivista ja rakentavaa. Yritin provosoimalla saada esiin reaktioita. Joskus jopa “uhkailin” sillä, että emme ehkä voi jatkaa, kun mitään ei tapahdu. Yritin asettaa rajoja ja raameja ohjaukselle ja sitten kuitenkin palasin taas houkuttelemaan ja tarjoamaan vaihtoehtoja.
SANNA: Tunnistan ilmiön paitsi ohjauskokemuksistani, myös tutkimuksistani. Väitöskirjassa (1999; 2001) tutkimassani aineistossa ohjaavan koulutuksen ohjaustilanteissa tuotettiin toimintasuunnitelmia ohjattaville. Nimesin tällaiset jaksot suunnittelujaksoiksi. Ne toimivat niin, että ohjaajan kysymys viritti ”projektin” (”no mitäs sitten kurssin jälkeen”; ”mitäs aiot tehdä seuraavan parin viikon ajan”). Suunnittelujakso rakentui ratkomaan ohjaajan esiin nostamaa ongelmaa, jota käsiteltiin ohjattavan omien ideoiden ja ohjaajan neuvojen kautta. Useissa esimerkeissä ohjattava toistuvasti väisteli ohjaajan ideoita (“nii… en tiiä”). Tällöin ohjaaja alkoi neuvomalla tarjoilla erilaisia vaihtoehtoja, jotka voisivat edustaa järkevää toimintasuunnitelmaa. Ohjattava ei myöntynyt ideoihin, muttei myöskään tarttunut itse suunnitteluun esittämällä ideoitaan. (Vehviläinen 2001, 210; myös Hutchby 2007).
Mikael Leiman, dialogisen ohjaustavan kehittäjä ja teoreetikko, opastaa ohjaajaa havainnoimaan sitä, minkä kohteen kanssa ohjattava on tekemisissä puheessaan ja ilmaisussaan (Leiman 2015b). Ohjauksen ytimessä on päästä tarkastelemaan niitä asioita, joihin asiakas on suhteessa. Kun hän ilmaisee hyvin vähän tai väistää vuorovaikutukseen asettumista, joudumme odottamaan ja etsimään tietä kokeillen ja kuunnellen. Hiljaisuudessaankin asiakas on suhteessa johonkin. Meidän pitää pystyä kommunikoimaan asiakkaalle, että meitä kiinnostaa juuri se, miten asiat hänelle näyttäytyvät.
RIIA: Nyt pohdin, olenko yrittänyt johdattaa ohjattavia kohti tavoitteita, jotka eivät ole heidän omiaan? Olenko ohjannut omista poluttamistavoitteistani käsin ja päättänyt jo valmiiksi, mikä ohjauksen lopputuloksen tulisi olla? Pohdin myös, mitä syitä ohjattavien passiivisuuden, välttelyn ja ei-tietämisen takana on? Kenties epäonnistumisia ja pettymyksiä elämän varrella? Ohittamisia kaltaisteni asiantuntijoiden taholta? Pohdin, miten ohjaus olisi edennyt, jos olisin osannut paremmin lähteä liikkeelle ohjattavan todellisuudesta käsin. Mitä tavoitteita sieltä olisi noussut?
Norman Amundson (2003, 29) kirjoittaa: “Asiakkaat eivät aina suhtaudu myönteisesti ohjaajien haluun olla heille avuksi. Joskus ohjaaja voi joutua ns. kolmiotilanteeseen, jossa hän haluaa innokkaasti pelastaa asiakkaansa, joka valitettavasti ei toimi odotusten mukaisesti ja lopulta pelastusyritykset valuvat tyhjiin. Tämä johtaa turhautumiseen ja ohjaajasta tulee pelastajan sijasta pikemminkin vainoaja, kun hän yrittää pelastaa asiakkaansa väkisin.” Tämän pätkän lukeminen kolahti, nauratti ja hävetti. Tunnistan tuon vahvan auttamishalun itsessäni.
Olen myös yrittänyt ratkoa ohjattavan passiivisuutta, hiljaisuutta ja tekemättömyyttä lähinnä oman toimintani kautta. Yleensä tekemällä itse vielä vähän enemmän tai kokeilemalla taas jotain uutta lähestymistapaa. En ole osannut suoraan ottaa puheeksi vuorovaikutuksen etenemättömyyttä tai pyytää ohjattavaa pohtimaan tarkemmin, mitä hänessä tapahtuu silloin, kun “mitään ei tapahdu”. Olen ottanut vastuun ohjausprosessista itselleni sen sijaan, että ohjaus olisi ollut yhteistyötä. Kysymällä suoraan olisin ehkä saanut tietää, mitä ohjattavassa tapahtuu ja miten hän haluaisi edetä. Miksi se on ollut niin vaikeaa?
SANNA: Toinen tärkeä asia onkin tämä yhteistyösuhteen ja päämäärän kysymys. Onko toinen alkujaankaan sitoutunut siihen? Väitöskirjani ohjaavan koulutuksen asiakkaat, jotka torjuivat ohjaajan neuvoyrityksiä ja jättivät vastuun keskustelun etenemisestä ohjaajalle, eivät myöskään kohdelleet hänen virittämäänsä työskentelyongelmaa relevanttina. Mitä ohjattavalla siis on meneillään, mitä hän pitää keskeisenä, mihin hän ON sitoutunut?
RIIA: Leiman kirjoittaa (2015a, 32) ”Yhteys tapahtuu, jos on tapahtuakseen. (…) Yhteyden muodostumista täytyy odottaa, jos ihminen varoo yhteyteen asettumista; hänellä on siihen hyvä syy, jota ei voi tietää. Syy voi näyttäytyä tilanteessa jollakin tavoin. Juuri tällöin ajoituksesta tulee erityisen tärkeä, sillä jos yhteyden muodostumista alkaa tyrkyttää, ohjattava usein vetäytyy tai tulee vihaiseksi sekä ärtyneeksi ja yhteyteen pyrkiminen häiritsee häntä.”
SANNA: Väkisin ei voi edetä. Olemme koulutuksessa keskustelleet, että vuorovaikutuksen estettä voi “formuloida”. Formulointi tarkoittaa keskustelunanalyysissä peilaavaa vuoroa: ohjaaja summaa ja nostaa tarkasteluun sen, mitä toinen on juuri sanonut (esim. Weiste & Peräkylä 2013). Tämä yleensä kutsuu ohjattavalta lisää kuvauksia puheena olevasta asiasta. Jos keskustelussa ei ole edetty ja ohjattava vaikenee, ohjaajan luonnehdinta kuulemastaan voi käsitellä nimenomaan tätä. Esimerkiksi: ”Nämä kysymykset ei taida oikein nyt auttaa miettimään tätä asiaa. Mikä sua mietityttää tässä?” Katja Havukaisen dialogista ohjausta käsittelevä teksti kuvaa kauniisti tällaista tilannetta, kun ohjaaja rohkenee ottaa puheeksi sen, että toinen on ollut hiljaa (Havukainen 2015).
Kun ohjaaja katsoo välillä sisäänpäin, hän tunnistaa, mihin hän itse on suhteessa, mihin hän on reagoimassa. Jos hänestä välittyy, ettei hänellä ole suorituspainetta, ohjattavan on helpompi tuoda ohjaustilanteeseen niitä asioita, jotka ovat merkityksellisiä työskentelyn kannalta, vaikka ne olisivat vaikeita.
RIIA: Oman ohjausvuorovaikutuksen havainnoiminen on ollut paljastavaa. Se on ollut välillä epämiellyttävää, mutta samalla erittäin arvokasta. Olen saanut seurata, miten tietyissä ohjaustilanteissa minussa herää epämiellyttäviä tunteita: epävarmuutta, riittämättömyyttä, vaativuutta, jopa turvattomuutta. Tunnistan, että haluaisin kovasti kyetä auttamaan ohjattaviani ja samaan aikaan haluaisin saavuttaa työlleni asetetut tavoitteet. Näiden tunteiden, toiveiden ja ristiriitojen näkyväksi tuleminen on tuntunut tärkeältä. Toivon, että osaan jatkossa paremmin antaa ohjattaville heidän tarvitsemansa ajan ja tilan, mutta myös vastuuta omasta prosessistaan. Hiljaisuus, passiivisuus ja niiden kanssa tasapainottelu on edelleen vaikeaa. Haluan kuitenkin suhtautua itseeni ja ohjattaviini uteliaisuudella ja myötätunnolla ja luottaa siihen, että me molemmat haluamme edetä ohjauksessa.
Työllisyyspalvelut ohjausympäristönä
Toivo, toimijuus ja motivaatio
Amundson, Norman. 2003. Aktiivinen ohjaus – opas uraohjauksen ammattilaisille.
Havukainen, K. 2015. Sanaton vuorovaikutus ja dialogisuus. Teoksessa M. Koivuluhta & P-A. Kauppila (toim.) Toimijuuden tuki: dialoginen ohjaus. Publications of the University of Eastern Finland. Reports and Studies in Education, Humanities and Theology 12.
Hutchby, I. 2007. The Discourse of child counselling. John Benjamins Publishing.
Leiman, M. 2105a. Dialogisen hahmotustavan käsitteelliset välineet. Teoksessa M. Koivuluhta & P-A. Kauppila (toim.) Toimijuuden tuki: dialoginen ohjaus. Publications of the University of Eastern Finland. Reports and Studies in Education, Humanities and Theology 12.Verkkojulkaisu: https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/15092/urn_isbn_978-952-61-1759-1.pdf
Leiman, M. 2015b. Ilmaisusta toimijuuden esteiden hahmottamiseen. Teoksessa M. Koivuluhta & P-A. Kauppila (toim.) Toimijuuden tuki: dialoginen ohjaus. Publications of the University of Eastern Finland. Reports and Studies in Education, Humanities and Theology 12.Verkkojulkaisu: https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/15092/urn_isbn_978-952-61-1759-1.pdf
Leiman, M. 2015b. Ilmaisusta toimijuuden esteiden hahmottamiseen. Teoksessa M. Koivuluhta & P-A. Kauppila (toim.) Toimijuuden tuki: dialoginen ohjaus. Publications of the University of Eastern Finland. Reports and Studies in Education, Humanities and Theology 12.Verkkojulkaisu: https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/15092/urn_isbn_978-952-61-1759-1.pdf
Peräkylä, A. & Stevanovic, M. 2016. Kehollinen läsnäolo. Teoksessa M. Stevanovic & C. Lindholm. (toim.) Keskustelunanalyysi. Kuinka tutkia sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta. Tampere: Vastapaino.
Vehviläinen, S. 1999. Structures of counselling interaction. University of Helsinki, Faculty of Education.
Vehviläinen, S. 2001. Ohjaus vuorovaikutuksena. Helsinki: Gaudeamus.
Vehviläinen, S. 2014. Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta. Helsinki: Gaudeamus.
Weiste, E. & Peräkylä, A. 2013. A comparative conversation analytic study of formulations in psychoanalysis and cognitive psychotherapy. Research on Language and Social Interaction 46(4): 299–321.