J.K. Rowling kertoo kuinka tuli kirjoittaneeksi ensimmäisen joulutarinansa - lapsille

‘Elämäni rakennusaineita ovat olleet pitkät käytävät, tyhjät, aurinkoiset huoneet, yläkerran hiljaisuus, ullakkohuoneet, joita voi tutkia yksikseen, vesisäiliöiden ja putkien kaukainen pulputus, tuulen synnyttämä ääni kattotiilien alla. Ja lisäksi loputon määrä kirjoja.’ 

Niin kirjoitti C.S. Lewis. X-sukupolveen kuuluva, kuten minä ei voisi sanoa samaa, koska meillä oli televisio ja kaiuttimet ja lapsuudenkotini ullakon tutkimiseen ei olisi mennyt kauaa, sillä se oli vain kuuden neliöjalan (noin puoli neliömetriä) kokoinen. Toisaalta, minulla oli metsiä ja peltoja, joissa minulla oli vapaus vaeltaa yksin niin kauan kuin palasin aterioille. Olen todellakin rakentunut yksinolosta ja monista, monista kirjoista.

Yksityiskohtaiset tarinat, joita kuvittelin ennen nukkumaanmenoa joka ilta, saivat minut useimpia lapsia halukkaammaksi menemään sänkyyn. Joissakin tarinoissani oli tiettyjä kappaleita jotka täytyi toistaa hiljaa ennen kuin unelmointi voisi alkaa. Koristelin näitä upeita satuja kunnes niihin ei enää mahtunut enempää yksityiskohtia, joista ne voisivat romahtaa ja menettää voimansa, mikä tarkoitti, että oli aika rakentaa uusi.

Aloitin kirjoittamisen hyvin nuorena. Ehkäpä, jos varttuisin nyt, olisin saattanut liittyä netissä toimivaan kirjoitusryhmään ja julkaista tarinoitani siellä, vaikka olin aina hyvin salaileva luokkahuoneen ulkopuolella tuottamistani töistä. Senpä takia vain roskakorini ja minä tiedämme tarkalleen, mitä lapsena ja nuorena suoltamissani novelleissa tapahtui, puhumattakaan romaaneista, jotka kuihtuivat ja kuolivat muutaman kappaleen jälkeen. Yhdestä asiasta olen varma: teini-minäni olisi varmasti mennyt internetiin etsimään itsetuntoani, joka vältteli minua siihen asti, kunnes olin yli kolmekymppinen, vaikka epäilen, olisinko löytänyt sitä sen aikaisemmin. Vie aikaa tajuta, että itsetunto ei asu itseä koskevissa leimoissa eikä sitä voi saada muiden ihmisten hyväksynnän kautta, vaikka ihmiset vuosisatojen ajan ovat toivoneet toisin.

Kaksikymppisenä kirjoitin melko paljon todella huonoa romaania nimeltä The Private Joke (Sisäpiirivitsi). Hylkäsin sen säännöllisesti kuukausiksi kerrallaan kirjoittaakseni muita asioita, ja sitten jatkoin sitä taas. Osa käsikirjoituksesta makasi matkatavarahyllyllä, kun, 25-vuotiaana, matkustin junalla Manchesterista Lontooseen, ja ajatus hyvin erilaisesta kirjasta tuli mieleeni: pojasta, joka ei tajunnut olevansa velho ja joka meni taikakouluun.

Ajatus lapsille kirjoittamisesta ei koskaan aiemmin ollut tullut mieleeni, ei siksi että olisin pitänyt sitä yhtään vähäisempänä kuin aikuisille kirjoittamista – luin lapsena ahnaasti ja edelleen laskin tiettyjä lastenkirjoja suosikkieni joukkoon – vaan, koska lapsuuteni ei ollut kovin iloinen. En ole yksi niistä, jotka kaipaavat paluuta ihanan huolettomaan nuoruuteen. Minulle lapsuus oli huolien ja turvattomuuden aikaa. Sitten idea Harry Potterista tuli minulle innostumisen ryöppynä ja kaikki mitä pystyin ajattelemaan oli kuinka paljon rakastaisin sen kirjoittamista, kuinka hauskaa olisi rakentaa tämä salainen maailma. Jatkoin The Private Joken kirjoittamista Viisasten kiven rinnalla hetken aikaa, kunnes minulle valkeni, lainatakseni ikonista Seesamtien laulua, että yksi näistä on toista parempi, ja päästin lopulta The Private Joken tuskistaan.

Kuinka monta kertaa minulta kysyttiinkään, kun vielä kirjoitin sitä, ’mikä tekee Harry Potterista niin suositun?’ En koskaan keksinyt hyvää vastausta. Jälkeenpäin minulle on valjennut, että monet asiat, mitä nuoret löytävät Potter-kirjoista, ovat hyvin samankaltaisia asioita, mitä he etsivät internetistä: pakoa, jännitystä ja toimintaa. Potter-kirjat myös kuvaavat ryhmää, joka näkee ja hyväksyy sellaiset, jotka muut saattavat nähdä kummallisuuksina. Kukapa ei haluaisi tätä? Kuinka paljon enemmän ’nähdyksi’ voi ihminen itsensä tuntea, kuin tulla kerrotuksi ’olet velho’? Mahtava asia kirjoissa sosiaalisen median alustoihin verrattuna on se, että se ei aseta lukijalleen paineita esiintyä tai sopeutua. Kuten ystävällinen oleskeluhuone, sinne voi vetäytyä, eikä se tuomitse. Se ei tee murskaavia vaatimuksia.

Lastenkirja, jonka olen juuri julkaisemassa, Jouluposso, kehittyi yhdeksän vuoden ajan. Ensimmäisen idean sain vuonna 2012, ja lopulta viimeistelin sen viime vuonna, aikana, jolloin pandemia riehui ja olin epätavallisen tietoinen ihmiskontakteista. Luulen sen olevan syy, miksi ajattelin sitä luettavan ääneen työskennellessäni sen parissa, jotain, mitä en koskaan aiemmin ole tehnyt ainoankaan kirjani kohdalla.

Halusin aina kirjoittaa joulutarinan, mutta lupasin itselleni tekeväni sen vain, jos rakastuisin ideaan täysin. Tarvitaan tietty määrä rohkeutta saapua kentälle, jossa parhaiden teosten standardit ovat tiedossa. Ehdoton suosikkini omasta lapsuudestani on maailmojenluojamestari Raymond Briggsin Joulupukki. Omat lapseni ihailivat Allan ja Janet Ahlbergin kauniisti kirjoitettua ja kuvitettua The Jolly Christmas Postman -teosta (Iloinen jouluposteljooni).

Kun jouluideani viimein esitteli itsensä, se saapui minulle eri tavalla kuin yksikään toinen tarina, koska yleensä lähde on minulle arvoitus. Tämä tarina kuitenkin syntyi kahdesta pehmolelupossusta, kumpikin noin seitsemän tuuman (vajaa 18 senttimetriä) mittainen, pehmeästä pyyhekankaasta tehty ja helmillä täytetty.

Ostin ensimmäisen possun pojalleni Davidille, kun hän oli vauva. Siitä lähtien, kun hän osasi näyttää mieltymystä, siitä tuli hänen suosikkipehmolelunsa, eikä hän mennyt nukkumaan ilman sitä. Huolimatta suuresta rakkaudestaan possua kohtaan hänellä oli tapana tunkea se sohvatyynyjen alle, laatikoihin tai kenkien sisään, unohtaen sitten mihin oli sen laittanut. Tämä tarkoitti useita paniikkeja nukkumaanmenoaikaan, possua kuumeisesti etsien.

Jonkin ajan kuluttua, peläten sitä, että possu saattaisi joku päivä kadota lopullisesti, ostin toisen, täysin identtisen possun ja piilotin sen kaappiin. Kuten arvata saattaa, taapero David meni penkomaan kaappia eräänä päivänä ja löysi korvikepossun. Hän ilmoitti sen olevan alkuperäisen possun veli ja piti sen.

Alkuperäinen possu on nyt hyvin kulunut ja nuhruinen. Hänen silmänsä putosivat vuosia sitten, joten korvasin ne napeilla. Hän ei ole enää pehmeä ja samettinen jouduttuaan pesukoneeseen niin monta kertaa. Toinen possu sen sijaan näyttää vielä enemmän tai vähemmän samalta kuin ostettaessa. Häntä ei koskaan rakastettu samalla tavalla, ei koskaan hellitty samalla omituisella voimalla, jota annamme rakastamillemme leluille lapsina. Siispä eräänä päivänä aloin miettiä sitä, mitä tarkoittaa olla korvike, sijaisnäyttelijä – ei-valittu, jos sopii. Ja silloin tajusin, että minulla oli vihdoinkin joulutarina.

Tarinan possoilla on eri nimet kuin tosielämän vastineilla, sillä joidenkin asioiden tulee jäädä yksityisiksi pojan ja hänen possujensa välillä. Ainoat asiat tarinassa, jotka on otettu suoraan elämästä ovat sankari Jackin tapa possonsa piilottamiseen ja kykenemättömyys löytää sitä uudestaan, sekä nappisilmien ompelu.

Kirjoitan jälleen piilotetusta maailmasta ja taikuudesta, vaikka ne ovat täysin erilaisia kuin Potter-kirjoissa. Tämä on tarina hukassa olemisesta ja löytymisestä, rakastamisesta ja rakastetuksi tulemisesta, siitä mikä pysyy kanssamme ja mikä putoaa pois. Se kertoo myös toivosta ja kestävyydestä.

Pandemia, jossa me kaikki elämme, on ravistanut maailmaamme kaikin mahdollisin tavoin. Kuinka paljon ongelmia se onkaan minulle tuottanut ajoittain, luulen etten ole koskaan ollut yhtä kiitollinen internetistä kuin viimeisen puolentoista vuoden aikana olen ollut. Ilman Zoomia en olisi pystynyt näkemään sukuani elämämme pisimpään aikaan. Internet-maailma toi minulle myös ilon kontaktiin lapsilukijoiden kanssa uudelleen, kun he lähettivät minulle piirustuksiaan Ikkabogia varten.

Kaikesta huolimatta, menneet kahdeksantoista kuukautta ovat saaneet minut myös pohtimaan, kuinka puutteellisia näytöt ovat todellisiin kohtaamisiin. Kuten mikään ei voi korvata rakastamiemme fyysistä läsnäoloa, olipa se sitten perhe tai nuhjuinen vanha lelupossu, paikkaa, missä kirjailijan ja lukijan mielikuvitukset kohtaavat luoden kuvitteellisen maailman ei koskaan voi ylittää, edes kaikkein kauneimmin toteutetulla videopelillä. Kaikkialla, missä on näyttö, on aina este, mutta kirja elää sisällämme, koska oma mielikuvituksemme saa sen eloon.

Teksti on julkaistu alun perin The Sunday Times -lehdessä 10. lokakuuta 2021

© J.K. Rowling

Suomennos: Potternetti

Alun sitaatti on peräisin C. S. Lewisin kirjasta Ilon yllättämä (Surprised by joy) ja sen on suomentanut Ritva Miettinen.

Sulkujen sisältä löytyvät nimet ovat Potternetin käännöksiä. Teoksia ei ole suomennettu. Selvyyden vuoksi englantilaiset mittayksiköt on tarkennettu suomalaisille tutummiksi.