J.K. Rowling ‘asioiden’ taikuudesta

Omistan äitini ompeleman pehmokilpikonnan, jonka hän antoi minulle kun olin seitsenvuotias. Sillä on kukikas kuori, punainen alavatsa ja mustat huopasilmät. Vaikka minulla on huono maine asioiden hukkaajana, olen onnistunut pitämään kiinni tästä kilpikonnasta monista muutoista ja jopa maan vaihdoksista huolimatta. Äitini kuoli yli 30 vuotta sitten, joten olen nyt elänyt enemmän elämästäni ilman häntä kuin hänen kanssaan. Löydän enemmän lohdutusta kilpikonnasta kuin hänen valokuvistaan, jotka ovat nyt niin haalistuneita ja vanhahtavia ja korostavat sitä kuinka kauan hän on ollut poissa. Minua lohduttaa hänen tekemänsä esineen pysyvyys – sen muuttumaton luonne, sen ilmeetön kolmiulotteinen olemassaolo. Antaisin pois paljon omistamaani pitääkseni kilpikonnan, muutamana poikkeuksena esineet, joilla on niiden omaa muistorikasta voimaa, kuten vihkisormukseni.

Kaikkein arvokkain asia jonka koskaan kadotin, ainakin tiukasti rahallisessa mielessä, oli pari vaikuttavia timanttikorvakoruja, jotka voitin monta vuotta sitten hyväntekeväisyystanssiaisten huutokaupassa. Kauneudestaan huolimatta uudet klipsit olivat painavat ja osoittautuivat hyvin kivuliaiksi käyttää, niin kovasti ne saivat korvannipukkani tykyttämään. Käytin niitä tilaisuudessa Lontoossa ja ne tuntuivat niin epämukavilta, että poistin ne huomaamattomasti ja tungin ne käsilaukkuuni. Lennettyäni seuraavana päivänä takaisin Skotlantiin, avasin matkalaukkuni eikä niitä ollut enää missään; ne olivat lopullisesti hukkuneet.

Laitoin hävinneet korvakoruni mukaan uuteen lastenkirjaani, “Joulupossoon”, joka on tarina kadonneista ja löytyneistä esineistä, rakastetuista asioista ja katumattomista asioista. Tein kadonneista korvakoruistani hienostuneita ja ylimielisiä, kuten sopi esineille, jotka saavat käyttäjänsä kärsimään niiden kauneuden tähden. Kun ne saapuvat Hukattujen maahan, josta sankarin täytyy pelastaa rakkain lelunsa, korvakoruni ovat vihaisia kun niitä ei kohdella niiden omasta mielestään ansaitsemalla kunnioituksella. Ne saavat pian selville, että timantit eivät ole sen arvokkaampia maailmassa, jonne ihmisten tekemät asiat päätyvät kadotessaan, koska siellä asian tärkeys riippuu siitä paljonko sitä todellisuudessa on rakastettu.

Ihmisten tekemät asiat voivat sisältää outoa taikaa. Eivät kuitenkaan kaikki: sitä ei ole muovipulloissa tai pumpulipuikoissa tai paristoissa; mutta sellaisissa jotka ovat vahvasti kietouteita menneisyyteemme, koteihimme, rakkauden kohteisiimme. Nämä asiat on salaperäisesti täytetty ihmisyydellä – joko omallamme tai toisten ihmisten.

“Asioiden” taikuus on usein huomaamatonta kunnes ne särkyvät tai katoavat. Meillä on lempimukeja ja astiapyyhkeitä, joiten tuttuus ja hyödyllisyys tuntuvat lohdullisilta; vaalimme toispuoleisia esineitä joita lapsemme tekivät päiväkodissa, ja meillä saattaa yhä olla tallessa leluja, jotka rauhoittivat meitä ollessamme pieniä. Osana “Jouluposson” inspiraatiota toimivat tuskastuttavan tärkeät lelut joita ilman nukkuminen on mahdotonta: halpa pehmopossu, kahdeksan tuuman korkuinen, jolla oli helmiä täynnä oleva maha, ja joka kuului pojalleni, Davidille.

David oli niin kiintynyt possuun ja niin taipuvainen hukkaamaan sen, että säikähdin sen jonain päivänä katoavan lopullisesti. Sen takia ostin täysin samannäköisen korvikkeen ja piilotin sen. David oli kolmivuotias kun hän meni penkomaan kaappia jonne olin hänen possunsa kaksosen piilottanut ja otti sen ulos, hieman ihmeissään. Hän päätti sen olevan possunsa veli ja säilytti molemmat. Ne molemmat ovat yhä meillä, vaikkakin niiden nimet eivät ole samat kuin tarinan possuilla. Vain Davidin tapa piilottaa rakas possunsa ja unohtaa minne sen laittoi on otettu todellisesta elämästä.

Jokaiselta kirjoittajalta kysytään, mistä ideat tulevat. On helpotus kerrankin tietää vastaus sillä useimmiten en tiedä – ideat vain yksinkertaisesti tulevat. “Jouluposso” lähti liikkeelle pohdiskellessani korvaavan lelun merkitystä. Olin aina halunnut kirjoittaa joulutarinan ja kun keksin Hukattujen maan tajusin vihdoinkin löytäneeni sellaisen. Joulu oli täydellinen ajankohta tarinalle katoamisesta ja rakkaudesta, uhrauksista ja toivosta.

Ei tietenkään ole välttämätöntä todellisuudessa viettää joulua ollakseen oikeassa mielentilassa tälle tarinalle. Jokaisessa kulttuurissa on omat pyhitetyt juhlapäivät, milloin juhlaa vietetään, kun aikuiset ponnistelevat erityisen paljon, kun koko perhe kokoontuu, kun lahjat vaihdetaan.

“Jouluposso” tarkastelee syvää kiintymystä esineeseen, kaikkinen puoliksi ymmärrettyine mielleyhtymineen ja merkityksineen aikana, jolloin olemme uusien esineiden hankkimisen lumoissa. Se kertoo Jack-pojan matkasta, pojasta jonka perhe-elämässä tapahtuu muutoksia ja on jatkuvasti hieman hukassa, mutta joka löytää rohkeutensa ja suuren kykynsä rakastaa uudessa oudossa maailmassa. Kaikista kirjoittamistani kirjoista tämä sai minut itkemään eniten, koska olin tekemisissä syvällä meissä kaikissa olevien tunteiden kanssa. Menetys ja muutos ovat vaikeita lapsille, mutta näiden elämän välttämättömien asioiden hyväksyminen ei ole kovin paljon helpompaan aikuisillekaan. Kirjan viimeistely (jota aloin suunnittelemaan vuonna 2012) tuntui erityisen koskettavalta pandemia-aikana, joka on heittänyt meidät pelottavaan uuteen maailmaan. “Jouluposso” todistaa kuinka ihmiset – myös pienet, eksyksissä olevat – pystyvät ihmeellisiin, sankarillisiin, muutoksia tuoviin toimiin. Se on tarina jossa toivo voittaa epätoivon ja yksittäiset kiltteyden teot tuovat mukanaan suuren positiivisen muutoksen.

Hyvin erikoinen asia tapahtui päivänä, jolloin sain “Jouluposson” korjaukset valmiiksi. Lähetettyäni lopullisen käsikirjoituksen sähköpostitse kustannustoimittajalleni, aloitin arkisesti siivoamaan kaappia. Järjestellen tavaroita – osa mielestäni yhä tarinassa, Jackin ja jouluaattona eläviksi muuttuvien esineiden parissa – yksi viimeisistä esiin ottamistani esineistä oli pieni mitäänsanomaton rasia. Se kolisi. Avasin sen.

Saatat nyt uskoa minua tai sitten et. En voi syyttää sinua jos et; loppujen lopuksihan saan elantoni keksimällä asioita. Joka tapauksessa totuus on tämä: siellä, sädehtien minulle kuin juuri kiillotettuina, olivat kauan sitten kadonneet timanttikorvakoruni, joita en ollut nähnyt vuosikymmeniin. Minulla ei ole mitään käsitystä kuinka ne päätyivät siihen laatikkoon ja siihen kaappiin tai kuinka ne kulkivat muuton mukana ilman että tiesin siitä. En ymmärrä myöskään kuinka ne pakenivat huolellista etsintääni käsilaukusta ja matkalaukusta, josta ne katosivat.

Asialle on tietysti järjellinen selitys, vaikka en voikaan millään kuvitella mikä se on. Istuessani lattialla järjestelemieni pölyisten tavaroiden pinojen ympäröimänä, täysin hämmentyneenä löydöstäni, sovitin niitä uudelleen. Ne olivat aivan yhtä kivuliaat kuin muistinkin.

Olen päättänyt myydä ne ja antaa tuoton hyväntekeväisyysjärjestölleni, Lumosille, jonka tavoite on lopettaa lasten pitäminen laitoksissa. Mielestäni korvakorujeni tarinan täydentää varsin hyvin niiden palautuminen pitkään kadoksissa olosta haluun tehdä jotakin hyvää Elävien maan lapsille. Kirjoitan viestin uudelle omistajalle – jonka korvannipukat toivon mukaan ovat kestävämmät kuin omani – ja selitän niiden tarinan, toivoen niiden tuovat jollekulle yhtä paljon mielihyvää kuin niiden löytyminen antoi minulle.

Kuinka monesti minulta on kysytty uskomisestani taikuuteen? Päivänä, jona sain “Jouluposson” valmiiksi, muutaman hohtavan hetken ajan todella uskoin.