Pikkuritarinkukka

Brasiliasta kotoisin oleva pikkuritarinkukka on yksi vanhimmista huonekasveista. Sitä alettiin kasvattaa Euroopassa 1760-luvulla, Ruotsissa ja Suomessa se yleistyi 1830-luvulla etenkin maaseudulla ja työväestön keskuudessa. Tästä johtuivat myös lajista usein käytetyt nimet maatiaisamaryllis ja talonpoikaislilja, mutta kutsuttiinpa sitä myös yksinkertaisesti liljaksi tai niljaksi. (Arkio 1985, 137.) Myös ruotsin kielessä kasvilla oli useita nimiä: äkta makar, Adam och Eva, mor och far ja gubben och gumman kuvasivat kaikki kasvin kukintoa, jossa kukat ovat pareittain – tosin selät vastakkain (Ranta 2010, 82).

Maaseudulla on myös huomassani olevan pikkuritarinkukan (Hippeastrum Rutilum) juuret. Kuten montaa muutakin pikkuritarinkukkaa, tätäkin yksilöä kutsuttiin pelkästään liljaksi. Liljani emoyksilö on kulkenut äitini puoleisessa suvussa ikään kuin perintönä. Emoyksilö on peräisin isoäitini äidin kotipaikasta. Isoäitini äidin mennessä naimisiin 19 – vuotiaana vuonna 1935 ja muuttaessaan uuteen taloon, lilja siirtyi tämän mukana. Hänen kuoltuaan lilja siirtyi hänen siskolleen. Myöhemmin isoäitini on saanut tämän liljan kasvattamia sipuleita itselleen ja yksi niistä on nyt minulla.

Isoäitini oli istuttanut sipulin pienehköön saviruukkuun. Hän tiesi kertoa, että mikäli sipulin istuttaa liian isoon ruukkuun, se kasvattaa vain paljon lehtiä, mutta ei kukkavartta. Oma liljani on kasvattanut useamman lehden sekä ilmeisesti myös sivusipulin, mutta ei kukkavartta lainkaan, ainakaan vielä. Sipulin kastelemisessa pitää olla tarkka, sillä sitä ei saa kastella liikaa tai liian usein, koska muuten sipuli voi homehtua liiallisesta kosteudesta. Arvioimme kasvin iäksi vähintään 80 vuotta, mutta se on luultavasti sitä vanhempi. Siitä ei valitettavasti ole tietoa, miten ”vanha lilja” oli päätynyt isoäitini äidin kotipaikkaan. (Välitalo, 2012)

Pikkuritarinkukka (Hippeastrum rutilum)

Pikkuritarinkukka kasvattaa uutterasti sivusipuleita, jotka täyttävät hiljalleen koko ruukun. Leena Arkion kirjassa eräs muistelija kertoo Vanajan-mummun ikkunapuutarhasta näin: ”Sitten oli suuri sangollinen amaryllistä, ei tätä nykyaikaista jättiläisamaryllistä eli ritarinkukkaa vaan talonpoikaista lajia, joka tuotti sipuleita sipulin viereen ja kymmenenkin kukkavartta yht’aikaa.” (Arkio 1985, 114). Kukkavarsien päähän puhkesivat oranssinpunaiset kukat, joiden keskellä oli keltainen tähtimäinen kuvio. Kun kukinta toistuu pari–kolme kertaa vuodessa, ja eri-ikäiset sipulit kukkivat eri aikoihin, on ruukuntäydellä pikkuritarinkukkia jo huomattavan pitkä kukinta-aika.

Ennen niin yleisen pikkuritarinkukan ovat nykyisin suurelta osin syrjäyttäneet sen komeat sukulaiset jaloritarinkukat. Näiden pitkälle jalostettujen risteymien kukat ovat valtavia, monen värisiä, ja niitä on useita kukkavanassa. Jotain maatiaisliljan viehätyksestä ne ovat uhkeudessaan kuitenkin kadottaneet. (Mutanen, 2010)

Vasen kuva: Kuvassa oleva pikkuritarinkukka "lilja" on kuvattu vuonna 1997 isoäitini kotipaikassa. Oikealla pikkuritarinkukkani kuvattuna syksyllä 2012. Varsinaisen kasvin vieressä näkyy pieni sivusipulin kasvattama lehdenalku.