2002 Sevettijärvi

10-vuotisjuhlavaellus 30.7.–10.8.2002

Saatteeksi

Tämä on satunnaisiin muistikuviin (ja osin valokuviin) perustuva kertomus, joka toimittanee HEVVEYn matkakertomuksen virkaa siihen asti, kunnes HEVVEYn kansalliskirjailija ja virallinen muistiinpanojen laatija Veli-Matti ”Veltsu” Laitinen saa oman hengentuotteensa valmiiksi.

Koska näin ei todennäköisesti tule koskaan tapahtumaan, edellä kuvailtu henkilö punastuu, kiittää diplomi-insinööri Heikki Pollaria oivallisen kertomuksen laatimisesta ja raaputtaa hieman takaraivoaan. Seuraavaksi hän kaivaa omat muistiinpanonsa esiin ja pyytää kohteliaimmin bassolaulaja Pollarilta lupaa tehdä tarinaan muutaman omasta mielestään relevantin lisäyksen.

Prologi

Koska HEVVEYn perustamisesta katsotaan tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta, Koillis-Lapin-retki nimettiin juhlavaellukseksi. Reittimme kulki tällä kertaa Suomi-neidon päälaen ja takaraivon välimaastossa. Perustamispäivämääränä pidettäneen historian hämärissä tapahtunutta Lapin-vaellusta, johon erään hevveyläisen tunteman henkilön otaksutaan osallistuneen. Vaelluksen suunnitteleminen aloitettiin hyvissä ajoin, ja niinpä matkaohjelmakin julkaistiin Internetissä jo huhtikuussa. Niin ikään 10-vuotisjuhlan kunniaksi retken kokonaispituus oli useimmilla kymmenen päivää ja ylikin.

Hevveyläisten mielessä liikkui alkukesän aikana kaksi vaikeaa kysymystä: ”Lähteäkö vai eikö lähteä?” ja ”Junalla vai lentokoneella?”. Lopuksi ensimmäiseen kysymykseen myöntävästi vastanneita oli kymmenen kuten HEVVEYn vuosiakin, vaikka Ollin mukaan vielä edellisviikolla päässään tätä kysymystä pyörittelevien joukko oli ainakin kymmenen enemmän. Jälkimmäiseen kysymykseen kahdeksan kymmenestä vastasi ”juna”, onhan maata pitkin matkustaminen huomattavasti retkeilyhenkisempää kuin kiireessä lentokoneella maan päästä toiseen hurauttaminen. Minä ja Pertti olimme kuitenkin valinneet lentokoneen, jolloin tavaroiden pakkaamiseen jäi muutama tunti enemmän aikaa ja myös omassa sängyssä saattoi viettää yhden yön enemmän.

Ti 30.7.

V-M muistelee:

HEVVEYn pääjoukko siis aloitti matkansa jo tiistai-iltana Helsingin rautatieasemalta, jonne Merikkikin, kaikkien viime hetkeen pohtijoiden äiti, oli raahautunut täyteen pakatun rinkan kanssa. Matkaan lähtivät kuitenkin vain Olli, Veli-Matti, Virpi, Ville, Elina, Jouni, Leena ja Lassi, joka nousi junaan Riihimäeltä. Ulkona paahtoi helle, ja kuumuus vain paheni makuuvaunussa, jonka mittari näytti +32 astetta. Aika kului päivävaunussa palaveria pitäessä ja Villen tarjoamia herneitä syödessä. Tampereella sitten pääsimme kunnolla jaloittelemaan. Jouni kävi ostamassa hampurilaisravintolasta kateutta herättävän paperipussin, jonka sisältöä hän siirtyi salaperäisesti tuhoamaan hytin yksinäisyyteen.

Ke 31.7.

Itse lähdin vasta keskiviikkoaamuna Pertin kyydissä lentoasemalle. Pertti valitsi autolleen tällä kertaa lähiparkin, kun kaksi vuotta sitten samalle Ivalon-koneelle lähtiessämme olimme valinneet kaukoparkin. Lähtöselvitysvirkailija kysyi, oliko rinkassamme tulitikkuja, polttonesteitä tai sytyttimiä, mutta nämä objektithan olimme jättäneet junailijaryhmän huoleksi. Kello 11.30 lähtevässä aamukoneessa oli aika väljää, ja istuimme koneen etuosaan. Takanamme oli harmaapartainen ruotsia puhuva isä suomea puhuvan poikansa kanssa. Nämä ilmestyivät myöhemmin myös Sevettijärven bussiin.

Kun Helsinki-Vantaan lentoasemalta lähtiessämme lämpötila oli yli 20 °C, se oli Ivalossa vähän yli 10 °C, joten minun piti nopeasti vaihtaa sortsit pitkiin housuihin. Lentokone oli tovin etuajassa perillä, mutta bussi Ivaloon lähti aikataulun mukaisesti, kun suurin osa lentomatkustajista oli jo pakkautunut arvatenkin Saariselälle meneviin pikkubusseihin. Bussin viimein lähtiessä yksi lentomatkustajista jäi laittamaan polkupyöräänsä ajokuntoon.

V-M:

Junamatkailijoiden kulkuväline saavutti Rovaniemen aseman aamulla kahdeksan aikoihin. Jatkobussi oli myöhässä: pääsimme lähtemään kohti Ivaloa noin kello 8.30. Aamun puolipilvinen sää muuttui matkan kuluessa aurinkoisemmaksi. Ivaloon tulimme ennen kello 13:a.

Saapuessamme Ivalon linja-autoasemalle odotushuoneen täytti joukko tutunnäköisiä rinkkoja, joista paistoi jo kaukaa HEVVEYn henki. Täten saatoimme päätellä juna-bussijoukkomme tulleen tänne kaikkine tavaroineen. Niinpä otimme yhteyttä vaeltajan oleellisella apuvälineellä, matkapuhelimella, Veli-Mattiin, joka kertoi seurueen olevan läheisessä TL-Grillissä syömässä lounasta. Suunnistimme samaiseen Teemu L:n nimikirjainkaiman grilliin, kun aamiaisestakin oli jo tovi aikaa. Lounasta söimme paljeovilla muusta ravintolasta eristetyllä ruokapuolella, kun paljeoven takana lappilaiset olivat sammuttamassa ainaista janoaan.

Ennen bussin lähtöä meillä oli vajaa tunti aikaa suorittaa viimeisiä hankintoja Ivalossa. Pertillä ja Ollilla oli käytössään Teemun yksikerroksinen teltta, johon he lähtivät kiireesti etsimään rautakaupasta muovia sadesuojaksi. Samalla saatiin vähän lisäpainoa rinkkaan, jotta ei tulisi mieli liikaa kiirehtiä muiden edelle.

Viimein pakkauduimme Ivalosta Inarin kautta Sevettijärvelle menevään bussiin. Matkan varrella kävimme jättämässä Inariin varastoitavaksi niitä vaihtovaatteita, joita emme retkellä tarvitsisi. Majoituspaikaksi Inarissa paluumatkan ekskursioita varten oli valittu kahden vuoden takainen tuttavuus (noin kahden tähden) hotelli Inari. Majapaikkaakin oli pohdittu asiaankuuluvalla hartaudella muutama viikko.

Sevettijärvelle päästyämme kuuden jälkeen etsimme lomakylän, josta vuokrasimme yhden mökin ja kaksi telttapaikkaa. Osalla seurueestamme oli vaikeuksia löytää Sevettijärven lomamajoille pelkän ”Tervetuloa” -kyltin perusteella, ja Lassin kanssa ihmettelimme, mihin muut olivat jääneet niin pitkäksi aikaa maleksimaan. No, harhailijathan vain tietysti halusivat ottaa hieman tuntumaa tuleviin kävelykoitoksiin parin kilometrin ylimääräisellä lenkillä. Mökkimme vieressä oli mustikkamättäitä, joista tuli retken aikana jokapäiväinen tuttavamme – olihan pohjoisessa hyvä mustikka- ja juolukkavuosi.

Pystytämme telttaa Sevettijärven lomakylässä

Virpi ihastui välittömästi lomakylän emännän kahteen kissaan ja yritti saada seurueen valokuvaajia kuvaamaan niiden akrobaattitemppuja. Valitettavasti emme ole niin harjaantuneita urheilukuvaajia, jotta olisimme saaneet ohikiitäviä sekunnin murto-osia talteen. Emme edes yrittäneet ryhtyä moiseen leikkiin. Seurueen miespuoliset jäsenet kävivät vielä Sevetin kuuluisassa baarissa syömässä päivällistä. Ruokalistassa oli poronkäristystä kahdelle hengelle, porsaspataa niin ikään kahdelle hengelle ja pyttipannua kolmelle hengelle, joten seitsemän ”veljestä” saatiin tankattua retken kovia koettelemuksia varten. Pertti ennätti kylläkin uumoilla, että edessä taitaa olla varsinainen ”korkokenkävaellus”, jos koko ajan syödään yhtä tukevasti ja jos maastokin osoittautuu helppokulkuiseksi.

Illan aikana istuskelimme kodassa ja lämmitimme vielä (sähkö)saunaa oma-aloitteisesti, kun majapaikan henkilökunta oli kadonnut jäljettömiin.

Sevettijärvi oli myös paikallisen lentoliikenteen keskus

Keskitymme kodassa hartaasti tuleviin koitoksiin

To 1.8.

Torstaiaamupäivä oli varattu Sevettijärven paikallisten nähtävyyksien katseluun. Ensin kävimme perinnetalossa, jossa joku ff-sukuniminen Petsamosta siirretty kolttaperhe oli asunut. Seuraavana oli vuorossa ortodoksinen kirkko, joka oli nimetty kolttien ”valistajan” Trifon Petsamolaisen mukaan. Saimme todeta, että kylän suurin päivittäinen tapahtuma on postiauton saapuminen Ivalosta. Etenkin luontaiselinkeinojen takia Sevettijärven asutus on ennemminkin nauhana tien varressa kuin kylässä. Samalla kulkuneuvolla olimme itsekin edellispäivänä matkustaneet, ja samassa bussissa oli ollut paikallinen Väinötär, nimeltään Lempi tai Tyyne, joka hallitsee ainakin itkuvirret, runonlausunnan ja käsityöt.

Sevettijärven perinnetalo

Ostettuamme vielä suolaa Jounin valtaisaa kalansaalista varten lähdimme puoliltapäivin matkaan kohti Pulmankijärveä. Taivas oli peittynyt osittain pilviin, ja mittari näytti noin 15:tä astetta. Aluksi maasto oli metsäistä, ja heti ensimmäisen pikkunousun jälkeen jouduimme levähtämään hetken. Sitten kuljimme taas vähän harhaan, mutta Jounin sanoin noudatimme vain jo eilisestä tutuksi tullutta ”ylimääräisen mutkan periaatetta”. Matkalla oli ylitettävänä ainakin valokuvista päätellen vaikean näköinen kannas, jossa Olli pääsi auttamaan Elinaa kannaksen epäjatkuvuuskohdan yli.

Ensimmäisen loivat nousut selvitimme hymyillen

Veltsun tyylinäyte samassa nousussa

Tämän kannaksen kuuluminen viralliseen patikkareittiin jäi arvoituksesksi

Kolmen maissa pysähdyimme lounastauolle järven rannalle. Pari ruokaryhmää halusi ymmärrettävästi heti eroon lihapullapurkeistaan; Jouni ja Veli-Matti valitsivat laajasta muonavalikoimastaan raviolia. Jouni sai myös ensimmäisen tilaisuuden kokeilla kalaonneaan, ja kas – Ahti antoi ahvenen ja keskimääräistä isomman vielä.

Hernekeittoa, lihapullia vai raviolia?

Ensimmäinen yö oli määrä viettää Opukasjärven autiotuvalla, jonne pitkältä tuntuneen matkan jälkeen kahdeksan maissa saavuimmekin. Kilometrejä ensimmäisenä päivänä kertyi noin 14. Tuvassa oli kaksi miestä koirineen. Miehet olivat kaikesta päätellen laihdutusmatkalla, koska he tulivat toimeen niin vähällä eväsmäärällä. Osasyynä saattoi olla myös olematon kalansaalis. Miehet kovasti ihmettelivät ryhmämme kokoa; heidän kysymyksistään päätellen retkeily kymmenen hengen seurueella pitäisi olla ainakin luvanvaraista. Nähtyään seurueemme miehet kaikkosivat jonnekin etäämmälle tuvasta telttailemaan.

Illalla paistelimme tuntikausia Jounin ahventa nuotiolla, ja erittäin hyvältä se lopulta maistuikin. Villen tuvassa pitämä hartaus käsitteli omaatuntoa.

Pe 2.8.

Ensimmäisen vaellusyön osa nukkui mökissä, osa teltassa. Liikkeelle päästyämme saimme pian eteemme haasteen: Näätämöjoen ylityksen vaijerin vartta pitkin kuljetettavalla veneellä. Näimme myös jokivarren hiekkatöyrään, joka näytti samalta kuin Leenan isän noin 40 vuotta vanhoissa diakuvissa, joita olimme vaelluspalaverissa katselleet. Lämpötila oli korkeintaan kymmenen astetta, ja matkaan lähtiessä ripotteli vähäsen vettä. Onneksi aurinkokin päivän mittaan näyttäytyi. Parin tunnin lounastauon pidimme kuuden kilometrin päässä Iisakkijärven tuvalla, jonka rannassa Jouni saalisti harjuksen.

Tämän paikan tunnistimme 40 vuoden ”takaa”

Jounin tyylinäyte lautturin hommista, keppi osoittautui kuitenkin aika tarpeettomaksi.

Viimeinen venekunta virran ylityksessä

Iisakkijärveltä jatkoimme Rousajärvelle, joka sijaitsee itään pääreitistä, matkalla kohti Näätämöä. Tällä noin yhdeksän kilometrin osuudella maasto oli kosteaa ja hieman soista. Rousajärven tuvalle saavuttuamme Jouni ryhtyi paistamaan kalaa ja Virpi etsi puron vierestä uimiseen ja peseytymiseen soveltuvan kuopan, jonka hän nimitti laguuniksi. Kastautumisen jälkeen hän käytti peilinä Jounin uutuuttaan kiiltävää lautasta.

Mökkiin oli majoittunut kaksi savolaismiestä, joiden aikeissa oli kulkea vähintään 30 kilometrin päivämatkoja. Paikalla oli myös havaittu vedenkeittopuuhissa sveitsiläiseksi oletettu kulkija. Tupaan ilmestyi jossain illan vaiheessa yksinäinen vaeltaja kumisaappaissaan. Miehen tavat olivat jokseenkin hevveyläisistä poikkeavia: hän etsi omia polkujaan kaihtaen merkittyjä reittejä ja kulki lähinnä ilta- ja yöaikaan. Mies saattoi poiketa tupiin etsimään juttuseuraa, mutta oli tuonakin iltana jatkamassa etsimään telttapaikkaa riittävän etäälle reiteistä ja muista retkeilijöistä.

Emme tällä kertaa lähteneet etsimään kultaruukkua Iisakkijärveltä, kun sateenkaaren pää oli sivussa reitiltä.

Muut seurueestamme nukkuivat teltoissa, mutta minä olin yötä tuvassa savolaismiesten kanssa. Illansuussa miehet muistelivat Karhunkierrostaan, jolloin samalla mökillä ollut saksalaispoika oli tallettanut toisen miehen koivuhalosta veistelemän puupalikan aarteekseen ja vienyt mukanaan kotimaahansa.

Sininen on taivas…

Yksinäinen rinkka lepohetkellä

Lähestymme Rousajärveä

Rousajärvi ja laskujoki iltavalossa

La 3.8.

Nousimme kahdeksan jälkeen. Aamu oli kylmä, alle kymmenen astetta, mutta onneksi Virpin monipuolinen jumppa poisti kankeuden jäsenistä.

Lauantaipäivänä olimme varanneet aikaa Villavaaralle (344 metriä) nousemista varten. Jouni jäi kalastelemaan ja Virpi lepäilemään mökille. Vaara sijaitsee viitisen kilometriä Rousajärveltä itään. Reitti kulki aluksi harvahkossa metsikössä, joka muuttui välillä avonaiseksi kosteikoksi. Loppurinne oli loiva mutta aika pitkä. Matkan varrella näimme valkoisia poroja, ja ylhäällä tuuli kovaa ja sadekin pieksi aina välissä. Tuulelta ja sateelta suojauduin Viehe-merkkisellä sadeviitalla, jonka pukeminen kovassa viimassa oli hieman ongelmallista. Tämä aiheutti muissa retkueen jäsenissä naurunpyrskähdyksiä. Huipulla oli kolmiomittaustorni, jonka tasanteelle kiipesimme, vaikka torni vaikutti osin lahonneelta. Palatessamme kolmisen tuntia kestäneeltä retkeltämme saimme todeta, että Jouni oli jäänyt kovan tuulen takia ilman kalansaalista.

Söimme mökillä vielä lounaan, ja viiden aikaan jatkoimme taivalta kohti pääreitin varressa olevaa Huikkimajokea, jonne on Rousajärveltä kuutisen kilometriä. Täällä tapasimme myrskyläläisen yhdeksän hengen partiolaisseurueen, joten paikalla kävi aikamoinen huikinta. Elina oli löytänyt matkalla muutaman sienen, joita hän iltapuhteenaan ryöppäsi. Partiolaiset nukkuivat laavuissa, ja meistä muut paitsi Elina ja Leena änkesivät tupaan sateisen sään takia. Kun meitä oli ennestään kymmenen, suuren osan loppuvaelluksesta saimme taivaltaa lähes samaa matkaa yhteensä 19 hengen joukossa.

Vastatuuleen kohti Huikkimajokea

Tälläkin välillä kiipesimme avotunturin yli

Su 4.8.

Pääsimme jalkeille taas kahdeksan maissa. Ainakin Veli-Matin osalta yö oli sujunut vähän takkuillen: nukahtaminen oli ollut kuumuuden takia hankalaa ja senkin jälkeen uni oli ollut katkonaista. Muutkin varmaan olivat kärsineet samoista ongelmista. Virpi kuvaili omia tuntojaan lähinnä lumikkimaisiksi seitsemän muunlaisen olennon joukossa.

Hevveyn ryhmä valmiina lähtöön Huikkimajoen tuvalta

Lähdimme yhdentoista jälkeen noin 13 kilometrin päässä sijaitsevalle Tsaarajärvelle. Partiolaiset jäivät vielä tuvalle, mutta jouduimme päästämään heidät aika pian ohitsemme. Tällä osuudella totesimme vettä riittävän eri muodoissa. Ennen lounastaukoa Silisjoen ylityksessä osa retkueestamme pääsi kahlaamisen makuun köydestä kiinni pitäen. Olimme saaneet partiolaiset kiinni joen rannassa, ja Ville käyttikin ylityksessä heidän löytämäänsä kiveltä kivelle -reittiä. Olli taas valitsi hybridireitin: aluksi hän loikki kiveltä toiselle, mutta pysähtyi kesken matkaa kivelle vaihtamaan kumisaappaita kahlaamista varten.

Joen ylitys in action

Ruokaryhmätoverini Ville ja Lassi keittelevät teetä

Selvitettyämme vielä toisen, paljon helpomman joen ja lounastettuamme sen rannassa olivat vuorossa suuret hyllyvät avosuot, joilla parhaamme mukaan yritimme etsiä kovia paikkoja jalansijoiksi päästäksemme eteenpäin. Pitkospuutkin löysimme, mutta ne olivat vielä matkalla loppusijoituspaikkaansa. Oli niiden päällä sentään hyvä istua ja poseerata valokuvaajille. Myös vähän ennen Tsaarajärven tupaa oli märäksi luokiteltava avosuo, jonka yli miehet Ollia lukuun ottamatta nopeasti menivät. Saimme jälkeenpäin kuulla kunniamme, kun emme olleet jääneet odottamaan naisten selviytymistä.

Onko tuo kuiva kohta vai suon silmäke?

Onko tämä pitkospuiden perimmäinen käyttötarkoitus?

Tsaarajärvelle tulimme vähän kuuden jälkeen. Tupa oli varsin aukealla paikalla, johon kävi navakka tuuli. Onneksi aurinko alkoi vähän pilkahdella ja lämmittää ilmaa. Partiolaiset olivat tietenkin kansoittaneet tuvan, ja lisäksi tapasimme reittiä vastakkaiseen suuntaan matkaavan valtaisan retkikunnan etujoukon. Lahdesta oli nimittäin tullut bussilastillinen seurakunnan retkeilijöitä, jotka olivat jakautuneet useammalle eri reitille ja niillä vielä moneen eri ryhmään. Ennestään 19 hengen joukko kasvoi noin 35 yöpyjään tuona yönä, mutta leiripaikkoja onneksi riitti, kun maa oli tasaista.

Illalla pidimme palautepalaverin, jossa yritimme vähän viilennellä päivän soissa kuumenneita tuntojamme. Jouni kävi myös kalassa, mutta mitään ei tullut. Virpi, Olli ja Pertti yöpyivät tuvassa, muut teltoissa.

Iltahartaus nuotiolla

Ma 5.8.

Maanantaina puoliltapäivin jatkoimme kohti Tsuomasjärveä. 13 kilometrin pituinen reitti oli edellistä päivää kuivempi (soiden suhteen) ja kulki muun muassa korkean vaaran yli. Harjanteelta näkyi jo Norjan rajalla olevia järviä. Ennen meitä vaaran laelle saapuneet partiolaiset näyttivät löytäneen matkapuhelimen kuuluvuusalueen, koskapa heillä oli välittömästi asiaa kotona oleville kavereilleen. Laelle tultuamme emme halunneet olla pekkaa pahempia, vaan aloimme heti väsätä kilpaa tekstiviestejä.

Tsuomasjärven tuvalle saavuimme kello 16.20, partiolaiset puoli tuntia myöhemmin. Tsuomasvaara (436 metriä) kohosi vieressä ja suojasi enimmältä tuulelta, mutta muuten oli edelleen aika kylmä. Ruokailun jälkeen meillä oli vielä voimia kiivetä katsomaan vaaran huipulla olevaa kaatunutta kolmiomittaustornia. Ensin piti kivuta jyrkästi tiheän kasvillisuuden seassa, mutta kohta rinne loiveni. Maisemat olivat paljon paremmat kuin Villavaaralla, nouseehan Tsuomasvaara jyrkästi ympäröivästä alueesta. Partiolaisista saimme seuraksemme Rikun, n. 12 v., jolla oli runsaasti liikaa energiaa. Ylipuhuimme Rikun ottamaan meistä valokuvan kolmiomittaustornin tikkailla, vaikka hänellä jo näytti olevan kova kiire alaspäin. Jouni, joka ei ollut lähtenyt kiipeämään, näkyi kalastelevan järven rannalla.

Ensimmäinen lepotauko matkalla kohti Tsuomasjärveä

Seitsemän veljestä paossa Viertolan sonneja

Pidimme vaaralenkin jälkeen vielä iltahartauden tuvassa yhdessä partiolaisten kanssa. Virpi oli valinnut hartauden aiheeksi kivet ja kiviin kompastelun.

Ti 6.8.

Aamulla nousimme kahdeksan maissa pilviseen, vähän sateiseen ja tietenkin kylmään aamuun. Tytöt olivat nukkuneet tuvassa partiolaisten tyytyessä jälleen laavuihin. Jumppasimme partiolaisten johdolla Jumps jumps sammakko -leikkilaulun tahtiin.

Hurmaavat ”Venlat” veden äärellä

Ennen kahtatoista jätimme hyvästit partiolaisille ja lähdimme viimeiselle päivämatkalle kohti Pulmankijärveä. Aluksi ylitimme märän suoalueen, jonka jälkeen oli vuorossa aika kipakka nousu. Jouni marssi etunenässä muistuttaen takaapäin kävelevää kännykkää suurine rinkkoineen ja sivulla kuin antennina kohoavine ongenvapoineen. Loppumatka seurasi osin Suomen ja Norjan raja-aitaa. Aidan vieressä oli reitin paras lakkapaikka; tosin jälkeenpäin sain kuulla, että Utsjoella vain paikkakuntalaiset saavat poimia lakkoja. Lopuksi laskeuduimme pitkän pätkän kauniissa maisemissa Pulmankijärvelle, jonne saavuimme riippusiltaa pitkin ennen kahdeksaa. Päivän saldoksi tuli noin 16 kilometriä.

Viimeinen lasku edessä

Matkalla oli jokapäiväisten arvuutteluleikkien ohella suorastaan hevveyläisiin mittoihin nouseva pohdinta siitä, yövymmekö Pulmankijärven rantapusikossa vai jatkammeko Nuorgamiin yöksi. Loppujen lopuksi Pertti päätti asian puolestamme ja järjesti majapaikan eräästä lomakylästä, joka on Nuorgamista vähän Utsjoelle päin. Nuorgamin kylän kaikki majoituspaikat olivat täynnä lohenonkijoita. Pulmankijärveltä Nuorgamiin ajoimme taksilla. Matkalla teimme lyhyen maisemakierroksen Norjan puolella olevassa Pulmangin kylässä. Meidän piti jättää taksin perävaunussa olevat rinkkamme kierroksen ajaksi autoilijan kotipihaan, jotteivat ne joutuisi tullattaviksi EU:n ulkorajalla.

Lomakylässä saimme vielä saunoa ja jopa jättää ränsistyneet ja erilaisia aromeja levittävät kenkämme yöksi saunan lauteille kuivumaan. Saunan terassilta oli komea näköala Tenojoen rantatöyräälle. Meitä palveleva poika osoittautui Sevettijärven lomakylän omistajan veljeksi, tosin Sevettijärvellä paikalla oli ollut veljen ex-naisystävä. Käytössämme oli yksi mökki, jonka viereen pystytimme kaksi telttaa.

Leiripaikkamme vieressä kuului rauhoittava kohina

Ke 7.8.

Aamulla ehdimme vielä käydä pikaisesti katsomassa Tenojokea. Kello 11.20 lähdimme bussilla Utsjoen kautta Inariin, josta Pertti ja Elina jatkoivat Ivaloon matkatakseen sieltä – Pertti lentokoneella ja Elina bussilla ja junalla – kotiin.

Teno

Teno

Me loput majoituimme hotelli Inariin ja aloimme miettiä Inarijärven risteilyä. Matka jääluolille jäi tälläkin kertaa haaveeksi valtaisan pituutensa takia, joten suuntasimme Liisa-veneellä vuodelta 2000 tutuksi tullutta reittiä Ukonkivelle ja sieltä Pielpavuonon laituriin, josta saattoi kävellä Pielpajärven erämaakirkolle. Kirkolla kävivät tällä kertaa Virpi, Leena, Olli ja minä. Löysimme kirkon ympärillä olevalta niityltä mesimarjoja, joiden Virpi väitti olevan itselleen täysin uusi tuttavuus.

Tämänkö oksan Ukonkivellä taittoi Ernest vuonna 2000?

Näkymiä Ukonkiveltä

Erämaakirkko elokuun illassa

Näkymiä matkan varrella

Muut palasivat Pielpavuonolta veneen kyydissä Inariin. Kapteeni Sauli ehdotti uistelua, jonka tuloksena veneeseen nostettiin vain kaksi alamittaista sinttiä, taimen ja nieriä. Lisäksi Lassi ja Ville kokeilivat Liisan ohjastamista, ja Ville insinöörinä innostui myös kaikuluotaimen näpläämisestä.

Olli oli sopinut Saulin kanssa tämän järjestävän kirkolla kävijöille kyydin Pielpajärven polun päästä Inariin. Ollin ja veneenkuljettajan käsitys kirkolla kuluvasta ajasta ei kuitenkaan ollut täysin yhteneväinen. Sauli oli kuvitellut siihen menevän yhtä kauan kuin veneellä palaamiseen. Lopulta hän oli kyllästynyt odottamaan Ollin soittoa ja mennyt baariin. Taksi nouti kävelijät viimein polun päästä ja vei hotellille kymmenen jälkeen, reilun tunnin uistelijoiden saapumista myöhemmin. Vasta tällä reitillä hyttyset muistuttivat olemassaolostaan, kun ne aiempina päivinä olivat pysyneet poissa. Lämpötila nousi Inarissa noin 14 asteeseen, kun se vaellusreitillä oli pysytellyt tiukasti kahdeksan asteen tuntumassa.

Iltatoimiin kuului muun muassa saunomista ja istuskelua hotellin ravintolassa. Nauruakin riitti, kun melkein jokainen ääneen lausuttu ajatus jostain kumman syystä huvitti väsynyttä mieltä.

To 8.8.

Torstain pääkohde oli Otsamotunturin ”huiputus”. Aamupäivän ohjelmassa oli uusilla Inarin-retkeläisillä (Leena, Virpi ja Jouni) luontokeskus Siidassa käynti; Olli ja minä menimme sinne seuraksi. Lassi, Ville ja Veltsu jäivät selvittämään taksikyytejä ja lepäilemään. Luontokeskuksessa oli mm. poromiesten ja suurpetojen välisestä ristiriidasta kertova valokuvanäyttely.

Iltapäivällä ajoimme Otsamotunturin taakse taksilla mm. suuren Metsähallituksen kämpän ohi. Kiipesimme tunturin laelle pienoisessa tihkusateessa. Huipulta löytyi mökki, jonka päällä oli näköalatasanne. Muutaman kymmenen metrin päässä mökistä alaspäin oli puucee. Hieman pilvisestä säästä huolimatta maisemat aukesivat moneen suuntaan, järviä ja jokia oli Inarijärven lisäksi lukuisia. Mökissä kävimme kuittaamassa HEVVEYn saattueen terveiset vieraskirjaan ja mutustelemassa eväsleipiä.

Vuoren huipulla on myös käymälä

Alaspäin huipulta oli sekä hiihto- että patikkareitti. Polkua laskeutuessa mietin sitä, kuinka kovaksi vauhti talvisessa alamäessä nousee ja ehtisinkö kääntää sukset ajoissa ennen vastaan tulevaa puuta. Matka takaisin kylään Juutuanjoen vartta pitkin tuntui minusta loputtoman pitkältä, vaikka tutkiessani HEVVEYn käsikirjoituksia historian hämäristä huomasin miesten kävelleen noin 30 kilometrin päiväretkiä pelkästään siitä ilosta, että ei ollut rinkkoja selässä. Juutuanjoen varressa oli vastikään rakennettu luontopolku, jonka kylteissä oli kirjallisia joenvarren paikkoihin liittyviä mietelauseita puulajien esittelemisen sijaan. Mieleeni jäi matkan varrelta erityisesti purettu tanssilava, josta oli joku lipunmyyntikojun näköinen jäljellä.

Viimeinen taukopaikka ennen Inaria

Torstaipäivän urakka oli noin 15 kilometriä. Lassin mukaan etenemisen hitauden ja matkan pituuden syynä olivat polunvarren juolukka-apajat, jotka aiheuttivat jonon kulussa pysähtelyä. Huomautettakoon, että Veltsu oli jäänyt hotellille huolehtimaan sähkösaunan oikea-aikaisesta lämmityksestä.

Pe 9.8.

Perjantaiaamuna erosin muusta seurueesta ja lähdin aamubussilla Ivaloon, jossa sain odotella vähän aikaa lentokenttäbussia. Bussiin tuli hotelli Ivalosta aamupäiväajankohtaan nähden hyvin maistelleita kalamiehiä, joista yhtä jouduttiin tovi odottelemaan. Kotiin pääsin hyvissä ajoin iltapäivällä, ja lämpöasteita oli ainakin kymmenen enemmän kuin lähtiessä.

Retkueen muut jäsenet joutuivat keskelle melkoista bussilippuhässäkkää. Aluksi mietittiin, mitä Soilen – jonka piti alun perin tulla seuraksemme Inariin – lipulle tehdään. Loppujen lopuksi liput olivat tyystin kadonneet ennen bussimatkaa Rovaniemelle. Lippuja ei kovista ponnisteluista huolimatta mistään enää löytynyt, joten bussi-junaryhmä joutui ostamaan uudet. Paluumatka jatkui sitten Rovaniemelle ja sieltä yöjunalla Helsinkiin.

That’s all, folks!

Epilogi

Matkasta on yli vuosi aikaa, ja tällä välin HEVVEY on ehtinyt rekisteröityä ja hevveyläiset retkeillä ainakin Tukholmassa, Vierumäellä, Ylläksellä, Pyreneillä ja Jotunheimenissa. 10-vuotisjuhlavaellus kaikkine koettelemuksineen ja kylmine säineen saakoon ansaitsemansa paikan HEVVEYn historiankirjoissa.