Embedded Files
KUOHKIMAJÄRVELLÄ 20.-24.8.2001
Kirjoittanut sissi nro 1
Kolmen valtakunnan rajan autiotuvalle saapui maanantai-iltana 20.8. iso joukko nuoria aikuisia ympäri Suomen. Eräällä oli nilkka nyrjähtänyt Mallan reitin loppuvaiheessa. Tämän ja muiden syiden vuoksi joukkueemme hajosi tiistaiaamuna kahtia. Pääjoukko lähti aiemman suunnitelman mukaan kohti Paraksen valloitusta ja Gappohytta-Pältsa-reittiä.
Kuohkimajärven majalle jäi pieni sissiryhmä. Tiistaiaamun haikean erotunnelman laannuttua nautimme iltapäivän tunteina yhteisen leivän jakamisesta. Jalkapotilas käärittiin pakettiin. Ihmeellisesti koko viikon ajan moni ohikulkija lääkitsi ja hoiti potilastamme sekä ohjasi ja neuvoi aina sopivalla tavalla. Ensimmäisenä päivänä eräs Helsingin yliopistoryhmän rouva toi meille annoksen kylmägeeliä, jolla jalka saatiin yöksi kylmäpakettiin. Seuraavana päivänä ohi kulkeva lääkäri tutki jalan ja kommentoi liikunnan olevan sille hyväksi, jotta tukisiteet ja nivelet asettuisivat kohdalleen. Tämä on kuulemma nykyinen hoitosuositus. Sitä seuraavana päivänä eräät nuoret miehet sitaisivat jalkaan mukavan urheiluteipin, jonka avulla potilaamme käveli reippaasti ja ontumatta kanssamme Gåldajärven majalle ja takaisin, yhteensä kuusi kilometriä. Koko hoitokuuri ensimmäisten päivien kylmähoidoista ja rukouksista alkaen oli tuottanut hyvän tuloksen.
Tiistai-iltana jätimme jalkapotilaan majan vartijaksi. Tuvalle oli aamusta ilmestynyt kilpisjärveläinen mies rakennustöihin. Hän piti potilaalle seuraa. Juttu oli lähtenyt liikkeelle siitä, kun jalkapotilas oli tutkinut Raamattua. Täällä Kuohkimajärven tuvan alla virtaa kirkas vuoristopuro. Vessan takana olevalta sillalta sen oikein näkee. Jumalan armonvirta on yhtä pyhä ja kirkas, ja se virtaa matalalla, jokaisen juoda ja ammentaa. Mies sai päivän kuluessa valmiiksi erään rakennuksen, ja yllätys oli mukava, kun illalla taas majalle saavuimme…
Yliopistoryhmän eräopas osoitti meille kartalta pienen suolammen: ”Tuon ympärillä voisi olla lakkoja.” Suuntasimme tiistai-illaksi sinne. Ensimmäinen suunnistusretki sisälsi jonkin verran keskustelua tulkinnoista: aluksi poroaita kävi Norjan ja Ruotsin rajasta ja sen jälkeen Suomen ja Norjan rajasta. ”Raja” vain kulki kallisarvoisen kompassimme mukaan hiukan ja aika paljon eri suuntaan kuin kartalla.
Viisas väistää vaaraa. Sijaintimme tiesimme kyllä tarkasti: edessä siinsi pohjoinen upea vaara sekä rivissä Iso-Malla ja Pikku-Malla. Saanatunturi näkyi suolle selvänä profiilina. Toiseen suuntaan katsoessa valpas vartijamme Parastunturi kohotti haukannenäänsä. Käsi vetää kartalla selvää viivaa: ”Me sijaitsemme jossain tällä suoralla.” Hienoisesta säätövarasta johtuen päätimme palata takaisin tuloreittiä ja suunnistaa suolle polkua pitkin. Siispä metsän läpi vastakkaiseen suuntimaan kuin tullessa… Gåldajärveen törmätessä ei voi onneksi eksyä.
Harhapolku oli siunaukseksi. Palattuamme järven rantaan vastaamme tuli kaksi metsämiehen näköistä kulkijaa koirineen. Juttelin koiralle. Sen nimi oli Musti. Ja musta lapinkoira se olikin ja ystävällinen. Tällä matkalla kohtaamani lapinkoirat ovat olleet hyvin ihmisystävällisiä ja innokkaita luontoretkeilijöitä. Miehet olivat Ruotsin Kaaresuvannosta kotoisin olevia poromiehiä menossa verkkoja paikkaamaan. He patikoivat Norjan puolta myös tarkistaakseen porot. Kyselivät, olimmeko nähneet poroja Norjan puolella. Niitä ei kuulemma enää saa takaisin, jos karkaavat rajan taa. Saamelaisuus tuli selvästi esiin: silmät ruskeat, aluksi varautuneet, lopussa sulaa vahaa ja ystävällisyyttä, poskipäät pyöreät, samoin kasvojen muoto, kulmakarvat mustanharmaat. Kooltaan saamelainen poromies on suomalaisen lyhyehkön miehen mittainen. On liikuttavaa ymmärtää poroelinkeinoa harjoittavan mielenlaatua: ensimmäisenä mielessä on huoli poroista. Poroaidan kulkuaukon pelottimetkin saivat selityksensä. Olin luullut niitä alun perin ruotsalais-norjalaisvitsiksi: isoisän virttyneet pyhähousut ja valkoisia muovinrepaleita, joiden alitse sinun on nöyrryttävä kulkemaan ylittääksesi maan rajan. Mutta ei, tarkoitus on estää kruunujen valuminen porojen muodossa rajan toiselle puolelle.
Löysimme mukavan hillasuon pienine järvineen. Mysli vastapoimittujen variksenmarjojen kanssa on oikea vitamiinipommi ja lapinherkku. Makoilin marjamättäällä ja katselin pilviä ja sissikumppanin horisonttiin etääntyvää punaista selkää. Olin huoleton, hän lupasi palata samaista poroaidan viertä kuin mennessään. Sininen rinkka roikkui maamerkkinä pienen ja palvelualttiin tunturikoivun oksan haarassa. Suojärven toiselta puolelta löytyi koskematon hilla-apaja. Pääsimme testaaman myös uudet Cover Bootsini (vaelluskenkien muovisuojat), joilla kahlattiin suo-ojan ylitse vuorotellen. Mieleen muistui laulu armosta. Jumala kohtasi meidät pilvipatsaassa: Parakselle menevän tien ylle lankesivat kaukaisuudessa enkelivalot pilvien siivilöidessä Jumalan läsnäoloa.
Iltayllätyksenä meille oli valmistettu upouuden saunan neitsytmatka. Ensimmäisinä saunojina heitimme löylyä tervapuun tuoksussa ja rukoilimme, että saunassa puhdistuisivat vastaisuudessakin sekä kylpijän sielu että ruumis.
Keskiviikkoaamuna lähdimme kolmen komppanialla mustikkametsään parinsadan metrin päähän raja-aitojen katveeseen. Jalkapotilas jäi sen pikkureissun jälkeen Kuohkimajärvelle, ja hänellä oli taas yllätys palattuamme: taiteilijantyönä piirustettu rajajärven maisema keskeisenä hahmona Parastunturi tulenlieskoineen.
KOLMEN VALTAKUNNAN KIERROS
TOIMITTANUT VELI-MATTI LAITINEN
HEVVEYn julkaisuja 5
Helsinki 2002
ALUKSI
”Dyi dydy dyi dydy, dyi dydy dyydyy. Dyi dydy dyi dydy dyydyy.
Lai lala lai lala, lai lala laalaa. Lai lala lai lala laa laa.
Kun ihmiskunnan aamu vasta alkoi sarastaa ja Lappi oli jättiläisten maana,
kaunis Malla-neito alkoi häitään valmistaa, sulhasenaan nuori uljas Saana.
Kaikkialta kansaa saapui Haltiin juhlimaan ja kirkonkellot häitä alkoi soittaa.
Silloin astui kirkkoon tumma Pältsa Ruotsinmaan. Hän vaimokseen myös Mallan tahtoi voittaa.
Hän aikoi estää häät ja kutsui velhot avukseen ja pian saikin juhlakansa kuulla kauhukseen, kun pohjoisesta vyöryi jää, ja yltyi tuuli.
Kirkkokansa pakeni ja Mallaa sylissään myös Saana alkoi juosten turvaan kantaa.
He kauas eivät ehtineet kun jäivät alle jään ja jähmettyivät Kilpisjärven rantaan.
On aikakaudet tuntureiksi heidät muuttaneet ja Kilpisjärven kasvattaneet Mallan kyyneleet.
Kun jäinen pohjoistuuli soi, myös itkee Saana.”
Artu Saile: Haltin häät
Kesällä 2001 Helsingin-Espoon-Vantaan-Vihdin eräretkeily-yhdistyksen (HEVVEY) urheat vaeltajat suunnistivat taas pohjoiseen. Saavuimme lauantaina 18.8. Kilpisjärvelle, josta käsin teimme kahtena ensimmäisenä päivänä retket Saanalle (1 029 metriä) ja Steindalsbreenin jäätikölle Norjaan. Maanantaina alkoi kuusipäiväinen, monin tavoin muistoihin jäävä kierros Suomen, Ruotsin ja Norjan maastoissa. Pääkohteena oli Parastunturi (1 419 metriä). Paluumatkalle etelään lähdimme Kilpisjärveltä 25.8.
HEVVEYn kesävaellukset näyttävät houkuttelevan vuosi vuodelta enemmän osanottajia: tällä kertaa mukana oli viisitoista henkeä. Mikä ilahduttavinta, niukka enemmistö oli naisia. Ensikertalaisia edustivat Jukka-Pekka, Merikki, Reetta, Virpi R., Marja, Katariina ja Virpi V., ja vanhemmista jäsenistä retkelle uskaltautuivat Olli, Heli, Ville, Pasi, Teemu, Veli-Matti, Heikki ja Elina. Jälleen kiitän kaikkia, toivottavasti tavataan taas ensi kesänä!
PERJANTAI 17.8.
Iltakahdeksan maissa Helsingin rautatieasemalla seisoo ryhmä HEVVEYn tämänkertaiselle vaellukselle osallistuvia retkeläisiä. Elinan, Helin, Marjan, Merikin, Reetan, Ollin, Pasin, Teemun, Villen ja allekirjoittaneen suuntana on Kolariin kello 20.28 lähtevä juna. Junaan nousua edeltävät nytkin viime hetken kiireet: käyn Ollin kanssa lippuluukulla lunastamassa takaisin muutaman ylimääräisen makuupaikan - ryhmän koko on varmistunut vasta aiemmin tänään.
Junassa ahdamme tavaramme kolmen hengen makuuhytteihin. Sekaan ei tarvitse vielä itse ängetä, vaan vetelehdimme käytävällä konduktööriä odotellen. Lippujen kanssa on pientä hässäkkää, mikä huvittaa varsinkin Teemua. Hän epäonnistuu naurunsa pidättelyssä, ja suusta pääsevä purskahdus saa konduktöörin komentamaan isällisen tomerasti: ”Älä naura!”
Siirrymme juttelemaan autioon päivävaunuun. Riihimäeltä joukkoon liittyy useille uusi tuttavuus Virpi R. Juna pysähtyy reiluksi toviksi Tampereella, ja saamme ilon vilkastuttaa paikallisen Hesburgerin myyntiä. Ryhmä kasvaa Katariinalla; hänetkin moni kohtaa nyt ensi kertaa.
Ollin ja minun yöstä tulee levoton. Vetäydymme kabiiniimme puoleltaöin, mutta uni jää ainakin Ollilta vähäiseksi. Jukka-Pekan on määrä hypätä junaan Seinäjoelta ja tulla samaan hyttiin kanssamme. Seinäjoki ohitetaan, mutta Jukka-Pekkaa ei näy. Kännykkäkään ei vastaa. Olli päättää ryhtyä salapoliisiksi...
LAUANTAI 18.8.
Nousen ennen yhdeksää. Ollin ja konduktöörin yhteistyö on selvittänyt Jukka-Pekan kohtalon: tämä on ostanut itse makuulippunsa ja yöpynyt eri vaunussa.
Juna saapuu sateiseen Kolariin kello 9.44. Hoidamme vielä hetken lippuasioita asemarakennuksessa, ja sitten on edessä bussimatka Kilpisjärvelle. Kuljettaja vaikuttaa melkoiselta keltanokalta rahastuksessa. Tarkoituksenamme on myös palata bussilla Kolariin, mutta kuljettajalla ei ole kokemusta meno-paluulippujen myymisestä. Taksatkaan eivät ole oikein hallinnassa, ja joudumme itse kertomaan hänelle Helsingistä saamamme hintatiedot. Lopulta jahkaus tuottaa tulosta, ja linja lähtee liikkeelle puolisen tuntia myöhässä.
Matkan aikana sade lakkaa, mutta sää pysyy pilvisenä ja viileänä. Pysähdymme pikaisesti Muoniossa ja Kaaresuvannossa tankkaamassa. Kahden jälkeen joukkomme purkautuu bussista Kilpisjärven retkeilykeskuksen edustalla. Ensi töiksemme vuokraamme kaksi mökkiä seuraaviksi öiksi ja syömme tukevasti. Sitten pojat pääsevät ihan luvan kanssa vierailulle tyttöjen asumukseen, koska siellä pidetään matkan ensimmäinen hartaus. Mökit tuntuvat ainakin aluksi varsin tilavilta ja hyvin varustelluilta sähköineen ja juoksevine vesineen.
Ilta on vielä nuori, joten päätämme käväistä neljän kilometrin päässä Saanan huipulla. Teemu jättää kiipeilyn väliin, koska hän tuntee paikan jo entuudestaan. Loivasti nouseva kivikkoinen polku alkaa retkeilykeskuksen nurkalta. Sitä hetken talsittuamme eteemme ilmestyy pitkä rappurivistö, joka tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin puuttomaksi muuttuvalla rinteellä. Katariina ja Jukka-Pekka eivät enää halua jatkaa ylöspäin vaan lähtevät eri reitille. Me muut aloitamme tasaisen porrasmarssin. Ylempänä tuuli yltyy ja sumuakin alkaa kasaantua taivaalle. Kylmyydessä ei tee juuri mieli pysähdellä, mutta eipä lepotaukoja paljon tarvitakaan, sillä rinne pysyy verraten loivana.
Huipulle kiviröykkiön äärelle tulemme seitsemän jälkeen. Näkymät ovat huonot, eikä ylhäällä ole muutenkaan kovin viihtyisää. Niinpä jo vartin päästä - otettuamme pari pakollista ryhmäkuvaa - olemme paluumatkalla. Se sujuu joutuisasti, vaikka loppu vaatiikin keskittymistä. Merikki nimittäin päättää tarkistaa askelmien lukumäärän. Tulos täsmää lähes tarkalleen omaan, menomatkalla saamaani lukuun. Oikeaksi todistettu portaiden määrä on täten noin 740, eikä yli 900, kuten joissakin lähteissä on esitetty.
Ennen yhdeksää pääsemme alas. Päivän päätöstoimiin kuuluu lähinnä iltapala sekä mökkien järjestelyä. Meidän poikien pitää raahata pirtinpöydän penkit wc:n puolelle tehdäksemme tilaa lattialla yöpyville Ollille ja Pasille. Muut mahtuvat kerrossänkyihin.
SUNNUNTAI 19.8.
Heräämme jo kuudelta, sillä tänään on vuorossa tutustuminen Steindalsbreenin jäätikköön. Idea retkeen on saatu Villen työkaverilta Leif Strömiltä, joka on toiminut seudulla oppaana. Hän on pitänyt meille elokuun alussa hyvin kattavan esitelmän jäätiköistä ja näyttänyt kuvia Steindalsbreenistä. Ihan ummikkoina emme siis matkaan lähde, vaikka omaa opasta ryhmällemme ei nyt järjestynytkään.
Tilataksi tulee noutamaan meitä seitsemältä. Merikki ja Katariina jäävät Kilpisjärvelle vartioimaan mökkejä. Taksi suuntaa E8-tietä pohjoiseen, ja pian ylitämme Norjan rajan. Maisemat ovat Pohjois-Norjalle tyypillisiä: loppumatkasta kierrämme Isovuonon (Storfjorden) pohjukan korkeiden tuntureiden kohotessa taustalla. Heikki hyppää kyytiin tien varresta Oterenista; hän on viettänyt muutaman päivän Tromssassa ja yöpynyt lähistöllä pienessä hotellissa. Heikki kertoo unien jääneen kuitenkin vähiin - siitä on pitänyt huolen norjalainen hääseurue mekkaloinnillaan.
Leifin antamien ohjeiden mukaisesti onnistumme jäämään taksista oikeassa kohdassa ja löydämme jäätikölle johtavan polun. Reitti on melko helppokulkuinen, vaikka ylöspäin on koko ajan kivuttava. Pieni sade siivittää menoa. Välillä seurailemme tunturipuroa, johon on sekoittunut valkeana erottuvaa, juotavaksi kelpaamatonta jäätikön sulamisvettä. Väri johtuu veden mukana kulkevasta hienoksi hioutuneesta kiviaineksesta.
Puolentoista tunnin kuluttua tulemme taukomajalle, jonka ylläpidosta läheisen kylän asukkaat huolehtivat. Röhnötämme vähän aikaa siisteillä sohvilla eväitä syöden. Pian matka jatkuu, ja viimein saavutamme vehreän laakson, jonka toisessa päässä Steindalsbreen siintää. Se on peittänyt tuntureiden välisen alueen edetessään vuosisatojen ajan alas rinnettä. Jäätikköä lähestyessämme voimme seurata, kuinka porotokka ui puron yli, juoksee laakson poikki ja nousee vastakkaiselle rinteelle siellä laiduntavien lampaiden seuraksi.
Kohta kasvillisuus loppuu ja laakso muuttuu kivierämaaksi. Jää on aiemmin ulottunut pidemmälle laaksoon ja kasannut mukaansa rinteiltä repimänsä maa-aineksen. Sulamisesta ovat muistona pitkät ja kapeat moreeniharjanteet, joita joudumme ylittämään. Pasi pitää yllä HEVVEYn perinteitä raahaamalla tavaroitaan repun sijasta muovipussissa.
Puoli yhden maissa olemme vihdoin jäätikön kielen äärellä. Marja on jäänyt hieman kauemmas odottelemaan. Jää ei näytä lähempää yhtä kauniilta kuin laakson toisesta päästä katsottuna: päälle kasaantuneet kivet ovat värjänneet sen likaisenharmaaksi. Toisaalta sen massiivisuuden ja valtavan paksuuden ymmärtää vasta nyt. Jäätikkö huokuu kylmyyttä, mikä tekee ilmasta viileämmän. Ville lähettää Leifille tekstiviestin onnistumisemme johdosta.
Steindalsbreeniltä lähdettyä tulee mieleen, että kovin paljon pidemmälle meillä miehillä ei olisi välttämättä ollut asiaa. Leifin kertoman mukaan jäätikön takana on naisille pyhitetty tunturi: se on nimetty naisvuorikiipeilijän mukaan, eivätkä miehet saa kiivetä sille. Epäilemme rajoitusta kuitenkin vahvasti - olemmehan sentään tasa-arvoltaan pitkälle kehittyneessä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa.
Pidän paluumatkalla Jukka-Pekan kanssa aikamoista hoppua, ja saavumme taukomajalle ennen muita. Meillä on nimittäin ainoina keitin ja Blåbandia mukana. Saamme kuitenkin ähertää hyvän tovin, ennen kuin Jukka-Pekan varsin uusi kaasukeitin alkaa toimia. Blåbandia on sitten kyllä muillekin jaettavaksi.
Olemme sopineet taksikuskin kanssa treffit viideksi aamuiseen lähtöpaikkaamme. Aikaa jää siis runsaasti, ja loppuosuus onkin laiskahkoa matkantekoa. Myös sää on parantunut, sillä aurinko paistaa nyt melko lämpimästi. Varsinkin Virpi R. innostuu keräämään pussukoihinsa erilaisia marjoja ja sieniä. Eipä silti, kyllä me muutkin haksahdamme pyllistelemään sopivan mättään äärelle - mutta ne antimet häviävät saman tien suihin.
Kilpisjärvelle palattuamme lounastamme ja vietämme hartaushetken. Rantasaunaan pääseminen edellyttää omatoimisuutta ja ammattitaitoa. Vapaaehtoiseksi lämmittäjäksi ilmoittautunut Pasi onnistuu lopulta märkien puiden kanssa, ja saamme huuhtoa päivän rasitukset kunnon löylyissä. Harmiksemme Katariina loukkaa polvensa kaatuessaan liukkaalla laiturilla.
MAANANTAI 20.8.
Ensimmäinen vaelluspäivä on jo aamusta alkaen melko aurinkoinen ja lämmin. Mökkien siivoamisen ja lähipäivien suunnittelun ohessa kuulemme tyttöjen viimeöisistä puuhista: he ovat peranneet Virpin keräämiä sieniä pikkutunneille asti!
Muut paitsi Katariina, Teemu, Ville ja minä heittävät rinkan selkään ja jättävät Kilpisjärven maisemat taakseen ennen kello 14:ää. Ryhmä suuntaa tienlaitaa pohjoiseen kääntyäkseen myöhemmin länteen Mallan luonnonpuiston poluille. Tavoitteena on 11 kilometrin päässä lähellä Kolmen valtakunnan rajaa sijaitseva Kuohkimajärven autiotupa.
Meille sivilisaatioon jääneille iltapäivä on kaikkea muuta kuin rasittava. Aika kuluu lähinnä yhä paranevasta säästä nautiskellessa. Valitettavasti Villekin kärsii polvikivuista, joita hän yrittää lievittää jalkaansa järvessä hautoen. Erityisen mieluinen tehtävämme on toivottaa tervetulleeksi tämän vaelluksen viimeinen vahvistus Virpi V., joka saapuu Kilpisjärvelle bussilla ennen kolmea.
Kuudelta nousemme ainoina matkustajina Malla-laivan kannelle. Alus vie meidät reilussa puolessa tunnissa Kilpisjärven poikki Kolttalahteen, josta jatkamme jalkaisin kohti Kuohkimajärveä. Kolmen kilometrin pituinen taival taittuu nopeasti pitkin Ruotsin rajan vieressä kulkevaa tasaista polkua. Polvivaivat eivät tunnu Katariinaa ja Villeä juuri haittaavan, ja Virpikin selviää moitteetta kuumeisesta olostaan huolimatta.
Koukkaamme rajapyykin kautta ja tulemme tuvalle kahdeksan jälkeen. Pääjoukkoa ei vielä näy, mutta Pasi saapuu pian kertoen ikäviä uutisia: Reetta on nyrjäyttänyt nilkkansa muutaman sadan metrin päässä. Lähden Teemun kanssa ryhmää vastaan. Olli on juuri laittamassa sidettä Reetan nilkkaan, joka on niin arka, ettei käveleminen onnistu. Niinpä Teemu ja minä asetumme epäonnisen vaeltajan molemmin puolin, ja Reetta hyppää käsivarsillemme kuin kantotuoliin. Kapealla uralla tämä keino ei kuitenkaan oikein toimi, joten Olli ottaa Reetan reppuselkäänsä. Itse suuntaan Ollin rinkan kanssa takaisin tuvalle. Heikki ja Jukka-Pekka ovat löytäneet sieltä tikapuut, jotka mukanaan he palaavat Reetan ja Ollin luo. Kotvan kuluttua koko saattue saapuu Reetan istuessa komeasti tikkaiden päällä ja poikien kantaessa molemmista päistä.
Palauttavat toimenpiteet alkavat välittömästi: nilkan turvotusta yritetään vähentää kylmävesihoidolla. Tilanne harmittaa jokaista, mutta Reetta itse taitaa ottaa sen kaikkein rauhallisimmin. Pidämme hartauden tuvan pöydän ääressä Virpi R:n johdolla. Muita yöpyjiä ei näy, joten niemeke mökin ympärillä täyttyy teltoistamme. Tytöt Elinaa ja Heliä lukuun ottamatta valitsevat sisätilojen laverit.
TIISTAI 21.8.
Nousemme yhdeksän tienoilla. Eilinen tapahtuma pakottaa meidät pohtimaan jatkoa tavallistakin tarkemmin. On selvää, ettei Reetta voi jatkaa vaellusta. Katariina ja Virpi R. päättävät jäädä hänen seurakseen Kuohkimajärvelle, jonne meidän muiden on tarkoitus palata perjantaina kierroksemme päätteeksi. (Tässä linkki Kuohkimajärven tapahtumiin).
Ennen yhtä hyvästelemme tytöt ja lähdemme liikkeelle. Suunta on yhä länteen. Ensimmäinen pysähdys on jälleen rajapyykillä, jolta käsin voimme tähyillä kaukana luoteessa kohoavan hammasmaisen Paraksen figuuria. Siirrymme Norjan kamaralle. Reitti pysyttelee aluksi Kuohkimajärven jatkeena olevan Gåldajärven eteläpuolella. Maasto on kosteaa, ja pari jokeakin täytyy ylittää kiveltä kivelle hypähdellen. Onneksi sää tuntuu suosivan myös tänään: puolipilvinen taivas takaa sopivan viileyden.
Ja sama negatiivina:
Päivän reissusta muodostui oikea vaellus. Se oli suunniteltu Ruotsin puolelle kiertämään läheinen Pälkesvaretunturi käyttäen alueella sokkeloisia reittejä. Nousimme paljakalle kauan. Juttua riitti, samoin nähtävää ja tutkittavaa: suolampia marjamättäineen. Kuivunut, kohisevaan koskeen yhtyvä puron uoma houkutteli seuraamaan itseään. Niin teimmekin suuntien tunturissa kaakkoon päästäksemme hieman oikaisemaan paluureitille.
Ilta alkoi joutua. Suuntiminen tunturissa oli jännittävää, onneksi tulimme hetimmiten paluureitille yhden korkean harjanteen ylitettyämme. Porot seurailivat liikkeitämme ja leikkivät kanssamme ”tutustu ja pelästy” -leikkiä. Yksi katseli kolme kertaa oikein pitkään ja hyppeli villejä loikkia, kun puhelin sille. Paluumatkalla liotin äitynyttä liikavarvastani purossa ja muutimme jälleen reittiä: ”Jätämme tunturin kiertämisen ja palaamme paljakan halki suuntien lähtöreitille.” Tunturilampi antoi selvän maamerkin korkealta harjalta: suoraan alas kauniille lammikolle ja joen uomaa seuraten lähtöreitille. Ilman punaisia opasteristejä tunturissa oikominen olisi tarkoittanut varmaa eksymistä, niin heikko oli polku paikoitellen ja usein olematon kivilouhikossa.
Tunturilammella ilta jo hämärsi ja vuoret heijastuivat lampeen. Joen uomaa seuratessamme yllätimme yölaitumelle hakeutuneen poroperheen. Porot kirmasivat edeltämme kaaressa, pieni valkoinen vasa aivan etunenässä, hirvas vakaasti viimeisenä taaten lauman turvallisuutta.
Torstaiaamuna heräsimme kaikki teltasta. Teimme sijaa muille kulkijoille tupaan. Valitettavasti jalkapotilas heräsi teltan kylmyydessä myös kurkkukipuun. Yritimme silti lähteä liikkeelle, nimittäin päivätelttaretkelle Gåldajärven tuvalle. Niin teimmekin. Sisäteltta otettiin huilausteltaksi ja trangia lounastarvetta varten. Huomattavan suuret marja-apajat yrittivät pysäyttää kulun, mutta saavuimme silti pikimmiten Gåldahytalle. Flunssapotilas (entinen jalkapotilas) laitettiin teltan suojiin lepäämään, ja me muut ryhdyimme lounaan laittoon.
Tuvan ympärillä oli autiota ja tyhjää, vain mustikoiden paljous oli seuranamme. Kehittelin uusia, eloonjäämiseen tähtääviä lapinreseptejä; tulitikut olivat jääneet kotiin. Saimme mustikoista, valmiiksi keitetyistä eilisen päivän makaroneista, tonnikalasta ja valkosipulista makoisan italialais-lappalaisen pastasalaatin. Sitten linnoittauduimme erämaan äänettömyydessä pieneen tuulta pitävään iloisen keltaiseen sisätelttaan ja aloimme rukoustyön toistemme perhekuntien puolesta. Ollessamme lopettamassa alkoi kuulua miesääniä ja iloinen saksalainen jättiläinen lainasi meille sytkäriä. Ilta oli pitkällä, lähdimme kuitenkin kotiin lämmintä ruokaa laittamaan.
Perjantaina kirjoitan tätä, nuhapotilas nukkuu. Sissikumppani kiehuttaa hiustenpesuvettä. Kierrämme tänään Gåldajärven ja marjastamme sen. Toivottavasti potilas paranee illaksi ja saamme juhlia kaikki yhdessä Pältsalta palaavan pääjoukon kera.
Jälkikertomus
Vieläkin muistan ne Gåldajärven rannoilla avautuvat kultaiset ja punaiset nummet; ”siellä kissakin ois juossut poron kannoilla.” Gålda siinsi kuin safiiri, ja taivas oli hohkaisevan kirkas. Kävelimme avojaloin mutaiset lehtoreitit ja ylitimme purot. Vastaamme asteli eräs hyvin tuttu joukko, johtajanaan aivan Mika Myllylän kaksoisolento. Yhdessä laitoimme siihen kasarin kiehumaan ja jaoimme kuulumisia. Metsässä rytisi. ”Kuka siellä?” Kysymykseni johdosta kaunis, nuori, hyvin suloinen ruskeasilmäinen kauris tai poro pysähtyi katsomaan minua ikiaikaisen viisaasti ja puhuttelevasti. Silmät olivat syvät, kuin metsälähteet…
- Tämä tarina on aivan liian pitkä ja jaaritteleva, mutta kompressioalgoritmi oli nyt epäkunnossa. Suonette anteeksi... -
Kirjoitti sissi nro 1
Puusto vähenee, ja polku muuttuu kuivemmaksi. Kohta nousemme melko jyrkästi laajalle ylängölle, jonka pintaa peittää rehevä aluskasvillisuus. Pidämme taukoja noin puolen tunnin välein. Eväiden syönnin ohessa ne kuluvat teologisissa pohdinnoissa, onhan mukana useita alan ammattilaisia. Lounaan nauttimiseen valitsemme viiden jälkeen kivan paikan joenuoman viereisiltä kallioilta. Jakautuminen ruokakuntiin osoittautuu taas järkeväksi, ja mitä moninaisin muona löytää tiensä rinkoista kattiloiden kautta suihin.
Loppumatka on lähinnä kipuamista harjanteita ylös ja alas. Vähän ennen yhdeksää päivän annos 13,5 kilometriä on takana ja tulemme Gappohytalle. Aavalla aukealla sijaitseva tumma rakennus ei häikäise ulkonäöllään, mutta on sisältä lähes luksusta perinteisiin suomalaisiin autiotupiin tottuneelle: tilavan majan toisessa päässä on keittiö astioineen ja oleskelutila huonekaluineen, toisessa makuutilat kerrossänkyineen. Ei ihme, että tuvan käyttö on maksullista ja luvanvaraista; avaimen olemme saaneet Leifiltä.
Tavanomaisten iltatoimien jälkeen käymme yöpuulle. Elina, Heli, Jukka-Pekka, Pasi ja Ville valitsevat telttamajoituksen.
KESKIVIIKKO 22.8.
Olemme jalkeilla ennen kahdeksaa. Marja ja Merikki kertovat yöllisestä episodista, josta minulla sikeästi nukkuneena ei ole mitään havaintoa. Aluksi Marja oli pelästynyt pimeässä tuvassa hiippailevaa olentoa ja keittiöstä kuuluvaa äänekästä kuorsausta: ”Minä olin ihan hermona, että kuka ulkopuolinen ilmestyi lattialle. Ajattelin sen olevan joku pitkästä kävelymatkasta uupunut norjalainen vaeltaja.” Ääntely ei vain ollut loppunut, ja Merikkikin oli herännyt. ”Menimme muukalaisen luo ja yritimme valaista hänen kasvojaan taskulampulla. Pää oli kuitenkin sellaisessa asennossa, ettemme pystyneet tunnistamaan häntä. Merikki vitsaili minulle, kun olin ihan paniikissa, että se on varmaan karhu.”
Vasta kaiken tämän jälkeen tytöt olivat herättäneet Teemun ja kertoneet hänelle muukalaisesta. Ykskantaan, mihinkään liikahtamatta Teemu oli todennut: ”Se on Olli.” Tarkastuksessa olento oli todella tunnistettu Olliksi, joka muiden nukkuessa oli tullut sisälle, etsinyt pimeydessä hetken vapaata punkkaa mutta päätynytkin makuupusseineen keittiön lattialle. Pitkäkestoisen herättelyoperaation päätyttyä hänet oli saatu johdateltua kamarin puolelle.
Tämän päivän ohjelmaan kuuluu vaelluksen huippukohta, visiitti noin seitsemän kilometrin päähän Parakselle. Iskujoukosta muodostuu lopulta varsin suppea ja täysin miehinen eli lisäkseni Heikki, Olli, Pasi, Teemu ja Ville. Kello 9.15 käännämme kengänkärjet luoteeseen ja aloitamme patikoinnin. Heikki spurttaa johtoon ja pysyy välillä kaukana edellämme. Tasainen osuus kanervien keskellä tuntuu kestävän ikuisuuden, emmekä vahingossakaan satu vedenottopaikoille. Viimein pääsemme kiipeämään. Ensin huomaamme kuin varkain kulkevamme jokivartta ylös heikosti viettävällä kivikkoisella niityllä. Hidastuva vauhti kuitenkin kertoo korkeuskäyrien tihentymisestä, eikä varsinaisen Paraksen rinteen alkamisesta voi enää erehtyä: jyrkkyys lisääntyy selvästi, ja jalan alle osuu vain hiekkaa ja kiveä.
Verraten lyhyt loppuponnistus on ohi puoli yhdeltä. Liuskamaisten lohkareiden peittämä huippu osoittautuu Saanaa mielenkiintoisemmaksi paikaksi. Vaikka sumu kaartelee ympärillämme, onnistumme välillä saamaan häivähdyksiä upeista näköaloista. Ylhäällä on nytkin viileää, mutta tuuli ei sentään pakota aloittamaan laskeutumista heti. Niinpä otamme pikkuisen välipalaa ja kirjaamme käyntimme kiviröykkiön kätkössä olevaan vihkoon.
Paluumatkalla saamme taas nauttia ajoittaisesta auringonpaisteesta. Pasi antaa esimerkin, millaisiin tekoihin kiintyminen maalliseen mammonaan johtaa: meidän muiden levähtäessä hän tekee ison lenkin ympäristössä etsien kaksi vuotta sitten seudulle kadottamaansa kenttäpulloa. Jopa yksi poro tulee tarkkailemaan tilannetta. Mitään ei tietenkään löydy. Lähellä Gappoa törmäämme vielä rengasta paikkaavaan norjalaiseen polkupyöräilijään, joka kertoo olevansa menossa Ruotsin puolelle.
Tuvalle ryhmämme palaa vähän yli viiden. Ulkona tapaamme Elinan, Helin, Marjan ja Jukka-Pekan, jotka ovat olleet lähistöllä kävelemässä. Merikki sen sijaan on jäänyt kuumeisena sisälle. Illalla mietimmekin vaihtoehtoja, jos hän ei jaksa huomenna jatkaa matkaa. Päätämme tehdä lopullisen ratkaisun aamulla.
TORSTAI 23.8.
Kömmimme ylös seitsemän jälkeen. Merikillä on vieläkin heikko olo, ja joudumme jälleen jakaantumaan kahteen ryhmään: Merikki jää Marjan, Ollin, Pasin ja Teemun kanssa Gappohytalle muiden suunnistaessa etelään Pältsastuganille. Näin Merikki saa rauhassa levätä koko päivän, ja joukko voi vaeltaa huomenna tiistaista reittiä Kuohkimajärvelle.
Pääsemme liikkeelle yhdeltätoista. Olli saattaa meitä vähän matkaa. Aamuinen pieni sade on muuttunut pelkäksi uhkaksi - yllämme kiertelevät tummat pilvet hajoavat ennen kuin ehtivät meitä kastella. Heti aluksi ylitämme Ruotsin rajan. Polku etenee komealle harjanteelle, jonka länsipuolella siintää pitkulainen Gahpujávri. Maasto on helppoa, mutta navakka tuuli meinaa heittää meidät välillä alas reitiltä.
12 kilometrin pituinen vaellus kestää neljä ja puoli tuntia. Pältsastuganin rakennukset sijaitsevat melko tasaisella alueella. Hetken pälyiltyämme tupavahdin virkaa hoitava mies tulee tekemään tuttavuutta. Kuuntelemme ymmärtäväisen näköisinä hänen soljuvaa ruotsiaan. Sen verran menee oikeastikin jakeluumme, että tuvassa nukkuminen on Norjan malliin maksullista eikä ihan pihassakaan ole lupa telttailla ilmaiseksi. Ystävällisesti isäntä osoittaa meille maksuttoman paikan läheltä pienen kumpareen takaa. Heli nuorimpana naisena saa mieheltä muistoksi Laestadiuksen unikkoa (Papaver laestadianum) esittävän rintamerkin. Tätä harvinaista kasvia ei tavata juuri muualla kuin näillä seuduilla. Ks. kuva.
Pian meidän jälkeemme paikalle tupsahtaa eri suunnasta toinenkin suomalaisryhmä, jolle tietenkin innolla mainostamme HEVVEYtä. Pystytämme teltat ja syömme lämpimästi. Tuvan vieressä on maksullinen sauna, johon päätämme tutustua lähemmin. Veden haku alhaalta joesta ja 25 litraa vetävien kanistereiden raahaaminen mäkeä ylös ei ole ihan kevyttä puuhaa. Heikki saa päähänsä kokeilla ämmänlänkiä, jotka epäilemättä auttavat kantamusten tasapainottamisessa. Silti menoa seuratessa näyttää siltä kuin laite ruhjoisi olkapäitä säälimättömästi, tai sitten pelkkä paino vääntää kantajan kasvot tuskaiseen irveeseen. Sinnikkäästi puolijuoksua hoippuen ja loppua kohden yhä kumarampaan vaipuen Heikki kuitenkin selviytyy ainakin melkein saunalle asti. Kaiken lisäksi puutkin on pilkottava itse. Sauna on ruotsalaiseksi varsin hyvä, mutta ihmettelemme löylyhuoneen liiallista korkeutta: lämpöä ei saa hyödynnettyä täysin, koska osa siitä kohoaa katonrajaan selvästi päidemme yläpuolelle.
Saunottuamme käymme vielä ihastelemassa lähellä kuohuvaa koskea. Sen jälkeen tunnelma tiivistyy, kun kaikki pakkautuvat Heikin ja Villen telttaan kuuntelemaan Virpin hartautta. Olen koko illan kärsinyt hieman heikosta olosta, ja sään viilentyessä alan palella yhä enemmän. Lievä kuumekin nousee.
Yöstä tulee retken kylmin elohopean painuessa melkein nollaan.
PERJANTAI 24.8.
Aamu valkenee lähes pilvettömänä, mutta omasta mielialastani ei voi sanoa mitään yhtä positiivista: takana on uneton yö täristyäni kuumeen kourissa. Nyt olo on voimaton ja vähän nuhainen.
Verryttelyvirkailija Virpin ohjauksessa vääntelemme vartaloitamme vauhdikkaasti reippaan leikkilaulun tahtiin. Yhdentoista tienoilla lähdemme 14 kilometriä pitkälle taipaleelle koilliseen kohti Kuohkimajärveä. Heti alkuun on jyrkkä nousu Duoibalin paljakalle, minkä jälkeen helpottaa maiseman muuttuessa kumpareiseksi. Siellä täällä näkyy pieniä lampia. Oma kulkuni ei todellakaan ole kaikkein vetreintä, mutta pikkuhiljaa tilanne kuitenkin paranee. Suurta helpotusta tuovat matkatovereiden tarjoamat flunssalääkkeet.
Iltapäivällä pidämme ruokailutauon kivikossa kahden kumpareen välissä. Puro solisee vieressä. Reitin loppuosuuteen kuuluu laskeutuminen laaksoon; mäessä tulee vastaan kaksi vaeltajaa. Kuohkimajärven saavutamme seitsemän maissa. Reetta lepää tuvassa flunssaisena - nilkka on onneksi jo parantunut -, muut tytöt ovat ulkona kävelemässä. Gappohytalle jäänyttä ryhmää ei vielä näy, mutta muiden retkeilijöiden toimesta ympäristöön on noussut muutamia telttoja.
Kahdeksan jälkeen joukkomme viimein täydentyy alkuperäiseen vahvuuteensa, kun Marja, Merikki, Olli, Pasi ja Teemu ilmestyvät tuvan nurkalle omalta reitiltään. Merikki on edelleen hieman kipeä, ja myös Marjalla on kuumetta.
Eron päätyttyä on mukava pitää yhteinen hartaus sisällä ja vaihtaa kuulumisia. Olli, Pasi ja Teemu kertovat tehneensä eilen 18 kilometrin lenkin Gaposta lounaaseen sijaitsevalle Moskkugáisille: ”Kylmä oli, ja rinne oli jyrkkää rakkaa, jossa sai oikeasti kiivetä käsiä apuna käyttäen. Tunturin laki oli niin laakea, että lähelle ei nähnyt ollenkaan.” Tästä poikien Moskovitsiksi ristimästä 1 516 metriin yltävästä tunturista tulee tämänkertaisen vaelluksen korkein, Paraksenkin päihittävä huiputettu kohta.
Marjalla ja Merikillä on eilisestä vähän värikkäämpiä - ja jälleen vastakkaiseen sukupuoleen liittyviä - muistoja. Tuvan vieressä olevassa vaatimattomammassa mökissä majailleet lapinmiehet olivat kutsuneet kipeät tytöt asumukseensa tarkoituksenaan virkistää heitä henkisesti ja ruumiillisesti. Palveluun oli kuulunut erinäisiä annoksia väkijuomia: ”He halusivat tarjota hieman ’kuumelääkettä’ ja juottivat meille viskiä kaakaon ja mustaherukkamehun ja muistaakseni vielä teenkin kera.” Merikistä miehet olivat vaikuttaneet kuitenkin mukavilta: ”Alkoholiannos riitti parantamaan meikäläisen, joten lappalaiset olivat minulle ihan luojan lykky.” Pasin ja Teemun tarkastuskäynti mökkiin oli estänyt menon muuttumisen liian hurjaksi.
Me sairastelleet reppanat yövymme mielellämme tuvassa parempikuntoisten asettautuessa telttoihin.
LAUANTAI 25.8.
Sankka usva tervehtii meitä viimeisenä vaellusaamuna. Keräännymme piiriin, ja muutkin saavat oppia eilisen leikkilaulun Virpin vetreyttäessä jäseniämme.
Yhdeksän jälkeen jätämme Kuohkimajärven taaksemme ja lähdemme talsimaan Kolttalahden laivarantaan. Eniten haikeutta lienee mielissä Reetalla, Virpi R:llä ja Katariinalla, jotka alkoivat tuntea alueen jo melkein kodikseen vietettyään tuvalla ja sen ympäristössä neljä vuorokautta.
Malla-laiva tulee rantaan puoli yhdeltätoista. Kapteeni ei ole sama kuin maanantaisella menomatkalla, eikä hän tiedä mitään alennuksesta, josta olimme alustavasti sopineet niille, jotka myös palaavat vesitse Kilpisjärvelle. Niinpä joudumme maksamaan täyden hinnan. Lisäksi aluksen on tarkoitus irrota Kolttalahden laiturista vasta kello 12.30, mutta suostuttelemme kapteenin muuttamaan aikatauluaan.
Olemme Kilpisjärvellä kahdeltatoista. Ilma on selkeytynyt ja lämmennyt. Saunomme ja syömme. Käsityksemme mukaan linja-auto Kolariin lähtee tasan kolmelta, mutta oikea aika onkin 14.50. Onneksi Pasi on valppaana ja ehtii pysäyttää jo starttaamassa olevan bussin. Heikki eroaa joukostamme, sillä hänellä on suunnitelmissa jatkaa vielä Tromssaan. Myöhemmin hän mainitsee omaa bussia odotellessaan kipaisseensa Saanalla. Sää oli suosinut enemmän kuin meitä muita, mutta palkinnoksi kiireisestä käynnistä Heikki oli saanut flunssan.
Linja-autossa tytöt innostuvat ensin laulelemaan traditionaalisia kappaleita kuten Suvivirttä. Vähitellen kuitenkin monella alkavat luomet painaa liikaa, ja on aika palautua vaelluksen rasituksista ottamalla nokoset.
Kolariin tulemme ennen seitsemää ja nousemme Helsinkiin suuntaavaan yöjunaan. Lähes tyhjässä päivävaunussa pidämme rukoushetken ja asettaudumme pikkuhiljaa hytteihin. Muualla asuvat matkakumppanimme jäävät yön aikana väliasemilleen.
SUNNUNTAI 26.8.
Juna on hiljaisessa ja aurinkoisessa Helsingissä kello 8.26. Kaikkine kamoinemme menemme McDonald’siin aamiaiselle. Sieltä Merikki, Virpi, Olli, Teemu ja Ville ilmoittavat lähtevänsä vielä jumalanpalvelukseen. Omasta mielestäni toimintaa on viime päivinä ollut ihan riittämiin, joten suuntaan kotiin.
Google Sites
Report abuse