HEVVEY Andalusiassa 31.5. – 8.6.2002
Novellissa esiintyvät henkilöt, lyhenteet ja teokset:
Ville: espanjaa auttavasti puhuva (muut eivät osaa espanjaa) 29-vuotias diplomi-insinööri Espoosta
Pasi: vaativia fyysisiä haasteita etsivä 41-vuotias alttoviulisti Espoosta
Lassi: joukon sosiaalisin yksilö, 37-vuotias sellonsoiton opettaja Hyvinkäältä
Heikki: kertoja, 35-vuotias diplomi-insinööri Espoosta
Veli-Matti: 26-vuotias suomen kielen opiskelija Helsingistä, ei esiinny novellissa, mutta on sen ansiokkaasti oikolukenut. Veli-Matin korjausehdotuksesta huolimatta jätin kertomukseen sanan "retkue" lukioaikaisen äidinkielenopettajani kunniaksi.
HEVVEY: Helsingin–Espoon–Vantaan–Vihdin eräretkeily-yhdistys: sosiaalinen yhteisö, joka ohjelmoi jäsentensä vapaa-ajan vaelluksilla, retkillä ym. kulttuuritapahtumilla.
"Walking in Spain", Lonely Planet -sarjaa, ISBN 0864425430.
Guy Hunter-Watts: "Walking in Andalucia", ISBN 84-89954-14-3. Kirjassa on keltaiset kannet. Kirjassa kaikilla reiteillä on jokin kuvaileva nimi, esim. "Walk of the Hidden Valley".
Kartta
HEVVEYn tämänvuotinen alkukesän ulkomaan ekskursio (tai ainakin yksi niistä) suuntautui Etelä-Espanjan vuorille. Viimekesäisen Marokon-retken opettamana halusimme vehreämpään ja (länsimaisittain katsoen) sivistyneempään retkeily-ympäristöön. Itse en ollut Marokossa, tämä on muiden retkueen jäsenten oppimaa. Pitkällisen harkinnan jälkeen päädyimme Grazaleman luonnonpuistoon, joka sijaitsee Rondan kaupungin luoteispuolella Andalusiassa Málagan ja Cádizin provinssien rajamailla. Odotettavissa oli, ettei tuolla seudulla paikallisten kielitaito ulotu englantiin tai muihin eksoottisiin kieliin, siksi tuo johdannossa mainittu espanjan kielen taito oli tarpeellinen.
Etukäteisinformaatiota olimme hankkineet Lonely Planetin kirjasta "Walking in Spain", Villen löytämästä Guy Hunter-Wattsin "Walking in Andalucia" -opuksesta sekä Internetin retkeilysivuilta. Ville oli myös tilannut karttoja madridilaisesta kirjakaupasta. Monista tarjolla olleista Costa del Solin matkapaketeista valitsimme Fritidsresorin "minihinnan", joka sisälsi lennon Málagaan ja takaisin. Tällä kertaa päätimme selvitä maastossa ilman telttoja, keittimiä ja makuupusseja. Varasimme vuokra-auton kohteesta toiseen siirtymistä varten ja yöpymiset olivat hotelleissa. Vaelluskengät kuitenkin pakkasimme mukaan, samoin kuin päiväreput eväsleipiä, juomista ja varavaatteita varten. Muuta tavaraa seurueen jäsenillä oli mukana niin paljon, että compact-luokan vuokra-auton tavaratila tuli aivan täyteen, kun kaikki tavara oli mukana.
Matka alkoi perjantai-iltapäivänä kokoontumisella Villen luona Vallikalliossa, josta jatkoimme Lassin autolla lentoasemalle. Kesäaikaan Finnairin lomalennot lennetään 227-paikkaisella Boeing 757 -koneella, jonka pakkaaminen ja purkaminen kesti aika tovin. Illansuussa olimme kuitenkin perillä Málagassa, josta ajoimme vuokra-autolla Fuengirolaan.
Ensimmäiseksi yöksi Ville oli löytänyt Fuengirolasta Hostal Marbellan, jonka osoitteena oli Calle Marbella. Internetin karttapalvelimesta löytyneellä ohjeella yritimme etsiä Marbella-katua. Katujen nimikyltit olivat kuitenkin niin pieniä ja etsimämme katu niin vaatimaton ja vielä remontissa, että löysimme sinne vasta parin kyselyn jälkeen, vaikka olimme kiertäneet kortteleita aivan lähistöllä. Hotellissa meiltä kysyttiin ensiksi "Talar ni svenska?". Hotellipojan äiti oli ruotsalainen, ja näin paikassa osattiin ruotsia, joten hotellivieraistakin oli suuri osa ruotsalaisia.
Lauantaiaamuna jatkoimme paahtoleipä-maitokahviaamiaisen jälkeen kohti Rondaa, jossa kävimme syömässä lounasta ja ihmettelemässä rotkoa ja sen yli rakennettua korkeaa siltaa.
Pojat katselevat rotkon
yli rakennettua siltaa.
Siltaa on käytetty
myös vankilana.
Kävelykierroksen ja kaupassakäynnin jälkeen lähdimme Montejaquen kylään, jonka Ville oli ajatellut olevan hyvä tukikohta seuraavien päivien retkiä varten. Kylään tullessa näimme opaskylttejä Hostal Cabana II:sta, jonne suunnistimme, koska meillä ei ollut muutakaan tietoa paikkakunnan majapaikoista. Ylhäällä rinteessä oli viisi asuinhuonetta ja alhaalla tien vieressä baari, josta emäntä tuli näyttämään meille paikkoja. Majoituksesta perittiin 15 euroa/henkilö yöltä, ja päätimme yöpyä täällä. Ville sanoi meidän viipyvän paikassa perjantaihin, joten lähtiessämme kylästä tiistaina emäntä vaikutti hieman pettyneeltä. Olimme majatalon ainoat vieraat, ja majoitussiipemme viereen oli ilmeisesti tekeillä uusi rakennus valtaisaa turistiryntäystä varten.
Majoittumisen jälkeen etsimme ensimmäisen vaellusreitin. Se oli viereisestä Benaojánin kylästä (tai tarkemmin sanottuna Benaojánin rautatieasemalta, joka on kahden kilometrin päässä kylästä ja 200 metriä alempana) alkava "Walk of Mr. Henderson’s Railway". Seurasimme tarkkaan opaskirjan neuvoja ensin rautatieasemalta kirjailijan suosittelemalle hotellille ja sitten takaisin hotellilta rautatieasemalle, josta polku alkoi. Reitti seurasi joen ja rautatien vartta (nämä ovat jokseenkin samansuuntaisia) eri korkeuksilla rinteessä.
Joki ja rautatie.
Joen vastarannalla voi
tarkkasilmäinen havainnoitsija
erottaa retkeilijän.
Kirjailijan mukaan herra Henderson oli ollut ovela rakentaessaan rautatien, jolla junat kulkivat niin hitaasti, että kaiken Marokosta salakuljetetun tavaran saattoi myydä suoraan junasta. Joessa näkyi jonkin lohikalan näköisiä kaloja, mutta veden haju ei ollut kovin miellyttävä. Reitin pituus oli kahdeksan kilometriä, ja meidän reittimme oli suurin piirtein saman mittainen, se oli vain koko reitin alkupuolisko edestakaisin. Hunter-Watts oli tullut junalla takaisin. Meillä ei kuitenkaan ollut tietoa paluukyydistä ja pimeä olisi tullut ennen kuin olisimme kävelleet 16 kilometriä. Päivälliselle päädyimme Montejaquessa olevaan hotelliin harkittuamme ensin sekä Benaojánin aseman seutua että Benaojánin kylää. Lauantai-illasta aloitimme espanjalaisen ruokailurytmin: päivän pääateria syötiin aikaisintaan kello 20.30.
Sunnuntaiaamuna meitä odotti aikainen herätys. Majapaikkamme naapurissa oli runsaasti kukkoja, jotka aloittivat kiekumisen viiden-kuuden aikaan, ja sen jälkeen en ainakaan itse saanut nukutuksi siltä meteliltä.
Aamiainen Montejaquen
kirkkoaukiolla.
Kirkkoon ilmeisesti
rakennettiin lisäsiipeä.
Olimme valinneet Hunter-Wattsin kirjasta reitin nimeltä "Walk of the Hidden Valley", joka nousi kylästä ylös vuorelle ja kiersi sen päällä muutaman kilometrin lenkin. Siistien valkoisten talojen kylästä ylöspäin vievän tien varressa näkyi erilaisia eläinsuojia, joissa oli ainakin koiria ja kanoja. Päästyämme mäen päälle meidät ohitti autolla hollantilainen pariskunta, jolla oli sama Hunter-Wattsin kirja. Hollantilaiset olivat valinnet lyhyemmän reittivaihtoehdon, jossa vuoren laelle noustaan autolla. Kasvillisuus oli ylhäällä rehevämpää kuin rinteessä. Täällä saimme tottua kaikilla reiteillä vastaan tuleviin lehmiin ja mustiin iberiansikoihin. Näiden lisäksi näimme muutaman hevosen. Polku katosi meiltä noin puolimatkassa, ja meidän piti pariin kertaan palata takaisin ennen kuin löysimme tasaiselle ruohikkoiselle aukiolle, joka oli ilmeisesti kirjailijan mainitsema "hidden valley". Ainakin polku oli kätkössä sinne mennessämme. Täällä vietimme keskipäivän hetken loikoillen ja tutkien sunnuntain raamatuntekstejä.
Keskipäivän lepohetki
Kätketyssä Laaksossa.
Kalkkikivikalliot
laakson takana.
Loppumatkalla ylitimme enemmän aukioita ja reitti löytyi, kun suunnistimme kirjan ohjeiden mukaan aukioiden halki kiviaidassa olevalle aukolle tai portille. Villen mukaan "Mene aukion läpi kiviaidalle. Siinä on aukko/portti kahden puun luona" oli tyypillisin kirjassa oleva ilmaisu, mistä saattoi päätellä, että kiviaitoja oli runsaasti. Metsästä tulimme alas samaa tietä kylää kohti. Tällä kertaa lähdimme vasemmalle kääntyvälle reitille, jota olisi päässyt myös autolla. Tie kulki alas aivan majatalomme vierestä, kuten olimme aavistaneetkin. Illalla valitsimme päivällispaikaksi kirkkoaukion kahdesta ravintolasta sen, jossa emme olleet vielä syöneet.
Montejaquen kylä ja
paikallinen pensasaita.
Varauduimme maanantaina samanlaiseen kuumuuteen ja suunnittelimme menevämme aikaisella junalla Cortes de la Fronteraan, josta olisi lähtenyt kävelyreitti takaisin Montejaqueen. Tarkistettuamme aikataulun huomasimme, että aikainen juna ei olisi kulkenut maanantaina. Täten päätimme muuttaa suunnitelmaa ja suunnata puolen tunnin ajomatkan päässä olevaan Grazalemaan. Yllättäen maanantai koitti sumuisena ja viileänä, ja tämän takia kukotkaan eivät yltyneet samanlaiseen meteliin kuin edellisaamuna. Grazalemassa oli valittavana kiipeäminen lähellä toisiaan oleville Relojin ja Simanconin huipulle tai kävelyreitti Benaocaziin ja sieltä toista tietä takaisin. Syötyämme aamiaisen Grazalemassa totesimme sään olevan edelleen niin sumuinen, ettei vuorelle kannattanut kiivetä. Lähdimme talsimaan Salto de Cabrion kautta Benaocaziin. Menoreitti on kuvattu sekä Lonely Planetissa että Hunter-Wattsin kirjassa. Täällä oli enemmän opasteita (kiviin maalattuja nuolia ja kävelijän kuvia) kuin Montejaquen reiteillä. Salto de Cabrion vajoama, jonne opasteet osoittivat, on pari kilometriä pitkä ja 100-200 metriä leveä. Alussa parin kilometrin matkalla oli uusi ja leveä hiekkapolku. Totesimme paikan saaneen EU:n tukiaisia polun rakentamiseen – tällä kertaa ne koituivat myös meidän hyväksemme. Reitin varrella oli runsaasti kotieläimiä (lehmä, iberiansika, lammas, vuohi, aasi ym.) ja niiden jätöksiä, joita molempia saimme väistellä. Lehmät olivat kuin suoraan "Walking in Spain" -kirjan kannesta. Vajoama tuli vastaan vähän ennen Benaocazia, mutta sumussa käsityksemme sen ulottuvuuksista jäi hieman vajavaiseksi.
Karttaa luetaan sumussa.
Valokuvausharjoituksia.
Paluutietä Benaocazissa etsiessämme päättelimme, että Lonely Planetin kirjassa termi "highest houses" tarkoittaa korkeimmalla olevia taloja eikä korkeimpia kerrostaloja. Paluureitillä oli enemmän niittyjä kuin menoreitillä. Oppaan mukaan polun varrella sijaitsee kaksi maatilaa. Alkumatkasta vastaamme tullut retkeilijäpariskunta sanoi, että ensimmäisen maatilan kohdalla reittiä oli vähän vaikea löytää. Tämä pitikin paikkansa, koska me emme osuneet tilalle ollenkaan. Kompassisuunta kuitenkin pelasti meidät, ja vähän ennen jälkimmäistä maatilaa kiviin maalatut merkit ilmestyivät jälleen oppaaksemme.
Loppumatkasta sumu alkoi hälvetä ja näimme allamme olevat jyrkät vuorenrinteet ja edessä häämöttävän maantien. Viereisen Simanconin huippu alkoi myös tulla näkyviin, ja niinpä retkikuntamme päätti päivän mittaan jo kertyneestä noin 17 kävelykilometristä huolimatta yrittää vielä "huiputusta". Rinne, jota nousimme, oli kalkkikiveä, johon oli syöpynyt siellä täällä suuria koloja. Alkumatkasta meidän piti vielä kiertää piikkilanka-aita menemällä ylös jyrkimmästä kohdasta, jota ei ollut aidattu. Vuohet, joita varten aita oli varmaankin tehty, pystyisivät kyllä samaan kuin me. Pääsimme kuin pääsimmekin huipulle, jolta pilvet peittivät osan näköaloista. Ylhäällä vielä varmistimme kartasta, että olimme kiivennet lähiseutujen korkeimmalle laelle (1 562 metriä).
Paimen erottaa lampaat
(ei kuvassa) vuohista.
Näkymiä Simanconilta
alaspäin.
Paluumatkalle lähdimme Villen Internetistä löytämän ohjeen osoittamaan suuntaan. Ensimmäinen valitsemamme reitti osoittautui kuitenkin liian jyrkäksi, joten jouduimme palaamaan vähän matkaa ylöspäin löytääksemme alastuloreitin. Näkyvyyskin parani, kun olimme päässeet palan matkaa alaspäin (tämä on kokeneen hevveyläisen empiirinen havainto, joka pitää paikkansa useilla vuorenhuipuilla).
Kokeneen hevveyläisen
empiirinen havainto.
Alhaalla tulimme takaisin polulle, jota saimme kulkea vielä aika pitkään päästäksemme takaisin Grazalemaan. Siellä hopeanharmaa Renault Méganemme kiilsi ilta-auringossa leirintäalueen uudella parkkipaikalla. Leirintäalue oli kiinni. Ehkä sekin oli remontissa, jotta valtaisa turistimäärä (päivän aikana olimme nähneet peräti kuusi muuta kävelijää) mahtuisi sinne paremmin. Päivällistä söimme Grazalemassa etsittyämme ensin ruokakaupan, josta ostimme eväsleipiä ja voimakkaan makuista salamimakkaraa seuraavaksi päiväksi. Iltapimeällä ajelimme sitten takaisin Montejaqueen.
Kävimme tuolla
pilven keskellä.
Tiistaiaamuna neuvottelimme vakavasti majapaikan vaihtamisesta. Pasi ja Lassi olivat nukkuneet huonosti kuoppaisissa sängyissään. Itse olin sitä mieltä, että olimme nähneet tarpeeksi tämän kylän maisemia, joten voisimme yöpyä vaihteeksi muualla, kun palvelujakaan ei ollut kovin paljon saatavilla. Kävimme majapaikkamme baarissa syömässä aamiaista ja kertomassa lähtevämme muualle. Englantia osaava tytär kyseli meitä, onko paikassa jokin vikana. Yritettyämme olla kohteliaita kerroimme kuoppaisista sängyistä. Tytär sanoi espanjalaisten nukkuvan sellaisissa.
Olimme valinneet tiistaipäivän reitiksi Montecorton kierroksen ("Walk of the Roman Mine" Hunter-Wattsin mukaan), joten suunnistimme sinne. Montecorton ainoa pieni hotelli oli kuitenkin täynnä. Se on Hunter-Wattsin suosittelema, ja hän oli valinnut paikan tukikohdakseen, koska kylä sijaitsee päätien varressa ja näin sieltä saattaa helposti lähteä autolla eri suuntiin. Hotellin brittiläinen emäntä koirineen suositteli meille lähellä olevaa farmia. Jatkoimme kuitenkin Zahara de la Sierraan, josta löytyi vähän kylän ulkopuolella vuorenrinteessä oleva hotelli. Pasi pääsi kokeilemaan sänkyä ja totesi joustinpatjan hyväksi. Huonekin (kahdelle hengelle) maksoi vain 37 euroa yöltä.
Majoittumisen ja munakaslounaan jälkeen lähdimme takaisin Montecortoon. Reitti kiersi vuorenrinnettä eri korkeuksilla. Tällä kertaa tunsimme olevamme asutulla alueella, niittyjen lomassa näkyi siellä täällä oliivipuuviljelmiä. Sadekuurojen säestämän alkumatkan jälkeen ensimmäinen taukopaikkamme oli maatilan raunioilla. Lassi päätti kokeilla istumista muurin päällä, mutta oli vierähtänyt sieltä alas ennen kuin olimme huomanneet mitään. Onneksi muuri pysyi kasassa eikä romahtanut hänen päälleen. Muutoin vammat olisivat olleet paljon pahemmat kuin pari ruhjetta ja kipeä polvi.
Outojen kasvien keskellä.
Vaarallinen muuri.
Ehjänä sentään vielä.
Tavoillemme uskollisina kiipesimme vähän reitin puolivälin jälkeen Malaveran huipulle (1 130 metriä), jolta näkyi monia ympäristön kyliä ja paljon peltoa. Kirjailijan mainitsema roomalainen kaivos jäi tällä kertaa väliin. Sää vaikutti kovin arktiselta kesäkuisessa Espanjassa: vuoren huipulla oli lämpötila 11 ºC ja tuuli navakkaa. Alas tulimme vuoren toiselle puolelle, ja tällä kertaa osuimme asutulle maatilalle. Raunioita reitin varrella oli ollut useampiakin. Pasin eriävästä mielipiteestä huolimatta jatkoimme maantietä pitkin kylään, koska oli jo aika myöhä. Pasi olisi halunnut etsiä oikopolun vuorenrinteeltä, mutta minusta kulkukelpoisen uran löytäminen kylään olisi saattanut kestää pimeän tuloon asti.
Onkohan tämä rajapyykki...
Keskiviikkoaamuna nukuimme edellistä myöhempään, kun päivällinenkin oli venähtänyt kello 22:n jälkeen. Ilmassa oli ehkä havaittavissa pientä retkeilyväsymyksen poikasta, sillä päivän reitinvalinta ei poikinut kovin voimakkaita mielipiteitä. Reitti Benamahomasta Zahara de la Sierraan oli kuvattu molemmissa lähdeteoksissamme, joten päädyimme siihen. Ensimmäinen tehtävämme oli hankkia kyyti Benamahoman kylään kävelläksemme sieltä takaisin. Hotellin isäntä saikin jo toisen yrittämänsä taksin viemään meitä; ensimmäinen autoilija oli juhlinut myöhään edellisiltana. Taksi kuljetti meidät tielle eksyneitä sonneja ym. karjaa väistellen Benamahomaan suoraan kahvilan eteen, jossa söimme aamiaista ennen lähtöä retkeilyreitille. Yritin ostaa vielä kaupasta evääksi rusinoita, mutta ilmeisesti täällä ne eivät kuulu pikkukauppojen valikoimiin.
Benamahoma jää taakse.
Liikenneruuhkaa tiellä.
Reitti Zaharaan kulki suurimman osan matkasta leveähköä kärrytietä, jota yksi meijerikannuja kuljettava autokin tuli vastaan. Alkumatka oli nousua (jälleen vähän sadekuuroja ja vuorenhuippujen ohi matalalla kulkevia pilviä) ja loppu laskua. Vähän ennen puoliväliä käännyimme pienemmälle polulle, joka lyhensi reittiä kärrytiehen verrattuna noin puolitoista kilometriä. Tasan menneen reitinvalintaäänestyksen jälkeen valitsimme polun arvalla heittämällä yhden euron kolikkoa. Loppumatkan vuorenrinteillä pesii opaskirjojen mukaan korppikotkia, joita emme kuitenkaan havainneet. Sen sijaan kotkan, joka oli kaikesta päätellen oppaissa mainittu "Golden Eagle", näimme useampaan kertaan eri paikoissa. Osuimme myös joelle, jonka läheisyyden huomasimme tien vieressä lentävistä sudenkorennoista.
Missähän täällä
on korppikotkat?
Virvoittavien vetten äärellä.
Olimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä majapaikassamme Zahara de la Sierrassa (opaskirjojen ohjeista huolimatta jäimme hotellille emmekä jatkaneet reittiä keskustaan). Nyt oli aikaa etsiä postikortteja ja käydä kylän huipulla kohoavassa maurilaislinnoituksessa, jonne oli muutamat portaat noustavana. Ylhäällä valokuvasimme illansuun kauniissa auringonpaisteessa kylpeviä maisemia tovin ennen siirtymistä päivälliselle. Kirjoitimme postikortteihin saalistaneemme Espanjassa erilaisia vuorenhuippuja, joista maurilaislinnoitus osui tälle päivälle.
Kylä ja torni häämöttävät,
hotellimme on vaalea leveähkö
rakennus kylän oikealla puolella.
Katunäkymiä Zaharasta.
Oudon värinen järvi.
Maurilaislinnoitus iltavalaistuksessa,
kuvattu hotellihuoneen parvekkeelta
aurinkovoidepulloa avuksi käyttäen.
Viimeiseksi retkipäiväksi torstaiksi olimme säästäneet hieman eri suunnalla sijaitsevan Sierra de las Nievesin (Lumivuoristo) korkeimman huipun Torrecillan (1 919 m). Tänne osa retkueestamme oli pyrkinyt aikaisemminkin, Ville viime joulukuussa ja minä vuoden 2001 huhtikuussa. Tällöin Leppävaaran kirkon kamarikuoron retkikuntaa ei kohdannut lumimyrsky vaan se oli valinnut liian pitkän lähestymisreitin, sillä autolla ei itäpuolelta Toloxin kylästä pääse kovin lähelle. Kävelyreitin alkupisteeseen oli Zaharasta yli tunnin automatka, joten yritimme tilata hotellista aamiaista kello kahdeksaksi. Aamulla jouduimme kuitenkin herättelemään henkilökuntaa kuten tavallista. Ajettuamme viimeiset 12 kilometriä serpentiinitietä reitin alkupisteeseen huomasimme, että repussani olevasta juomaletkulla varustetusta vesipussista oli kaikki vesi tullut ilmanpaineen vähenemisen takia auton tavaratilaan.
Patikkareitti nousi alkuun jyrkästi rinnettä, jossa kasvoi kuusta muistuttavia havupuita, joita emme olleet muualla nähneet. Ylhäällä kävelimme muutaman kilometrin tasaista osuutta ennen viimeistä jyrkkää nousua, jonka juurella oli luolissa pyhäinkuvia. Niiden alla solisi pari lähdettä, joista opaskirjan mukaan saattoi juoda. Torstai oli hyvin aurinkoinen, mutta ylhäällä vuorella oli aika viileää. Niinpä saatoimme Torrecillan laelta erottaa Gibraltarin kalliot, vuoren silhuetin Marokon puolella ja Sierra Nevadan huippuja idässä. Huipulla kivien alla lymysi valtavasti leppäkerttuja. Ihmettelimme kovin, mitä ravintoa ne näin korkealla söivät. Kävimme Torrecillan lisäksi vielä erikoisen muotoisella Peñón de los Enaromados -tömpyrällä (1 777 metriä), jonka päällä on 10 x 25 metrin tasainen alue. Matkan varrelle sattui erikoinen kalkkikivijyrkänne, jota luonnonnähtävyyksillä kyllästetyt silmämme eivät juuri noteeranneet. Alas laskeuduimme samaa reittiä kuusikon halki, jossa tuli vastaan muutama vuorikauris. Alamäen jälkeen piti vielä ajaa autolla takaisin Zaharaan; olin tuolloin itse ajovuorossa.
Pysähdyimme kuvaamaan
Gibraltaria rankan nousun jälkeen.
Näyte HEVVEYn vaellustyylistä.
Espanjalaiset retkeilijät
olivat päässeet huipulle ennen meitä;
horisontissa siintävät Atlas-vuoret.
Onnelliset "huiputtajat";
huomaa yksijalkainen mies.
Epsanjalaisia kuruja.
Missähän ne kirvat ovat?
Torrecilla seuraavalta
tömpyrältä nähtynä.
Kelopuita on täälläkin,
olemmekohan Lapissa?
Viimeiset silmäykset ylös.
Kotiinlähtöpäivänä perjantaina ei ollut enää patikkaretkiä. Aamupäivällä kävimme Algonodalesin kylässä lähellä Zaharaa tarkkailemassa espanjalaisten jalkapallointoa. Tuoksi päiväksi sattui MM-kisojen alkusarjan ottelu Espanja – Paraguay. Valitsemamme kahvilan tunnelma ei noussut kuitenkaan kovin korkeaksi, varsinkin kun Espanja oli tappiolla ottelun alkupuoliskolla. Niinpä ensimmäisen puoliajan katsottuamme päätimme lähteä ajamaan Málagaa kohti. Lounaspaikassa tosin kuulimme Espanjan voittaneen ottelun maalein 3 – 1. Tällä kertaa ajoimme alkumatkan viljelysmaiden halki, ja loppupätkän moottoritie kulki vuoriston läpi. Moottoritie oli jopa mutkaisempi kuin Porvoon moottoritie.
Málagassa kävimme katsomassa suurta keskiaikaista katedraalia, jonne piti maksaa kahden euron pääsymaksu "for touristic visitors". Minun teki vielä mieli käydä liottamassa varpaitani Välimeren vedessä, mutta ensimmäinen suuntamme rantaan osui suurelle satama-alueelle, koska päässäni oleva kartta oli väärin päin. Uimarannalle päästyämme aikaa oli 20 minuuttia ennen kuin meidän piti jatkaa matkaa lentoasemalle. Lassi ehti kuitenkin ottaa pari valokuvaa meistä kalkkilaivan kapteeneista.
Viimeinen ajoväli oli Málagasta Pablo Ruiz Picasso -lentoasemalle, jossa saimme jonottaa puoli tuntia lähtöselvitykseen, kuten tilauslennolla on tapana. Vuokra-auton tankkauspaikkakin löytyi lentoaseman tien varresta puoli kilometriä ennen palautuspistettä. Kilometrejä kertyi viikon aikana auton mittariin noin 600 ja patikoijille noin 100 päivämatkojen vaihdellessa 8:sta 22:een.
Kotiin pääsimme lauantaiaamun koittaessa puoli viiden aikaan; lentoajankohta ei ollut kaikkein miellyttävimpiä. Villen espanjan kielen taidot tulivat vielä tarpeeseen, kun jouduin hankkimaan viimeiseen hotelliin unohtamani tuulitakin (una cazadora) takaisin. Muutoin selvisimme kaikki terveinä ja varsin vähäisin tappioin. Espanjalainen palvelu oli ystävällistä eikä yhtään mielistelevää, maisemat komeita, ja kävelyreiteistä suoriuduimme opaskirjojen avulla hyvin. Ehkä nyt ei ollut patikointisesonki tai epävakaiset säät vaikuttivat kävelyintoon, sillä muita retkeilijöitä oli varsin harvassa. Parilla reitillä emme nähneet ollenkaan muita patikoijien näköisiä.
Syö nyt poika aamiaisesi!