1999 Halti

KÄVELYÄ KÄSIVARRESSA

TOIMITTANUT VELI-MATTI LAITINEN

HEVVEYn julkaisuja 3

Helsinki 2000

ALUKSI

Järjestömme eräretkeilijät ovat jälleen saavuttaneet uusia virstanpylväitä. HEVVEYn (Helsingin–Espoon–Vantaan–Vihdin eräretkeily-yhdistys) ohjelmassa oli kesällä 1999 kaksi erillistä vaellusta, koska osanottajat eivät löytäneet kaikille sopivaa yhteistä ajankohtaa.

Ensimmäinen, suurempi ryhmä – jäseninä Olli A., Olli J., Pasi, Teemu, Lassi ja Pertti – teki ennen juhannusta viikon pituisen vaelluksen Pohjois-Norjan tuntureille. Kakkosryhmä lähti matkaan 24. kesäkuuta ja kulki edestakaisen Kalottireitin Kilpisjärven kylästä Haltille. Haltin ”huiputtajiin” kuuluivat allekirjoittaneen lisäksi Heli ja Ari. Osan matkaa (25.–27.6.) mukana olivat myös ykkösryhmän Ollit, jotka liittyivät seuraamme Kilpisjärvellä. Paluu Helsinkiin tapahtui 4. heinäkuuta.

Seuraavat sivut sisältävät autenttis-subjektiivisen kuvauksen jälkiryhmän edesottamuksista. Kiitän retken onnistumiseen vaikuttaneita henkilöitä – niin mukana olleita kuin hyvin ajatuksin muistaneita.

Helsingissä 2000-luvulla

Veli-Matti Laitinen

TORSTAI 24.6.

HELSINKI–

Lähdön hetkillä koen pieniä déjà-vu-ilmiöitä. Muistan, että olen joskus aiemminkin ollut Helsingin rautatieasemalla Olli A:n kaiken kokenut rinkka selässä valmiina astumaan Lappiin menevään yöjunaan. Entiselämys juontaa juurensa kahden vuoden takaa, jolloin edessä oli matka Kebnekaiselle. Tuolloin ajoimme aluksi junalla Kolariin, nyt ensimmäisenä päämääränä on Rovaniemi. Samankaltaisuutta vahvistaa vielä sisäinen tunnelma pienine jännityksineen ja epävarmuuksineen.

Seurue on tällä kertaa pienempi kuin vuonna 1997. Tapaan asemalla Helin ja Arin, joilla on kokemusta HEVVEYn retkeilystä edellisvuoden Galdhøpiggenin reissulta. Nousemme junaan pari minuuttia ennen lähtöaikaa, joka on 19.24. Pikkuruisessa hytissä on istuttava hyvin sopuisasti alimmaisella vuoteella kamppeidemme täyttäessä lähes kaiken lattiapinta-alan.

Ari kertoo pakanneensa tavaransa kiireesti, joten junassa on hyvää aikaa inventoida, mitä kaikkea tulikaan otettua mukaan. Ari nostaa rinkan kätköistä niin kattavan valikoiman identtisen harmaita t-paitoja, että luulemme hetken hänen siirtyneen vaatefirman myyntiesittelijäksi. Yhdymme Arin mielipiteeseen, että ainakin puoli tusinaa kannattaa jättää säilytykseen Kilpisjärvelle. Toisenkin performanssin saamme nähdä: Ari ryhtyy tarkastamaan, onko hänen makuupussin sadesuojiksi ottamissaan jätesäkeissä reikiä. Toimenpidettä varten pää on työnnettävä säkkiin ja tutkittava sitä valoa vasten. Reiän löydyttyä peitän sen teipillä Arin osoittamasta kohdasta.

Juna seisoo pitkähkön ajan Tampereella, ja käymme jaloittelemassa viilenevässä illassa. Huomaan sortseihin pukeutumisen olleen vähän liian toiveikasta. Hytin numero 13 tuntuu alkavan tuottaa epäonnea: tilaa tehdäksemme käännämme keskimmäisen vuoteen seinää vasten, mutta se lukittuukin tiukasti kiinnikkeeseensä. Päästäksemme nukkumaan meidän ei auta muu kuin häiritä konduktööriä, joka ratkaisee ongelman avaimellaan.

Punkkiin menemme puoliltaöin. Ari ottaa yläsängyn ja minä keskimmäisen. Helille jää alasänky. Ennen siihen asettumistaan hän kylläkin pohtii ylävuoteiden romahtamisvaaran mahdollisuutta. Syytä onkin, sillä myös alasänky on varustettu numerolla 13...

PERJANTAI 25.6.

ROVANIEMI–KILPISJÄRVEN MATKAILUHOTELLI–SAARIJÄRVI

Nousemme kaikki ehjinä ennen kahdeksaa. Rovaniemen aamu on puolipilvinen, lämpömittari näyttää 15:tä astetta. Asemalla meitä odottaa Kilpisjärvelle menevä bussi, jolla moni muukin retkeilijä lähtee jatkamaan matkaa.

Iltapäivällä Muoniossa vietettävän tauon hyödynnämme paikallisessa pizzeriassa. Ajon edetessä bussi tyhjenee, ja lopulta kyydissä olemme vain me kolme. Bussi toimii myös postiautona, ja etuistuimilta on hyvä seurata kuljettajan taidokasta työskentelyä: hänen ei tarvitse edes pysäyttää autoa kokonaan, kun tarkka heitto jo siivittää Lapin Kansat avoimesta ovesta tienvarren postilaatikoihin. Harvojen vastaantulijoiden joukossa on Kilpisjärveltä palaava bussi, jonka matkustamosta meille vilkuttelevat ykkösryhmän vaeltajat Teemu ja Lassi.

Vihdoin kello 15.40 kaarramme Kilpisjärven matkailuhotellille, jonka aulassa tapaamme hieman voipuneet Ollit. Alkaa rinkkojen kohentaminen ja vaellusvaatetukseen sonnustautuminen. Postikortitkin tulee lähetettyä jo tässä vaiheessa.

Vähän ennen kuutta viisikkomme heittää taakat selkäänsä ja aloittaa tarpomisen pohjoisessa kohoavan mahtavan Saanan varjossa. Muuten olosuhteet eivät alussa ole kaikkein optimaalisimmat, sillä matala kasvisto tekee maaston vaikeahkokulkuiseksi. Lisäksi suunnistusvirheen vuoksi kierrämme turhan lenkin. Ensimmäistä kertaa mukanani oleva hyttyshattu osoittautuu sinänsä tarpeelliseksi mutta tukahduttavuudessaan erittäin epäkäytännölliseksi.

Pikkuhiljaa rinkan painoon tottuu ja meno alkaa maistua. Välillä on pieniä nousuja, mutta maisemat muuttuvat avoimemmiksi. Joudumme ylittämään valtakunnan rajan kahteen otteeseen, sillä reitti kulkee hetkisen Norjan puolella.

Ensimmäisen tavoitteen, Saarijärven tuvan, saavutamme vasta kolmen aikaan aamuyöllä. Kivikon keskellä kököttävässä puurakennuksessa on jo viisi muuta vaeltajaa , joten ainoastaan Olli A. saa sijansa laverilta. Heli ja Ari pystyttävät teltan rannalle, ja itse köllähdän ”Ouzein” kanssa tuvan lattialle. Kuorsaus ja lattian rajassa leijuva kuivuvien sukkien aromi käärivät meidät omintakeiseen tunnelmaansa. Taakse on jäänyt noin 13 kilometrin taival.

LAUANTAI 26.6.

SAARIJÄRVI–KUONJARJOHKA–MEEKONJÄRVI

Herätessämme puoliltapäivin tupa on tyhjentynyt toisista kulkijoista. Taivaalla ei näy pilviä, ja tuulettomassa ulkoilmassa tuntuu parinkymmenen asteen lämpö. Puuron nautimme pirtinpöydän ääressä.

Lähdemme liikkeelle noin kello 16. Leimallista osuudelle on kivikkoisuus ja jatkuva loiva ylämäki. Hiukan ennen 8 kilometrin päässä sijaitsevaa Kuonjarjohkan majaa olemme astua maassa hautovan, tehokkaasti naamioituneen keräkurmitsan päälle. Säikähtynyt lintu johdattelee tunkeilijat siipirikkoa näytellen pesänsä ohi.

Puoli kymmeneltä tulemme Kuonjarjohkaan ja pidämme lihapullatauon. Ouzei innostuu näyttämään urheutensa pesemällä hiukset jäätävässä joessa. Parin tunnin kuluttua jatkamme eteenpäin kohti Meekonjärveä. Reitillä vuorottelevat nousut ja laskut.

Meekonjärvelle on Kuonjarjohkasta polkua seuraten 9 kilometriä, mutta matkastamme tulee pitempi. Lähellä määränpäätä ylitämme kuohuvan Pierfejohka-joen siltaa pitkin. Saavumme mökeille, joita luulemme Meekonjärven lukitsemattomiksi tuviksi. Ovet eivät kuitenkaan aukene, jolloin Olli A. päättelee oikean rakennuksen sijaitsevan joen toisella puolella. Palaamme rannalle ja näemme tuvan leveän virran takana. Väsymys on jo melkoinen, ja silta sijaitsee muutaman sadan metrin päässä yläjuoksulla. Niinpä yritämme löytää sopivan kahluupaikan välttääksemme rasittavan kierroksen sillalle. Ari ja Ouzei käärivätkin lahkeensa ja lähtevät oikaisemaan. Pitkän harkinnan jälkeen me loput kolme kiipeämme töyräälle ja kierrämme nöyrästi sillan kautta päämääräämme. Kello lienee jo lähellä aamukuutta, kun vihdoin pääsemme yöpuulle. Nukun Ollien kanssa tuvassa, Ari ja Heli teltassaan.

SUNNUNTAI 27.6.

MEEKONJÄRVI–PITSUSJÄRVI

Aamulla – tai pitäisikö sanoa päivällä – nukumme pommiin, peräti kello 13:een. Ulkona tuulee hieman, taivas on puolipilvinen, ja lämpötila pysyttelee edelleen noin 20 asteessa. Pidämme pienen hartaushetken nuotiopaikalla joen rannalla.

Tänään joukkomme hajaantuu: Ollit aloittavat paluunsa Kilpisjärvelle ja minä jatkan Arin ja Helin seurassa kohti Suomen korkeinta tunturia. Päivän etappina on 12 kilometrin mittainen vaellus Pitsusjärvelle, viimeiselle tuvalle ennen Haltia. Saan heti alussa kokea jokivarren kivikon petollisuuden: loukkaan nilkkani lievästi, mutta onneksi vamma ei paljonkaan haittaa liikkumista. Pieni sadekuurokin yllättää meidät.

Jokea seurailtuaan polku nousee sillalle, jonka jälkeen näemme pieneltä mäeltä Vuomakasjärven. Kuljemme sen rantamilla, kunnes tulemme Pihtšoskönkäälle. Tämä komea 17 metriä korkea vesiputous erottaa Vuomakasjärven Pitsusjärvestä. Puolenyön tienoilla – kuusi ja puoli tuntia vaellettuamme – saavumme tuvalle. Ennen nukkumaanmenoa syömme jälleen lihapullia.

MAANANTAI 28.6.

PITSUSJÄRVI–HALTI–PITSUSJÄRVI

Noustuani yhdentoista jälkeen huomaan nilkkani olevan hiukan turvoksissa eilisen nyrjähdyksen vuoksi. Myös Helillä on pieniä jalkavaivoja.

Emme välitä vaikeuksista vaan puoli kolmen maissa suunnistamme pohjoiseen. Haltille on noin kymmenen kilometriä; vauhtiamme nopeuttaa reitin alkuosan tasaisuus. Rinkatkaan eivät ole painona jätettyämme ne tupaan. Haltin alarinteillä kohtaamme kaksi kulkijaa, joiden kanssa vaihdamme pari sanaa. Ylempänä on lumilämpäreitä ja isoja kiviä, joiden takaa on välillä vaikea havaita polun merkkinä olevia värillisiä keppejä. Rinne ei missään vaiheessa osoittaudu kovin rasittavaksi.

Rakan peittämä huippu – viralliselta nimeltään Halditšohkka – ilmestyy eteemme yllättävän nopeasti. Kirjoitamme nimemme hiirenkorville kuluneeseen vieraskirjaan muiden 1 328 metrin korkeuteen päässeiden joukkoon. Varsin moni on kivunnut Haltin laelle jo aikaisemmin, sillä saamme numerot 58 296–58 298. Muutamat pilvet eivät voi estää kauniita maisemia, joista näpsimme valokuvia. Soitamme kännykällä terveiset tuttaville.

Emme viihdy Haltin tuulissa kovinkaan kauan vaan alamme laskeutua ennen kahdeksaa. Alkutaipaleella kiveltä kivelle hypähtely vaatii valppautta, mutta jo tunturin juurella käymme käsiksi eväsleipiin. Pitsusjärvellä olemme noin kello 23.45. Ulkona tapahtuvaa ruokailua tulee seuraamaan pari uteliasta poroa.

TIISTAI 29.6.

PITSUSJÄRVI–MEEKONJÄRVI

Totutusti kärsimme taas aamu-unisuudesta. Tuvassa juttelemme viime yönä yksin Haltilla käyneen tytön kanssa. Lisäksi Ari puhkoo jalkoihinsa syntyneitä rakkoja. Tätä toimenpidettä Heli ei katsele kovin ihastuneena. Ennen lähtöä kirjoitamme vielä kuulumiset pöydällä olevaan vieraskirjaan.

Kolmelta alkanut patikointi Meekonjärvelle (12 kilometriä) sujuu sortsikelissä. Puolivälissä keittelemme Blå Band -tomaattilihaa ja perille saavumme yhdeksän jälkeen. Tupa on tyhjä ja kuuma kuin sauna, mutta lähistöllä liikuskelee jokunen telttailija. Taitaapa Ari yllättäen tavata tuttavansakin.

Illalla tutkimme reittiä tuvan kaakkoispuolella näkyvälle Saivaaralle, jolle aiomme kivuta huomenna. Puskemme tiemme tiheään ryteikköön miljoonien hyttysten hyökkäillessä jokaiselle paljaalle ja vaatetetullekin ihovyöhykkeelle. Mitään polkua ei tunnu löytyvän, ja ennen lopullista hermojen menetystä palaamme tuvalle. Reitin etsiminen jääköön huomiseen.

KESKIVIIKKO 30.6.

MEEKONJÄRVI–SAIVAARA–KUONJARJOHKA

Alamme kehittyä heräämisessä, sillä olemme jalkeilla jo kymmenen jälkeen. Valmistamme puuron ulkona mutta itikoiden takia joudumme syömään sisällä.

Lähdemme liikkeelle kello 13. Emme yritä enää tunkea tiheikön läpi suoraan Saivaaralle vaan käytämme aluksi Meekonjärven ja Kuonjarjohkan välistä merkittyä polkua. Kun maisema muuttuu vasemmalla puolella avarammaksi, poikkeamme reitiltä kohti tunturia. Rinkat jätämme maastoon.

Saivaaran rinne on jopa Haltia jyrkempi mutta toki matalampi. Heliä hiukan hirvittää valitsemamme nousukohta, jota peittävät helposti vyörymään lähtevät kivet. Välillä taas joudumme kiipeämään nelinkontin suurten kivenlohkareiden seassa. Vaikka laelta (830 metriä merenpinnasta) on mainiot näkymät ympäristöön, kännykkä ei suostu toimimaan. Lohdutukseksi tutkailemme presidentti Kekkosen kunniaksi huipulle kiinnitettyä laattaa, jossa mainitaan hänen näille kinkamille tekemistään hiihtoretkistä.

Puoli neljältä olemme taas matkalla kohti Kuonjarjohkaa. Arin kiivaskaan päivittely ei poista ympärillämme pörrääviä hyönteisiä. Paksu kerros hyttysmyrkkyä auttaa hieman. Vähän ennen Kuonjarjohkaa on leveä puro, jota lähden ylittämään paljain jaloin. Kannan käsissäni vaelluskenkiä, sukkia ja nilkan tukena käyttämääni sidettä. Jääkylmä vesi ja liukkaat kivet eivät ainakaan helpota menoa, ja kuinka ollakaan horjahdan keskellä jokea sen verran eteenpäin, että kantamukseni kastuvat. Loppuosuuden joudun kulkemaan kumisaappaissa ja ilman sidettä. Saappaat osoittautuvatkin oikeiksi varusteiksi, sillä seitsemän jälkeen alkaa vaelluksemme ainoa kunnon sade. Nilkka sen sijaan ei pidä yhtään siteen poistosta vaan kipeytyy entistä enemmän.

Saavutamme Kuonjarjohkan kahdeksan tienoilla. Päivän vaellussaalis on kymmenisen kilometriä. Sade jatkuu yhä, ja menemme tupaan lepäilemään. Sisällä on jo keski-ikäinen pariskunta, ja illalla tulee vielä yksinäinen nainen kävelysauvoineen. Yösijoja on juuri kuudelle, mutta silti on vähän ahdasta.

TORSTAI 1.7.

KUONJARJOHKA–SAARIJÄRVI

Nousemme kymmeneltä, pakkaamme kamamme ja kahdentoista jälkeen jätämme Kuonjarjohkan taaksemme. Sää on puolipilvinen ja sateeton. Siitä huolimatta käytän tällä 8 kilometrin taipaleella saappaita, koska vaelluskengät ovat edelleen kosteat.

Matkanteko on osaltani kivun sävyttämää, ja vain muutamaa sataa metriä ennen Saarijärven tupaa tilanne pahenee jälleen. Rasittavalla kivikko-osuudella kuljen hieman Helin ja Arin perässä, kun jalkapöydästä kuuluu pieni rusahdus. Kävely muuttuu hetkessä pelkäksi tuskaksi. Vaivoin raahaudun majaan ja käyn pitkäkseni. Kello on vasta neljä, mutta emme voi ajatellakaan jatkavamme enää tänään Kilpisjärvelle.

Vaikka kipu ei juuri hellitä koko iltana, pystyn unohtamaan sen tehokkaasti – kiitos matkaseurani. Panemme ulkosalle pystyyn nuotion, jonka ääressä keskustelusta huomaamatta sukeutuu varsin syvällinen. Käsittelemme teologisia kysymyksiä, lähinnä eri kirkkokuntien välisiä opillisia eroja. Heli menee pehkuihin aiemmin, mutta jorisemme Arin kanssa pienessä sateessa noin yhteentoista saakka. Nukahtamista häiritsee jossain määrin tuvassa viereeni sattunut pitkän linjan vaeltajapoika hajuineen.

PERJANTAI 2.7.

SAARIJÄRVI–KILPISJÄRVEN MATKAILUHOTELLI–KILPISJÄRVEN RETKEILYKESKUS (–SAANA–RETKEILYKESKUS)

Toiseksi viimeisen vaelluspäivän aamu on harmaa: taivas on pilvessä ja liikkuminen kivikossa tuvan ja huussin välillä osoittaa jalan olevan lähes yhtä huonossa kunnossa kuin eilenkin. 13 kilometrin etappi Kilpisjärvelle alkaa pelottaa, ja mielessä häivähtää jopa helikopterikuljetukseen turvautuminen.

Kello 11 laittaudumme kuitenkin tien päälle. Alku on varovaista hissuttelua, mutta maaston muuttuessa pehmeämmäksi jalka turtuu ja kipu vähenee. Ari ajattelee jälleen parastani pitämällä sitkeästi keskustelua yllä edellisiltana kesken jääneestä aiheesta. Valitettavasti mielialani ei ole nyt korkeimmillaan näin vaativaan pohdiskeluun.

Lopussa Arin päähän pälkähtää lähteä etsimään oikoreittiä pohjoisesta lähempää Saanan rinnettä. Heli yrittää saada hänet jatkamaan seurassamme matkailuhotellille asti, mutta Ari pysyy päätöksessään. Kohta hän on jo viereisen poroaidan kimpussa koettaen löytää siitä sopivan ylityspaikan.

Ehdimme tuskin ohittaa kauniin Tšahkaljärven, kun Ari ottaa meidät kiinni. Oikoreitin etsintä ei ollut tuottanut tulosta, ja hän oli palannut tutulle polulle. Itse asiassa emme kuitenkaan lähesty Kilpisjärveä aivan samaa tietä kuin sieltä lähtiessämme vaan tulemme päämääräämme pohjoisempaa. Polku erämaasta sivilisaatioon päättyy Kilpishallin nurkalle. Perillä olemme ennen kello 16:ta.

Aurinkoisessa säässä nostamme rinkat kivistäviltä hartioiltamme ja alamme totutella tavanomaisempaan elämään. Ensimmäiseksi ostamme ruokaa ja matkamuistoja Kilpishallista, ja sitten on vuorossa suihku matkailuhotellissa. Syömme hotellin ravintolassa lounaan, johon kuuluu muun muassa poronkäristystä ja lohta.

Kävely ei suinkaan ole tältä päivältä vielä ohi. Joudumme rahjustamaan reilut neljä kilometriä pölyistä maantietä pohjoiseen retkeilykeskukseen. Tien varrella ei näy sopivia telttapaikkoja, joten loppuun asti on sinniteltävä. Toki palveluja tarjoavaa yösijaa on jo alkanut kaivata. Varsinkin retkeilykeskuksen käymälöissä oleva vessapaperi ilahduttaa mieliämme, sillä omat rullamme ehtyivät maastossa huolestuttavasti. Arilla oli jopa teoria hupenemisen syistä, joita valaisemaan hän lanseerasi Helille lisänimen ”Ylihygieenikko”...

Teltan pystytyksen jälkeenkin kumppaneillani riittää virtaa: yötä myöten he päättävät kipaista aivan takanamme nousevalle 1 029-metriselle Saanalle. Edestakainen reitti on yhteensä 8 kilometriä. Itse jään telttaan parantelemaan jalkaani yrittäen saada unenpäästä kiinni. Ari ja Heli tulevat takaisin ennen aamukolmea.

LAUANTAI 3.7.

KILPISJÄRVEN RETKEILYKESKUS–KOLMEN VALTAKUNNAN RAJA–RETKEILYKESKUS–KOLARI–

Sateisen ja pilvisen yön jäljiltä aamu on sumuinen ja kolea. Matkamme viimeisenä ohjelmanumerona on käynti Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteisellä rajapyykillä, jonne järjestetään laivakuljetuksia. Aluksemme irtoaa laiturista kello 10 ja vie meidät Kilpisjärven länsipäähän Kolttalahteen. Sieltä on 3 kilometriä rajalle Mallan luonnonpuiston polkuja pitkin.

Rajapyykkinä oleva keltainen betonimötikkä on pystytetty vuonna 1926 veteen Kolddajavri-järven itärannalle. Kiertämällä sen pitkospuita myöten voi tehdä pikavisiitit Ruotsiin ja Norjaan. Paikalla parveilevien ulkomaalaisten esimerkkiä noudattaen valokuvaamme mötikkää ja toisiamme.

Palattuamme retkeilykeskukseen edessämme on tavaroiden pakkaaminen, teltan purku ja ajo Kolariin. Kello 14.50 starttaavaan vanhanmalliseen bussiin ei ole muita tulijoita – itse asiassa saamme istua kolmestaan koko matkan. Kolarissa päädymme kello 19.15 lähtevään Helsingin-junaan. Hiljaisuus laskeutuu nopeasti hyttiimme; korkeintaan saattaa kuulla väsyneiden Lapin-kävijöiden unituhinaa.

SUNNUNTAI 4.7.

HELSINKI

Juna saapuu Helsinkiin vähän ennen kymmentä, puolitoista tuntia myöhässä. Vielä kerran pujotamme rinkat selkään ja marssimme asemahalliin. Jätämme toisillemme hyvästit, ja Ari ja Heli suunnistavat koteihinsa. Oma sopeutumiseni kaupungin arkeen alkaa Hesarin ostolla.

LOPUKSI

Ominaista 1900-luvun viimeiselle vaelluksellemme oli päivittäinen patikointi: Helille ja Arille kilometrejä kertyi yhdeksän päivän aikana noin 126, itselleni 118. Tuvalta tuvalle siirtyminen teki reitistä selväpiirteisen. Tavoitteena olleen Haltin valloituksen sekä Saivaaralle ja Saanalle nousun vastapainoksi saimme kokea melko tasaisia maastoja pienine mäkineen ja jokien ylityksineen.

Nilkkani kipeytyminen ja Helin jalkavaivat vaikeuttivat menoamme välillä enemmän, välillä vähemmän. Loppujen lopuksi jalassani lienee ollut jonkinlainen rasitusvamma, joka parani omia aikojaan muutamassa viikossa.

Lausun uudelleen kiitokset Helille ja Arille sekä Olleille mukavasta seurasta. Ilman Alarannan lainaamia siteitä meidän vammautuneiden matkanteko olisi ollut vieläkin tuskaisempaa.