2000 Kevo

KANJONIKEIKKA 2000

– HEVVEY KEVOLLA

TOIMITTANUT VELI-MATTI LAITINEN

HEVVEYn julkaisuja 4

Helsinki 2000

ALUKSI

Helsingin–Espoon–Vantaan–Vihdin eräretkeily-yhdistyksen (HEVVEY) tämänvuotinen vaellus ajoittui heinäkuulle. Matka alkoi 17.7., ja takaisin palasimme 23.7. Tunnelmaan olimme virittäytyneet kuitenkin jo päivää ennen lähtöä: ensin kokoonnuimme kiinalaisessa ravintolassa pitkän pöydän ääreen viimeiseen palaveriin ja loppuilta vierähti kaupassa yhteisiä ruokaostoksia tehden.

Muutaman vuoden tauon jälkeen koko vaellusjoukko pysytteli Suomen puolella – ja se joukko oli ennätyssuuri: peräti kolmetoista henkeä taivalsi rinkkoineen Pohjois-Lapissa, Kevon luonnonpuistossa. Kuljimme puiston poikki lounaasta koilliseen. Suurin osa käytti perusreittiä, mutta viiden hengen ryhmä teki mutkan Guivi-tunturin (641 metriä) kautta. Kaksi viimeistä päivää vietimme Inarin ympäristössä, kävimme risteilyllä Inarijärvellä ja tutustuimme Pielpajärven erämaakirkkoon.

Kolmeentoista henkeen mahtui niin HEVVEYn vanhoja jäseniä kuin myös uusia kasvoja. Ensi kertaa yhdistyksen retkellä olivat mukana Ville, Satu, Heikki ja Elina – kaikki loistavasti rasituksista selviten. Kokemusta edustivat Olli A., Heli, Olli J., Teemu, Veli-Matti, Lassi ja Pertti sekä kahden vuoden takaiset vaellustuttavuudet Ernest ja Tarja, jotka nykyisin esiintyvät yhteisellä sukunimellä. Kiitokseni mukavasta matkasta kohdistan heille kaikille.

Helsingissä joulukuussa 2000

Veli-Matti Laitinen

MAANANTAI 17.7.

Tänä aurinkoisena aamuna jo selviytyminen retken lähtöpisteeseen on vaatinut kuntoa ja kestävyyttä. Takana ovat vähiin jääneet yöunet, rinkan viimeiset säädöt ja siirtyminen kotoa kävellen, junalla ja bussilla Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Kävely on lyhykäisyydestään huolimatta muistuttanut lähinnä hoippumista ja raahautumista raskaiden taakkojen alla: selässä rinkka, tuo vaellusten ikuinen seuralainen, ja käsissä teltta, makuupussi, koko porukan puurot ja melkein kaupan hyllylle unohtuneet kiisselit. Asemalla onneksi helpottaa, kun tapaa hyväntuuliset vaelluskumppanit asettelemassa tavaroitaan liukuhihnalle.

Lento AY 0443 Ivaloon lähtee kello 10.40. Ernest ja tytöt asettuvat etäämmälle, mutta me muut istumme vierekkäin ja perätysten. Tunnelma on leppoisa, ja hillitty puheensorina täyttää matkustamon. Pientä huolta herättää koneen tuuletusaukoista alussa leviävä kaasumainen aine. Muiden levollisuudesta päättelen kuitenkin, ettei HEVVEYn matkaa pyritä estämään myrkytyksellä vaan kyseessä on normaali ilmiö. Olli J:n kanssa rupatellessani aamuinen kuntotesti alkaa tuntua merkityksettömältä. Ouzei ei ole yrittänyt nukkua edellisyönä yhtäkään silmäystä vaan on viettänyt aikaansa muun muassa tekemällä 120 punnerrusta. Tullessaan lentokentälle hän on kävellyt pari kilometriä 25 kilon rinkan kanssa.

Kone laskeutuu Ivalon kentälle noin kello 12.15. Lapin sää on pilvinen, ja mittari näyttää noin 15:tä astetta. Saamme heti nauttia Olli A:n järjestelykyvyn tuloksista. Hänen paikallinen tuttavansa tuo meille hankkimansa sinolipullot, joita ei saa kuljettaa lentokoneessa. Myös meitä varten Inarista Ivaloon tilattu linja-auto odottaa jo, joten meno jatkuu juoheasti. Ivalon keskustassa vaihdamme bussia ja suuntaamme edelleen nelostietä pohjoiseen. Osa jättää ylimääräisiä tavaroitaan hotelli Inariin paluuta varten. Kahden jälkeen vietämme tauon Kaamasen kievarilla, ja pian sieltä lähdettyämme bussi kääntyy länteen johtavalle tielle. Ensimmäinen vakavalta tuntuva kömmähdys tulee ilmi tässä vaiheessa: Teemu huomaa unohtaneensa Goretex-takkinsa Vantaalle. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, sillä Ollilta liikenee Teemua hyvin pukeva varatakki.

Autokyyti loppuu puoli neljän maissa, kun kuljettaja jättää meidät Kevon reitin alkupisteeseen Sulaojalle, noin 10 kilometriä Karigasniemeltä itään. Jokainen pistää melko pikaisesti hyttyshatut silmilleen; ainoastaan Heikki on lähtenyt reissuun kokonaan ilman sitä. Lähes kaikilla on mukanaan vihreä lampunvarjostimen näköinen häkkyrä, mutta jotkut sonnustautuvat yksinkertaiseen verkkoon (ns. suruharsomalli). Seuraavana toimena säädämme rinkat kantokuntoon ja tasaamme yhteisiä tavaroita.

Vaellus alkaa 12 kilometrin kävelyllä. Jo ensi askelista huomaan, että rinkasta on poistettava vielä jotain, ja Ville suostuu ystävällisesti kantamaan makuupussiani. Lento- ja bussimatkan aikana emme ole syöneet kovinkaan runsaasti – ainakin itselläni on suurin piirtein viimeisenä vatsassa Finnairin ystävällisesti tarjoilemat kaksi keksiä. Niinpä pysähdymme kahden kilometrin hiekkaisen ja kumpuilevan osuuden jälkeen Luopmošjohkan varvikkoiselle taukopaikalle. Olemme jakaantuneet muutaman hengen trangiaryhmiin, jotka huolehtivat itsenäisesti ruokataloudestaan. Lounaslista onkin ilahduttavan monipuolinen hirvenlihasta ja lihapullista aina tiivistettyihin pussimuoniin asti. Sulatejuuston merkki on tänäkin vuonna paljastettava: ehkäpä syksyn Sydneyn kisojen kunniaksi useimpien rinkkojen kätköistä paljastuu Olympia-rasia.

Seuraavat kilometrit ovat sangen tasaista maastoa, mutta pian saavutamme Luomusjärvet (Luopmošjávrrit) halkaisevan Luomusharjun. Parhaimmillaan kannas kulkee 40 metriä järvien pintoja ylempänä. Ernest on pinkonut karkuun nuoren peuran tavoin, mutta meidän muiden muodostama jono luikertelee kituliaahkon koivikon reunustamalla reitillä. Loppumatkasta rantapolulle laskeutuneet onnekkaat saavat seurata vaelluksen ensimmäistä uintitapahtumaa, Heikin ikimuistoista naku-pulahdusta.

Ollien ja minun muodostama jälkijoukko saavuttaa yöpymispaikan, Luomusjärvien koillisrannalla sijaitsevan Ruktajärven noin kello 21.15. Guiville menevä reitti alkaa täältä, ja sille valikoituvat lopulta Tarja, Ernest, Heikki, Lassi ja Ville. He lähtevät jatkamaan vielä tänä iltana kuuden kilometrin päässä odottavalle Njávgoaivin autiotuvalle. Kaiken varalta ryhmästä otetaan muistokuva eron hetkellä, vaikka toivommekin tapaavamme taas keskiviikkona.

Istumme illan leutoina hetkinä tulentekopaikalla vanhemman miehen seurassa, jolla on harva se vuosi tapana retkeillä Kevon maastoissa. Pertti ja Teemu vetäytyvät telttaansa ennen muita, ja puolenyön jälkeen me muutkin menemme nukkumaan. Jaan toisen teltan Ouzein kanssa, ja Elina, Heli, Satu ja Olli löytävät vielä tilaa tuvasta.

TIISTAI 18.7.

Nousemme yhdeksän kymmenen tienoilla. Lämpötila lienee parikymmentä astetta, ja taivas on puolipilvessä. Perusreitin ainoasta autiotuvasta on otettava kaikki irti, joten valmistamme puuron ja kiisselin sisätiloissa kaasukeittimellä sinoliamme säästäen. Mukana onkin tällä kertaa perinteisten kauraryynien lisäksi muun muassa vadelmalla ja mansikalla maustettuja herkkuhiutaleita. Tilanpuutteen vuoksi Olli on valinnut nukkumasijansa juuri keittopöydän alta lattialta, ja hän vetelee hirsiä autuaan tietämättömänä metelistä ja kuuman veden roiskahtamisvaarasta.

Astumme tasaiselle ja hiekkaiselle polulle puoli kahden maissa. Ympärillä näkyy aika paljon katajia. Saavumme luonnonpuistoon virallisesti vasta nyt. Rajalla olevassa kyltissä vaeltajia pyydetään pysyttelemään merkityillä reiteillä, sillä ”luonnonpuistot ovat tieteellisin perustein valittuja valtion omistamia luonnonsuojelualueita, jotka on tarkoitus säilyttää tutkimusta varten mahdollisimman luonnontilaisina”. Kevolla tosin paikallisella väestöllä on oikeuksia luontaiselinkeinojen harjoittamiseen.

Kolmen kilometrin päässä pysähdymme välipalalle Geavvugeasláttu-nimiselle hiekkarantaiselle lammelle. Varsinainen uintimania iskee täällä, sillä viisi meistä käy polskimassa. Liikkeelle lähdet- tyämme joudumme ensimmäiselle kunnon nousuosuudelle, ja kohta olemme puuttomalla kurujen halkomalla avotunturilla. Sääkin muuttuu pian täysin pilviseksi. Menomme on sangen verkkaista, ja sitä hidastaa entisestään pitkähkö istuskelu hienoilla kallioilla. Tilanne inspiroi valokuvaajia, ja varsinkin Ouzei painelee kameransa nappulaa ahkerasti. Valitettavasti noin puolet painalluksista menee hukkaan, sillä koje ei tahdo kunnolla toimia. Ravistelu auttaa välillä.

Puoli yhdeksältä tulemme pienelle joelle, jonka ylitettyämme päivän patikointi, 11,5 kilometriä, on ohi. Taivas heittää hieman vettä niskaamme, mutta loppuillasta selkenee taas. Suohppašájalla on muitakin retkeilijöitä, joista osa taitaa puhua saksaa. Syömme lämpimästi ja pystytämme neljä telttaamme.

KESKIVIIKKO 19.7.

Päivä alkaa puolipilvisenä, mutta pikkuhiljaa sää selkeytyy ja muuttuu hyvin lämpimäksi; matkan jälkeen Elina kertoo säätiedoissa mainitun, että elohopea oli Utsjoella kohonnut peräti 29 asteeseen. Nautimme hyvästä ilmasta emmekä pidä lähdön kanssa mitään kiirettä. Joessa on hyvä parannella turvonneita ja hiertyneitä varpaita.

Ensimmäinen kävelyetappi ei kestä kauan, sillä pian jäämme ihailemaan vaelluksen kauneinta maisemaa: pitkälle eteemme aukeaa näkymä syvään rotkolaaksoon, jonka pohjalla virtaa Kevojoki. Kanjoni on kaikkiaan yli 40 kilometriä pitkä ja parhaimmillaan toistasataa metriä syvä.

Muutamat meistä pojista lähtevät tutkimusretkelle pitkin jyrkkää polkua, joka johtaa joen äärelle. Uteliaina tytötkin seuraavat perässä, ja kohta olemme lempiharrastustemme parissa. Työnjako on selvä: niille, jotka eivät innostu veteen menosta, työnnetään kamera käteen. Tuloksena on edustavia otoksia hevveyläisistä uimapukumalleista – kenestä poseeraamassa aurinkoisilla kallioilla, kenestä kirmaamassa nauravana kohti virran syliä.

Lopulta maltamme jättää näköalat taaksemme ja jatkamme varsin tasaista polkua. Puolentoista kilometrin päästä on taas hyvä syy levähtää, tällä kertaa välipalalle. Taukopaikalla pöytien ääressä istuu jo kaksi keski-ikäistä naista kirvestään esitellen ja makkarasta haaveillen. Kaivamme leivät esiin ja antaudumme keskusteluun iloisten rouvien kanssa. Toinen heistä päivittelee suomalaisvalmisteisen rinkkansa heikkoa laatua. Ouzeilla ja itselläni on samanmerkkiset, ja niistä napsahtaa reissun aikana pari osaa irti.

Maasto vaikeutuu aiempaa raskaampien nousujen ja laskujen vuorotellessa. Ohitamme aavemaisia ylänköalueita, joilla törröttää tunturimittarin toukan 1960-luvulla lehdettömiksi syömiä koivupökkelöitä.

Seitsemän jälkeen laskeudumme kymmeniä portaita, jotka johtavat vaelluksen ensimmäiselle kahlaamolle. Ylitys ei osoittaudu hankalaksi: vettä Fiellogeadggejohkassa ei ole polveenkaan asti ja tasapainoilua auttavat vaijerit, joista voi pitää kiinni. Osa käyttää lenkkitossuja, mutta Helillä ja Teemulla on koko säären peittävät kahluujalkineet.

Vasemmalta kuuluva kumu ja vedestä nouseva sumupilvi kertovat saapumisesta Fiellun putoukselle. Vesi ryöppyää alas kuin seinää pitkin 26 metrin matkan. Tähän vaikuttavaan maisemaan päätämme 6,5 kilometrin taivalluksen. Ajoituksemme osuu nappiin, sillä pian myös pitkän reitin vaeltajat saapuvat koillisesta, jossa lenkin toinen pää yhtyy pääpolkuun. Heidän retkensä on onnistunut hyvin, sillä kaikki ovat käyneet Guivin huipulla. Lassia on lisäksi ilahduttanut yllättävä tapaaminen pomonsa kanssa. Kilometrejä ryhmälle on tämän ja eilisen päivän aikana kertynyt 38,5, joista tänään peräti 21.

Emme ole taukopaikan ainoat vaeltajat, mutta onneksi ehdimme valloittaa kammin ruoanvalmistusta varten. Tilaa jää tosin ranskaa puhuvalle pariskunnallekin. Trangiaryhmämme pääsee kehuskelemaan Ouzein mukanaan tuomalla pestopurkilla, jonka sisältö antaa pikantin lisän nauttimaamme risottoon.

Iltaohjelma koostuu lähinnä vesileikeistä ja hyvästä ilmasta nautiskelusta. Lassin lämpömittari näyttää 23:a astetta, ja Heikin, Lassin ja Villen teltasta kuuluukin hieman kitinää poikien yrittäessä saada kuumuudessa unta. Myös Elina mainitsee kärsivänsä samasta ongelmasta. Itsekin valvon Ouzein kanssa yli puolenyön, mutta aikamme kuluu rattoisasti keskustellessamme muun muassa saarnojen tyylipiirteistä ja tutkiessamme Ouzein viulunuotteja.

TORSTAI 20.7.

Joukkomme on vääntäytynyt ylös ennen yhdeksää. Tänään on vuorossa 14 kilometriä. Kokeilemme toisenlaista liikkeellelähtötapaa: emme muodosta suurta rykelmää, vaan kukin aloittaa tarpomisen heti, kun tavarat ovat kasassa ja rinkka selässä. Tytöt ovat tietenkin näissä toimissa omaa luokkaansa, ja vähintään yhtä odotuksenmukaista on, että Ouzei ja allekirjoittanut kuhnivat tarpeeksi jäädäkseen loppupäähän. Onneksi Tarja ja Ernest ovat vielä verkkaisempia. Ennen puoltapäivää koko retkikunta on kuitenkin tien päällä.

Aluksi on jyrkkää kipuamista; onhan päästävä taas tunturille eilisen jokivarteen laskeutumisen vastapainoksi. En taida vielä tälläkään reissulla oppia rakastamaan nousuja: kaksi vuotta aiemmin taapertaminen lumessa Galdhøpiggenin huipulle oli koitua kohtalokseni, nyt haukon henkeäni jo päivän ensimmäisten portaiden yläpäässä. Siinä vaiheessa Zeeliet porhaltavat ohi, ja Ouzeikin kulkee välillä hieman kauempana edellä. Valitellessani hitauttani ja kuntopohjani heikkoa kohtaa Ouzei alkaa hienotunteisesti puhua yksilöllisistä eroista hapenottokyvyssä. Taitavasti esitetty tieteellinen jargon lohduttaa minua, ja saan maaston tasaantuessa hieman vauhtia niveliini.

Noin viiden kilometrin kohdalla saavutamme pääjoukon, johon kuuluvat muut paitsi Ernest, joka on mennyt menojaan. Tämäkään suurryhmä ei pysy koossa, sillä kuin Ouzeita ja minua kiusatakseen toiset kampeutuvat heti taipaleelle meidän jäädessä hengähtämään. Sitten kohtaamme melko reippaan vesikuuron, joka pakottaa vaihtamaan sadevaatetta ylle. Elina pysyttelee sinnikkäästi sortseissa: ”Vesi valui paljasta säärtäni pitkin kenkään, joka litisi joka askeleella. Minua kai kastuminen ei niin pahasti haitannut, sillä en saanut itseeni lisää vauhtia ja jäin muista jälkeen. Toisaalta myös litsläts-kenkä hidasti kulkuani.”

Sade loppuu suunnistaessamme joenrantaan ruokatauolle. Heli, Satu ja Ernest ovat olleet siellä jo ennen kolmea, mutta viimeiset valuvat paikalle paljon myöhemmin. Elinakin saa vihdoin kaataa veden kengästään ja asettaa jalkineensa toiveikkaana kuivumaan puukatokseen. Oloni on aika raukea, mutta onneksi edessä on parin tunnin lepo. Laitamme ruokaa ja pidämme hartaushetken. Nuotiopaikalla istuessamme alkaa uudestaan tiputella vettä. Seurueemme on väistämättä hieman koomisen näköinen kyhjöttäessään ahtaassa piirissä samantapaisissa sadeasuissaan. Katson säälien Villen Raamattua, jonka sivuille pisarat putoilevat lukiessamme sanankohtaa. Märistä oloista huolimatta ”Kosketa minua Henki” ja ”Vie vuorille tää viesti” kajahtavat varsin komeasti.

Valmistautuessamme jatkamaan Elina kokee yllätyksen. Litsläts-kenkä on jälleen täyttynyt vedellä, sillä sen kohdalla katoksessa on ollut reikä! Seuraavat kolmisen kilometriä kuljemme joen vierustaa ja selviämme kahdesta vaijerein varustetusta kahlaamosta.

Viimeisen joenylityksen jälkeen tiemme johtaa taas ylängölle. Kahdeksan maissa pysähdymme hetkeksi karun erämaapuhelinkopin luo, josta on enää muutama sata metriä seuraavalle taukopaikalle.

Kuten useat muutkin Kevon leirialueet myös Gamajotnsuohppášája on varustettu huussilla ja tulentekopaikalla. Lisäksi vieressä on pieni lampi. Täälläkin on jo runsaasti muita retkeilijöitä, joten edes suhteellisen tasaisen telttapaikan löytäminen tuottaa vähän tuskaa Ouzeille ja minulle. Lopulta saamme sijamme hieman viettävästä rinteestä, ja alusta on ainakin itselleni liian vino kunnon unia varten. Onpahan aikaa kuunnella vieraasta teltasta kantautuva lapsen kertoma vitsi, joka ehdottomasti kuuluu reissun naurettavimpiin: ”Mitä vampyyri tilasi ravintolassa?” ”Lasillisen kokista.”

PERJANTAI 21.7.

Olemme jalkeilla jo kahdeksan jälkeen – HEVVEYn mittapuun mukaan melkein poikkeuksellisen aikaisin. Itseni kohdalla nousemista on helpottanut väsyminen taistelussa, jota kävin lähes koko yön kaltevaa maaperää vastaan. Se kun tahtoi vääjäämättä valuttaa minua kohti teltan jalkopäätä. Muistissa on myös edellisaamun hitaus, ja haluamme Ouzein kanssa näyttää, että meistä vielä on johonkin.

Lähdenkin Ouzein ja Teemun seurassa ensimmäisenä taipaleelle kymmenen aikoihin, mutta muut seuraavat liki kannoillamme. Menoamme lähes helteisessä säässä eivät onnistu varjostamaan edes ne muutamat pilvet, jotka ovat taivaalle eksyneet. Taas pitää kavuta ylöspäin, mutta ei niin rankasti kuin eilen putoukselta lähdettyämme.

Myöhemmin polku suuntautuu jälleen kohti Kevojokea, ja Gaskkamuš Njaggaleapmi -nimiselle taukopaikalle päästäksemme joudumme laskeutumaan satoja portaita. Kuumuus pakottaa aloittamaan perustarpeiden tyydyttämisen uimisesta, josta sitten etenemme vielä tärkeämpiin: lounaaseen ja hartaushetkeen. Ylenmääräistä polskuttelua viime päivien aikana seurattuani on käsitykseni toimintojen priorisoimisesta vaativissa oloissa vahvistunut. Tästä syystä otan nytkin osaa vain ruumiin ja sielun ravinnon nauttimiseen.

Vaellamme joen välillä nousevaa, välillä laskevaa länsirantaa. Näin lähellä vesirajaa puusto on tiheämpää kuin ylempänä, ja varsinkin mäntyä kasvaa enemmän kuin puiston eteläosissa. Viimeisen kahlaamon myötä siirrymme lopullisesti Kevojoen itäpuolelle, ja vuorossa on ryydyttävää kipuamista, joka palkitaan ylhäällä kauniilla näköaloilla kohti taakse jäävää kanjonia. Loppuosuuden saamme kävellä tasaisessa, osittain suomaisessa maastossa, jossa kulkua helpottavat pitkospuut.

Ernest ja Ouzei ovat nykäisseet ja saapuvat Bálddotjávrrien pohjoispuolella sijaitsevalle Sileájan leirialueelle ennen kahdeksaa, me loput puoli yhdeksän tienoilla. Takana on lyhytreittiläisten pisin päivämatka, 16,5 kilometriä. Vieraita vaeltajia ei näy mailla eikä halmeilla, joten saamme rauhassa levittäytyä puiden siimekseen. Iltatoimia suoritamme vähäisessä sateessa ja nukkumaan menemme ennen kahtatoista.