Tulevaisuuden-tutkimuksen idea

Tulevaisuus kiinnostaa. Vaikka kiinnostus yhdistää eri aikojen ihmisiä niin käsitys ajasta on vaihdellut. Luonnonrytmien aika on syklinen ja sellaisena ihminen on ajan kokenut enimmän osan historiastaan. Antiikissa toisenlainenkin aika jo tunnistettiin, mutta kiistelyä aiheutti se, mikä ajassa on olennaista. Herakleitos todisti ajan olevan koko ajan muuntuvaa virtaa, jossa koskaan ei voi astua uudestaan samaan veteen. Parmenides oli täysin vastakkaista mieltä. Ajassa kaikki olennainen on lopulta pysyvää. Elämässä synnytään, vartutaan, vanhennutaan ja kuollaan kerta kerralta uudestaan. Ajan perimmäinen luonne on toisto. Antiikin ajan jälkeiset suuret maailmanuskonnot kuvaavat taivasajan maallista aikaa olennaisemmaksi. Taivas ja olo siellä on ikuista ja muuttumatonta. Moderni aika on tuonut mukanaan edistyvän ajan, jossa rynnistetään koko ajan eteenpäin sosiaalisissa rytmeissä, jotka ovat syrjäyttäneet luonnon rytmit. Myöhemmin tässä jutussa esitellään sosiologi Manuel Castellsin ajatuksia informaatioajasta, jonka erottaa aikaisemmista ajoista ajattomuus. Ajattomalla ajalla (timeless time) Castells viittaa ajan kokemukseen ja organisoitumiseen verkottuneessa yhteiskunnassa, jossa perinteiset ajalliset rakenteet ja rytmit ovat murtuneet.

Mahdollisia, todennäköisiä ja toivottavia tulevaisuuksia tutkivan tulevaisuudentutkimuksen historia on lyhyt ja samaa ikäluokkaa Delfoi-metodin kanssa. Akateeminen tulevaisuudentutkimus sai alkunsa Yhdysvalloissa vasta toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan aikana. Alun perin kiinnostuksen kohteina olivat sotilaalliset ja strategiset kysymykset, mutta sittemmin tutkimuksen painopiste on laajentunut yhteiskunnallisiin ja ympäristöön liittyviin kysymyksiin etenkin ensimmäisen maailmanlaajuisen öljykriisin ja ympäristöliikkeen nousun myötä. 

Suomalaisella tulevaisuudentutkimuksella on juuria etenkin ympäristökysymyksissä ja ns. Rooman klubissa, jonka jäseneksi Suomesta kutsuttiin professori Pentti Malaska. Malaska tuli tunnetuksi kriittisistä puheenvuoroistaan siitä, miten teknologia käyttää luontoa kuin kertakäyttötuotteena. Tulevaisuusajattelun motiivina hänellä oli huoli ihmiskunnan, luonnon ja maapallon tulevaisuudesta. Malaskan aloitteesta perustettiin Turun kauppakorkeakoulun yhteyteen vuonna 1992 Tulevaisuuden tutkimuskeskus. Sitä ennen vuonna 1980 käynnistettiin Tulevaisuuden tutkimuksen seuran toiminta. Seura kokoaa yhteen tulevaisuusorientoituneet toimijat, ja julkaisee tieteellistä Futura-aikakauslehteä. Tulevaisuudentutkimuksen kansallisista instituutioista on mainittava myös Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra ja Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta, jonka malli on vähitellen leviämässä myös muiden maiden parlamentteihin. Omaleimainen tulevaisuudentutkimuksen opinahjo on useiden yliopistojen muodostama Tulevaisuudentutkimuksen Verkostoakatemia. 

Sosiologi Wendell Bell oli ensimmäisiä tutkijoita, joka systemaattisesti asemoi tulevaisuudentutkimuksen tehtäviä ja merkityksiä yhteiskunnalle tiedonalana ja tieteenä. Hän nimesi tulevaisuudentutkimuksen päätehtäväksi tarjota tietoa ja analyysiä tulevasta, jotta ihmiset osaavat tehdä parempia päätöksiä nykyhetkessä. Tärkeiksi tutkimisen kohteiksi hän kuvasi yhteiskunnan trendien ja kehityssuuntien seuraamisen, teknologian kehityksen, ilmastonmuutoksen ja muut ympäristökysymykset, sekä sellaiset globaalit haasteet kuin köyhyys, nälkä ja konfliktit. Edelleen käytössä ovat Bellin pohdinnat tulevaisuudentutkimuksen tutkimustehtävistä, joiksi hän nimeää tulevaisuuden kuvailun, selittämisen, arvioinnin ja tekemisen.

Tulevaisuudentutkimus pyrkii kuvailemaan mahdollisia, todennäköisiä ja toivottuja tulevaisuuksia. Se tapahtuu usein skenaroinnin muodossa, jossa eri muuttujia varioimalla rakennetaan toisistaan poikkeavia tulevaisuuden “käsikirjoituksia”. Tutkimus ei keskity vain tulevaisuuden kuvaamiseen, vaan myös sen selittämiseen. Miksi jotkin tulevaisuudet ovat todennäköisempiä kuin toiset? Mitkä tekijät vaikuttavat tulevaisuuden suuntiin? Wendell Bell korosti myös tulevaisuudentutkimuksen eettistä ulottuvuutta. Tutkijoiden pitäisi arvioida, mitkä tulevaisuudet ovat parempia tai huonompia yksilöiden ja yhteisöjen kannalta. Tulevaisuudentutkimuksen pitäisi myös kannustaa ihmisiä toimintaan. Kun ymmärrämme tulevaisuuden mahdollisuudet, voimme tehdä valintoja, jotka ohjaavat meitä kohti toivottuja lopputuloksia.

Tulevaisuudentutkimuksen haasteellisimpia tutkittavia teemoja on se, mikä yhteiskunnassa ja todellisuudessa on muuttuvaa ja mikä taas on pysyvää. Jotta muutosta olisi mahdollista ymmärtää saati hallita, täytyy myös tarkastella sitä, mikä ei muutu. Kaikki ihmisen oppiminen perustuu jo olemassaolevan, havaitun, pureskellun, sulatetun, ymmärretyn ja siten omaksutun muodostamalle pohjalle. Jotta voisimme ollenkaan ymmärtää tietoverkon toimintaa ja mahdollisuuksia, täytyy meillä olla käsitys siitä, mikä on verkko ja mitä on tieto. 

Monet muutosvoimat (driving forces) muovaavat yhteiskuntaa ja ympäristöä, koska ne - usein kätketysti - vaikuttavat ihmisten tapaan tehdä päätöksiä ja valintoja. Toisaalta on paljon sellaisia tekijöitä, jotka ovat ennaltamääräytyneitä. Luonnonvoimat ovat sellaisia asioita, samoin ajan kulkusuunta, kuolema ja luonnonlait. Osaan muutosvoimista liittyy korkea toteutumisen todennäköisyys, vaikka ne eivät luonnonlakeja olekaan. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi väestön ikärakenteen muuttumiseen liittyvät asiat - tämän päivän koululaiset ovat huomispäivän työntekijöitä ,ja nyt työssäkäyvät taas tulevaisuudessa eläkeläisiä, joista silloin työssä käyvien on pidettävä huolta. 

Tulevaisuudentutkimuksessa puhutaan nousevista, vakaana pysyvistä tai laskevista trendeistä, joiden kulkua voidaan mitata ja ennakoida. Lisäksi tällaisten tekijöiden taustalla vaikuttavat niihin kytkeytyvät perususkomukset, jotka otetaan annettuina ja joita ei tarvitse piilevinä kyseenalaistaa päätöksiä ja valintoja tehtäessä. Nämä perususkomukset toimivat koko ajan taustalla ja vaikuttavat siihen, miten näemme maailman ja millaisina oletamme asioiden toteutuvan.

Kulttuurien tasolla esiintyy ajatusmalleja, uskomuksia ja käsityksiä, jotka vaikuttavat siihen, millaisena koemme ja näemme maailman. Nämä ”hiljaiset mutta väkevät” voimat toimivat päätösten ja valintojen taustalla. Tavallista on puhua "ajan hengestä", joka vaikuttaa arvoihin ja arvostuksiin. Tällaiset asiat ja ilmiöt ovat usein sukupolvisidonnaisia. Anita Rubin on käyttänyt esimerkkinä tupakointia. 1950-luvulla mainoksissa vakuutettiin, että tupakointi on terveellistä erityisesti urheilijoille, koska se laajentaa keuhkojen hengityskapasiteettia. Nyt tällainen ajattelu vaikuttaa absurdilta ja vastuuttomalta, mutta silloiseen aikaan ja ajanhenkeen liitettynä tupakointi oli asianmukaista ja hyväksyttävää.

Megatrendit ovat omanlaisensa ilmiökokonaisuus, jotka vaikuttavat sekä maailmankuvan muodostumiseen että muutokseen itseensä. Megatrendejä voidaan kuvitella eräänlaisina trendien kimppuina, ilmiökoosteina, jotka suuntautuvat johonkin määrättyyn suuntaan. Megatrendiä on kuitenkin hankala irrottaa muusta todellisuudesta. Yhdessä vaiheessa oli tapana laatia erilaisia megatrendien listoja, joissa kirjattiin ylös sellaisia megatrendejä kuin globalisaatio, verkostoituminen, ekologisen tietoisuuden kasvu, väestön vanheneminen jne. Kun katsoo listaa tarkemmin huomaa, että nuo erillisiltä näyttävät megatrendit ovat yhden ja saman ilmiön eri kääntöpuolia ja vahvasti sidoksissa toisiinsa.

Monet tekijät vaikuttavat siihen, että elämäämme virtaa vakautta ja muuttumattomuutta. Trendit jatkavat kulkuaan. Ajan kuva jäykistää perususkomuksemme, mikä toisaalta on välttämätöntä, jotta yhteisöjen ja yhteiskuntien koheesio on riittävä turvaamaan rauhallisen kehityksen. Ei kuitenkaan ole samantekevää, minkälainen uskomusjärjestelmä - mentaalimalli - ihmisten päässä on. Toisiinsa luottavat yhteisöt menestyvät muita paremmin. Sen ovat osoittaneet monet sosiaalisen pääoman tutkimukset. Luottamus rakentaa onnellista elämää, mutta riittää harvoin koko yhteiskunnan kestävään kehitykseen. Siihen tarvitaan uudistumiskykyä ympäristömuutosten suhteen, mikä näyttää edellyttävän suhteellisen dynaamisesti ja itseohjautuvasti uusiin mahdollisuuksiin suuntautuvaa yhteiskuntaa.

Todellisuudessa on ilmiöitä, jotka ovat epäjatkuvia, kertaalleen tapahtuvia tai jo pitkään olemassa olleita trendejä, jotka syystä tai toisesta päättyvät tai muuttuvat oleellisesti toisenlaisiksi. Puhutaan muuttuvista tai murtuvista trendeistä. Tällaisiin ilmiöihin liittyy paljon kriittisiä epävarmuustekijöitä. Vaikka emme tietäisikään, miten nämä ilmiöt muuttuvat ja muuttavat maailmaa, voimme kuitenkin tietää, että niin todennäköisesti tapahtuu. Talouden syklit tunnetaan mutta silti ne yllättävät. Samantapainen ilmiö on epidemia, joka aika ajoin mullistaa arjen toiminnan kuten viimeksi tapahtui Koronan kohdalla. Epidemiat perustuvat biologisen informaation mutaatioihin, joiden kehitystä ihminen voi jossain määrin säädellä. Kulttuurista informaatiovirtaa ihminen voi teoriassa kontrolloida sataprosenttisesti, mutta silti ajaudumme toistuvasti itseaiheutettuihin katastrofeihin kuten sotiin ja ympäristötuhoihin.

Tulevaisuudentutkimus on läheistä sukua tulevaisuudentekemiselle, joka on jokaihmisen laji. On tutkimustietoa siitä, että “tulevaisuudeton” ihminen ei voi hyvin oli syy tulevaisuususkottomuuteen mikä tahansa. Useimmiten kyseessä on tilanne, jossa tulevaisuudesta ei näytä olevan odotettavissa mitään hyvää, jolloin valinnat, teot ja tunteet kasautuvat nykyhetkeen, joka puolestaan on marinoitu aikaisemmilla kokemuksilla. Jos ne eivät ole rakentavia, niin eivät niitä ole nykyhetken tekemisetkään. Kaikkea toimintaa - myös tulevaisuuden - auttaa ja ohjaa, jos ajatteluun on pesiytynyt näkemys siitä, mitä on tulevan kehityksen isokuva. 

Ajattelussa on aina hyvä tilaa sille, mitä ei vielä näe. Tulevaisuusmaisema jää sumuiseksi, mutta se ei estä kokonaan näkemästä. Tulevaisuutta on mahdollista hahmotella pysyvyys- ja epäjatkuvuuskäsitteiden avulla. Niillä on jo merkitystä sen takia, että ymmärrämme tulevaisuuteen liittyvän tunnistamattomia komponenttejä. Heikko signaali on muutoksen ensioire, joka on jo piilevästi olemassa ja siten mukana ihmisen tai ympäristön toiminnassa. Signaali piileksii marginaalissa tai ilmaantuu niin harvinaisena ettei sitä huomata. Oma hankaluutensa on se, että lopullisesti heikko signaali paljastuu vasta muuntuessaan vahvaksi. Silloin sen tunnistavat kaikki. Heikkojen signaalien jäljittäminen on haastavaa siinä, missä ns. villien korttien ennakoiminen on lähes mahdotonta. Kummallakaan näistä muutostekijöistä ei ole takanaan aikasarjaa tai historiaa, mistä niitä voisi päätellä. Villit kortit ovat täydellisen yllättäviä muutostekijöitä, jotka muuttavat kehityksen yhtäkkisesti varmasta epävarmaksi.

Kuva tulevaisuudentutkimuksesta jää torsoksi ellei maalata myös sitä aikamaisemaa ja kehityksen isoa kuvaa, jota futuristit ja tulevaisuussuuntautuneet sosiologit ovat kirjoituksissaan kuvanneet. Näille kuvauksille on yhteistä rakenteinen käsitys siitä, miten todellisuus muotoutuu ajasta toiseen toimijoiden ja toimintaympäristön välisessä vuorovaikutuksessa. Lähdetään aikamatkalle Tofflerin aaltojen mukana ja rantaudutaan lopuksi Kurzweilin epookkien kautta singulariteettiin.

Alvin Toffler (1928-2016) oli futuristi ja kirjailija, joka tunnetaan parhaiten teoksestaan "Future Schock” (Tulevaisuuden shokki). Toisessa bestsellerissään “The Third Wave” (Kolmas aalto) hän kuvaa omaa aikaamme siirtymäajaksi, jossa toimintaympäristön murros mullistaa meidän kaikkien elämisen ehdot ja uskomukset. Toffler jakaa ihmisen historian kolmeen aikakauteen: maatalous-, teollisuus- ja informaatioaikaan. Ennen maatalousaikaa ihminen toki eli kymmeniä tuhansia vuosia paimentolais-keräilijänä, mutta sen vaiheen Toffler jätti vähälle huomiolle sen historiattomuuden vuoksi. Paimentolaisen vaelteleva elämä jatkuu sukupolvesta toiseen perusteiltaan samanlaisena.

Keräilyvaihe loppui ja maatalousaika alkoi, kun ihmiset luopuivat vaeltelevasta elämäntavastaan ja asettuivat paikoilleen viljelemään maata reilut 10000 vuotta sitten. Tämä ajanjakso kesti tuhansia vuosia ja sen aikana yhteiskunnat rakentuivat maa- ja karjatalouden ympärille. Ihmiset asettuivat paikoilleen, perustivat kyliä ja kaupunkeja ja alkoivat viljellä maata. Maatalous mahdollisti entistä suurempien yhteisöjen syntymisen ja johti aikaisempaa monimutkaisempiin sosiaalisiin rakenteisiin. Maatalousajan innovaatio ja tärkein rakennemeemi oli hierarkia, jonka avulla vakiintui sosiaalisesti hyväksytty tapa elää ja olla. Yhteiskuntien kyky tuottaa ylijäämää mahdollisti aatelin ja papiston privilegioitumisen muun kansan yläpuolelle. Yhteiskuntien hierarkisoituminen tapahtui kaikissa maapallon maatalouskulttuureissa samanlaisena ilman, että niillä oli yhteyksiä keskenään. 

Teollisuusaika käynnistyi 1700-luvulla useiden teknologia-innovaatioiden kiihdyttämänä. Industrialistisen kehityksen seurauksena teollinen tuottamisen ja kuluttamisen tapa alkoi syrjäyttää maataloutta yhteiskuntien menestyksen tekijänä. Kaupungit kasvoivat entisestään, kun tehtaita perustettiin ja työvoimaa virtasi mäkitorpilta tehtaisiin. Maatalousajan hierarkiat vaihtuivat teollisiin kerrostumiin ja uudeksi menestysmeemiksi kehittyi erikoistuminen. Auktoriteetti ja asemat muuttivat pappiloista ja aatelislinnoista yliopistoon, tehtaisiin ja pörsseihin. Toffler kuvaa myös taloudellisen menestymisen haasteita, joita teollisuusaika toi mukanaan kuten ympäristöongelmia, sosiaalisia jännitteitä ja taloudellista epätasa-arvoa. Samalla hän tekee tilaa ajatuksille aikakausimuutoksesta, jossa näitä ongelmia kyetään ratkomaan. 

Tofflerin mukaan vuosituhanten taitteessa toinen jalkamme on jo uudessa ajassa, jota hän nimittää informaatioajaksi. Uusin ajanjakso on kyllästetty teknologian, tiedon ja informaation räjähdysmäisellä kasvulla. Murros muuttaa radikaalisti tapaamme elää, työskennellä ja kommunikoida. Uusi aika tuo aina mukanaan sekä mahdollisuuksia että uusia ongelmia. Yhtäältä teknologia on mahdollistanut globaalin yhteydenpidon, tiedon jakamisen ja innovaatioiden syntymisen. Toisaalta se on myös luonut uusia sosiaalisia ja taloudellisia jännitteitä, kuten tietoturvaongelmia, yksityisyyden menetystä ja digitaalista kuilua eri ihmisryhmien välillä. Edellisten aikojen hierarkiasta ja erikoistumisesta syntyneitä umpiperiä puretaan verkolla ja verkostoilla, jota Tofflerkin on taipuvainen pitämään uusimman ajan voittajameeminä.

Alvin Toffler oli puolisonsa Heidin kanssa edelläkävijä monien ilmiöiden ennakoinnissa, vaikka jotkut arvaukset tuntuvat tätä nykyä huvittavilta. Kovin moni ei esimerkiksi pukeudu kertakäyttöiseen paperiin kuten Tofflerit ennustivat. Sen sijaan he tunnistivat etunojassa mm. internetiin merkityksen, etätyön lisääntymisen, ja sellaisen jakamistalouden kehittymisen, joka liudentaa omistamisen merkitystä. Mielenkiintoinen oli myös uumoilu siitä, että organisaatiot tulevaisuudessa toimivat ilman hierarkioita ja siiloutuneita rakenteita. Tofflerin ehkä kestävin anti tulevaisuudentutkimukselle on aikakausien ja murrosten rytmin kuvaaminen. 

Tofflerin aallot ovat edelleen ajankohtaisia yrittäessämme ymmärtää nykyistä yhteiskuntaa ja sen muutoksia. Hänen aikakausijaottelunsa auttaa tunnistamaan, mistä olemme tulleet ja mihin olemme kenties menossa. Tofflerin aikakausien kuvaus käy myös vaikka ihmisen historian pikakurssina. Aikakausien toimintalogiikka on toistunut samanlaisena eri puolilla maailmaa silloinkin, kun kulttuurit eivät ole olleet vuorovaikutuksessa keskenään. Tosin nykyiset futuristit näkevät informaatioajan pikemminkin murrosaikana kahden aikakauden välillä kuin varsinaisena aikakautena. Seuraava aika ei Toffler-kriitikkojen mukaan ole vielä paljastunut koko olemustaan, vaikka paljon siitä tiedetäänkin. Seuraavan alaluvun päähenkilö Manuel Castells tarkentaa tutkimuksissaan kuvaa nykymurroksen tekijöistä ja ilmiöistä.

Espanjalaissyntyinen sosiologi Manuel Castells jatkaa siitä, mihin Tofller lopettaa. Ajat ja aikakaudet erotetaan toisistaan niihin liittyvien ominaispiirteiden kautta. Abstraktisimmillaan voidaan tunnistaa, että maatalousaika perustui hierarkian rakennemeemiin. Kaikissa maatalouskulttuureissa syntyi toisistaan riippumatta aatelin ja papiston yläkerrostuma. Teollinen aika tuotti erikoistumisen ja suuruuden ekonomian meemit, joiden kehkeytyminen muutti myös sosiaaliset instituutiot. Tällä hetkellä verkon ja verkoston idea purkaa liiallisen hierarkian ja erikoistumisen siilojen aiheuttamia toimimattomuuksia. Castells on oikea henkilö kuvaamaan, mistä on kyse kun puhutaan verkostoajan tulevaisuuksista. 

Castellsin kolmiosainen teossarja ”Information Age: Economy, Society, and Culture”  julkaistiin vuosina 1996-1998 samaan aikaan, kun Suomessa käynnistyi tulevaisuudentutkimuksen kannalta tärkeä Suomen Akatemian Futu-projekti. Siihen osallistuneet tutkijat ja väitöskirjan tekijät omaksuivat Castellsin ajatuksia, joilla on vaikutusta edelleen. Mainittakoon että filosofi Pekka Himanen on yhdessä Castellsin kanssa kirjoittanut teoksia Suomen tietoyhteiskuntakehityksestä ja kestävän kehityksen mallista. Tämä tapahtui 2000-luvun alkuvuosina, kun monet muutkin kuin Castells pitivät Suomea uuden aikakauden  edelläkävijämaana. 

Castellsin merkittävin käsite on ”verkostoitunut yhteiskunta” (Network Society), jolla hän tarkoittaa yhteiskuntamuotoa, joka on rakentunut teknologisten verkkojen ja sosiaalisten verkostojen ympärille. Verkostot ovat globaaleja ja niiden vaikutus ulottuu kaikille elämänalueille mukaan lukien talous, politiikka ja kulttuuri. Castells näkee, että tämän ja tulevan päivän taloudellinen ja sosiaalinen järjestys perustuu yhä enemmän verkostoille ja yhä vähemmän perinteisille hierarkioille. Näin Castells laajentaa Tofflerin aavistelun yritysorganisaatioiden kehityksestä koko yhteiskuntaan.

Castells korostaa informaation merkitystä nyky-yhteiskunnassa olkoonkin, että informaatio on ollut arvokasta kaikkina aikoina. Kyseessä on kuitenkin sekä laadullinen että määrällinen ero aikaisempaan. Maailmassa on viimeiset vuosikymmenet ollut käynnissä giganttinen informaatioprojekti, jossa kaikki inhimillinen ja luontoperäinen data muunnetaan analogisesta digitaaliseksi ja samalla kaikki data tuodaan uudenlaisen transformatiivisen tiedonkäsittelyn piiriin. Castells näkee, että digitalisoitu tieto on uuden talouden ja yhteiskunnan perusta. Teknologian ansiosta informaatiota voidaan levittää salamannopeasti, ja se on saatavilla laajemmalle yleisölle kuin koskaan ennen. Muutoksen vauhdista kertoo se, että Castellsin trilogioissa puhutaan vielä yllättävän vähän tekoälystä, jonka 25 vuotta myöhemmin moni kokee olevan väkevin muutoksen ajuri.

Teknologian kehitys - internet ja mobiililaitteet - mullistaa aikakäsityksen. Ajaton aika ilmenee jatkuvana nykyhetkenä, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekoittuvat. Tämä voi ilmetä esimerkiksi pörssikurssien reaaliaikaisessa seurannassa tai sosiaalisen median jatkuvassa virrassa. Esimerkiksi työ- ja vapaa-aika eivät enää noudata selkeitä rajoja, ja ihmiset työskentelevät ja kommunikoivat missä ja milloin tahansa. Ajaton aika liittyy myös siihen, miten globaalit tapahtumat vaikuttavat paikallisiin olosuhteisiin reaaliaikaisesti. Informaatioaika luo uusia sosiaalisia käytäntöjä ja normeja, kuten jatkuvan saatavilla olon (ubiikin) odotuksen.

Sosiologin kiinnostus kohdistuu myös siihen, miten verkostoitunut yhteiskunta vaikuttaa ihmisten identiteettiin. Hän erottaa toisistaan kolme identiteetin muodostumisen tapaa: legitiimit identiteetit, vastarintaidentiteetit ja projekti-identiteetit. Legitiimit identiteetit syntyvät valtavirtayhteiskunnan instituutioista ja ovat yleensä vallitsevien voimien ja normien mukaisia. Vastaidentiteetit puolestaan syntyvät niiden ryhmien keskuudessa, jotka kokevat olevansa marginaalisia tai syrjittyjä. Projekti-identiteetit liittyvät siihen, kuinka ihmiset rakentavat omaa elämäänsä ja pyrkivät muuttamaan ympäröivää yhteiskuntaa. Neljännesvuosisata Castellsin “profetian” jälkeen identiteettien erottelu ja logiikka on helppo tunnistaa. Silmiinpistävintä on globaalisti leviävät vastarintaidentiteetit, joiden takia Castells ennakoi vielä pitkään elettävän levottomia aikoja.

Castells väittää, että vaikka elämme globaalisti verkostoituneessa maailmassa, paikalliset kulttuurit ja identiteetit ovat edelleen erittäin merkittäviä. Hän puhuu ”globaalin ja paikallisen” ristiriidasta, jossa globaalit voimat ja teknologiat kohtaavat paikalliset kulttuurit ja identiteetit. Castellsin ennustus siitä, että verkostoyhteiskunnassa tulee syntymään voimakkaita uusia sosiaalisia liikkeitä, on jo toteutunut. Internetin ja sosiaalisen median ansiosta ihmiset ovat saaneet käyttöönsä uusia välineitä mobilisoitumiseen ja vastarintaan. Tällaiset liikkeet ovat paitsi taloudellisen ja poliittisen vallan uudistajia, myös uudenlaisen vastarinnan mahdollistajia. Maailman tekee räjähdysherkäksi se, että erisuuntiin vetävät identiteettiliikkeet voimistuvat omilla suunnillaan ja menettävät samalla kykyään kommunikoida keskenään.

Castells pohtii myös sitä, miten informaatio ja teknologia ovat muokanneet kapitalismia. Hän esittelee ajatuksen informaatiokapitalismista, joka eroaa perinteisestä tavarakapitalismista. Tässä uudessa pääomataloudessa arvo luodaan tiedon ja informaation kautta eikä perinteisten tuotantovälineiden kuten luontoresurssien tai koneiden kautta. Tämänkin “profetian” voi todeta paljossa toteutuneen. Tekoäly Bardin mukaan maailman viisi arvokkainta brändiä ovat: Apple, Amazon, Microsoft, Google ja Samsung. Kaikki nämä jätit ovat teknologia- ja kuluttajatuotealan yrityksiä. Mainitut yhtiöt ovat liikevaihdoltaan ja vaikutusvallaltaan merkittävämpiä kuin valtaosa valtioista.

Vaikka Castells tunnustaa teknologian keskeisen roolin verkostoyhteiskunnassa, hän korostaa, että teknologia ei määrää yhteiskunnan kehitystä yksin. Yhteiskunnalliset voimat ja toimijat määrittävät, kuinka teknologiaa käytetään ja minkälaista yhteiskuntaa rakennetaan. Castellsin murrosaikaa luotaava analyysi tarjoaa perusteellisen analyysin siitä, kuinka informaatioteknologia on muokannut ja muokkaa maailmaa. Castellsin trilogian näkemykset ja johtopäätökset perustuvat historiatietoon eli valtavaan tilastoaineistoon siitä, mitä viimeisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa on tapahtunut talouden, sosiaalisten suhteiden ja luonnon ympäristön suhteen. Vielä pitempi ihmisen toiminnan data on ollut käytössä teknologiavetoisessa aikakausihahmottelussa, jonka on laatinut Nikolai Kondratieff.

Nikolai Kondratieff oli venäläinen taloustieteilijä, joka tuli tunnetuksi työstään pitkien syklien eli Kondratieff-aaltojen teorian parissa. Teoria perustuu hypoteesiin, jonka mukaan modernissa kapitalistisessa taloudessa on havaittavissa pitkiä, noin 40–60 vuoden syklejä, jotka sisältävät nousu- ja laskukausia. Kondratieffin aallot kuvaavat taloudellista kehitystä ja innovaatioita, joita hän jäljittänyt teollisen ajan alusta alkaen. Syklit saavat aina alkunsa jostakin teknologialähtöisestä innovaatioryppäästä, jolla on käänteentekevä vaikutus paitsi talouden myös koko yhteiskunnan kehitykseen. 

Ensimmäinen sykli käynnistyi 1780-luvulla höyrykoneen keksimisen myötä. Se mahdollisti poikkeuksellisen tuottavuuden lisääntymisen, joka vauhditti ensimmäisen aallon jyrkkään nousuun. Toinen sykli käynnistyi 1830-luvulla rautateiden ja terästeollisuuden kehityksen kautta. Tavara ja ihmiset liikkuivat paikasta toiseen aiempaa paljon vauhdikkaammin. Sähköistyminen kiihdytti kolmatta aaltoa kemianteollisuuden ohessa, joka lisäsi tuottavuutta etenkin maataloudessa ja lääketieteessä. Tämä aalto törmäsi 30-luvun suureen lamaan, josta noustiin neljännen aallon harjalle petrokemian ja autoteollisuuden myötä. Öljykriisi taittoi talouden seuraavaan syöksyyn, jonka montusta noustiin viidennen aallon ja informaatioteknologian avulla. Sen vauhti hiipui hetkellisesti hiipui finanssikriisin takia, jonka jälkioireissa Wileniuksen ja Kurjen mukaan edelleen osittain eletään. Laskevaan aaltoon osuivat poliittiset levottomuudet, jotka ovat uuteen nousuun kääntymisen jälkeenkin jatkuneet.

Kukin aalto on aikaansaanut valtavaa määrällistä talouden kasvua, mutta ne ovat tuottaneet myös laadullisia muutoksia, jotka näkyvät ihmisten elinolosuhteissa, mielenmalleissa ja instituutioiden rakenteissa. ICT-aaltoa on seurannut kompleksisuuden kasvu, kun informaation määrä ja toimijoiden keskinäisriippuvuudet ovat moninkertaistuneet. Kompleksisuuden rinnalla on paisunut informaatiotalous ja vaurauden uusjako. Tasapainoa järkyttävät maapallon kokoiset ongelmat ympäristökysymysten, väestökehityksen ja eriarvoistumisen takia. 

Kondratieffin kuudetta aaltoa muovaavat älykkäät koneet. Kone- ja bioteknologian innovaatiot ja ratkaisut auttavat ihmisiä siellä missä lajikyvyt loppuvat. Mielenkiintoinen apukäyrä Kondratieffin aaltoihin tulee Gartnerin tutkimuslaitokselta. Se on diffuusiotutkimuksissaan tunnistanut teknologiainnovaatioihin liittyvän odotusten nopean (eksponentiaalisen) nousun, jota seuraa melkein yhtä nopea romahdus, kun liiketoiminta ei toteudu toivotulla tavalla. Pysyvä muutos tapahtuu vasta hypevaiheen jälkeen. Olennaista on että muutos on lopulta todellinen, joskin se saattaa toteutua alemmalla tasolla kuin alkuperäinen odotus.

Jokaisella aallolla on neljä vaihetta: nousu, huippu, lasku ja taantuma. Nousuvaiheessa talous kasvaa teknologisten innovaatioiden ja investointien ansiosta. Huipulla taloudellinen aktiivisuus on korkeimmillaan, mutta sen jälkeen seuraa laskukausi, joka johtuu esimerkiksi ylikapasiteetista ja sijoitusten vähentymisestä joiden seurauksena taloudellinen toimeliaisuus vähenee. Laskukauden jälkeen alkaa taantuma, jolloin talous ensin supistuu ja sitten tasaantuu ennen seuraavaa nousukautta. Kondratieffin mukaan pitkät aallot syntyvät useista vaikuttavista tekijöistä, joita ovat esimerkiksi teknologiset innovaatiot, sijoitusdynamiikka, ja tuotannon tapojen muutokset. Merkittävä vaikutus saattaa olla yhteiskunnan infrastruktuuriprojekteilla.

Monet taloustieteilijät ja historioitsijat ovat yrittäneet soveltaa Kondratieffin aaltoja nykyisen ja tulevan hetken taloudelliseen ja teknologiseen kehitykseen. Esimerkiksi tietotekniikan ja internetin nopea kehitys 1990- ja 2000-luvuilla on nähty uutena Kondratieffin aaltona. Myös uusiutuvan energian ja bioteknologian innovaatiot ovat ehdokkaita seuraaviksi teknologisiksi vallankumouksiksi, jotka saattavat määrittää seuraavaa nousukautta. Osa tutkijoista pitää aaltoja liian epämääräisinä ja monitulkintaisina. Lisäksi maailmantalouden monimutkaisuus ja jatkuva muutos tekevät pitkien syklien ennustamisesta haastavaa.

Kondratieff korosti, etteivät pitkät aallot ole vain taloudellisia syklejä, vaan ne liittyvät laaja-alaisiin yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Esimerkiksi maailmanlaajuiset kriisit, kuten suuret sodat ja talouslama, vaikuttavat aaltojen kulkuun ja kestoon. Teoria on osoittautunut paradoksiseksi. Mitä enemmän malliin otetaan mukaan muitakin kuin taloudellisia muuttujia sitä vähemmän sen avulla voidaan “ennustaa”. Teoriaa on kritisoitu siitä, että se “selittää” menneisyyttä paremmin kuin tulevaisuutta. Puutteineenkin Kondratieffin teoria on edelleen inspiroiva, kun pyritään ymmärtämään talouden ja teknologian suhdetta sekä niiden vaikutusta yhteiskuntaan ja tulevaisuuteen pitkällä aikavälillä. Harhaan mennään, jos Kondratieffin malliin turvaudutaan deterministisin motiivein. Niin vahvasta teoriasta ei ole kyse, että tulevaisuus voitaisiin siitä suoraan - tai edes epäsuoraan - johtaa.

Kondratieffin ajattelun perusta on taloustieteessä, joka pyrkii käyttämään luonnontieteissä käytettyjä metodeita ja teoriamalleja. Näin siitä huolimatta, että talouden ilmiöiden painopiste on siirtynyt selvästi ihmisen ja ihmisyhteisöjen käyttäytymisen tutkimiseen. Luonnontieteissä lähtökohtana on se, että jo tapahtuneen toiminnan ja käyttäytymisen mallintamisen (teorian) perusteella kyetään ennustamaan tuleva. Historiatieto ikäänkuin perustelee myös tulevaisuuden. Deterministinen ajatus on tutkijayhteisössä piilevästi elinvoimainen ja sisäisesti ristiriitainen. Jo arkikokemus todistaa muuta ja Popperin skeptinen tulevaisuuskäsitys sen myös argumentoi. Hänen mukaansa tulevaisuuden tietäminen on mahdotonta jo sen takia, että emme voi tietää tulevaisuudessa tapahtuvia innovaatioita.

Srilankalaisen Susantha Goonatilaken tiedeperusta on sosiologiassa ja antropologiassa. Kondratieffin tavoin Goonatilake rakentaa tulevaisuusnäkemyksensä jo tapahtuneen kehityksen ja tiedon varaan. Hän ei kuitenkaan ankkuroi käsityksiään vain empiirisiin havaintoihin, vaan arvioi myös niiden taustalla vaikuttavia mekanismeja. Kuten Toffler hän erottaa kolme ajallisesti peräkkäin kehittynyttä kehityskulkua (informaatiovirtaa), joiden kautta kaikki elollinen on kehittynyt ja kehittyy edelleen. Evoluutiotutkija maalaa isoa kehitysmaisemaa, jossa ihminen on vähitellen irtautunut biologisen informaation (DNA) rajoituksista kulttuurisen eli ajattelun ja kielen avulla tapahtuvaan ja aikaisempaa nopeampaan tiedon ja meemien (ideoiden) muodostukseen. Sama irtautuminen on tapahtumassa seuraavaksi ihmiskehon ulkopuolella tapahtuvan informaatiokäsittelyn kautta. Tulevaisuudentutkimuksen kannalta kiinnostavinta on Goonatilaken kuvaus siitä, miten uusin eksosomaattinen informaatiovirta on nykymurroksessa raivaamassa muista informaation kulkutavoista riippumattoman väylän. Kyse on tietysti tekoälystä ja sen mahdollisesta kyvystä alkaa itsenäisesti ihmisestä riippumatta tuottaa uutta informaatiota ja sen mukaista toimintaa.

Biologinen informaatio on koodattu geeneihin. Elollisessa maailmassa kehittyy uusia lajeja ja vanhoja häviää. Dynamiikan takaa luonnonvalinta, joka tapahtuu kahdessa vaiheessa. Ensin kehittyy muuntumien sukupolvi, jonka varianttien kelpoisuus eli kyky sopeutua testataan toisessa vaiheessa kulloisessakin ympäristössä. Ympäristösuhteesta kehkeytyy kaksoissidos, kun yhtäältä evoluutio sopeutumien kautta muuttaa ympäristöä, ja toisaalta ympäristö vaikuttaa luonnonvalintaan. Elinkelpoisimmat jäävät henkiin periyttämään ominaisuuksiaan. Luonnonvalinnan informaatio tallentuu biologiseen perimään eli geeneihin, jolloin muuntumien lyhin mahdollinen aikayksikkö on sukupolvi. Alkuperäinen evoluutioteoria on pääpiirteissään edelleen voimissaan, joskin hienosäätöä tapahtuu edelleen. Richard Dawkinsin mukaan varsinainen evoluutiotaistelija on itse asiassa ”itsekäs geeni” eli se on varsinainen informaation kuljettaja eikä se olento, joka geeniä kulloinkin kuljettaa.

Kasvi- ja eläinlajeja on miljoonia. Tähän astisen evoluution viime vaiheissa on eriytynyt ihmisen laji, jonka biologinen tulevaisuus on luonnonvalinnan peruslauseiden rajoissa avoin. Kun geneettisen sopeutumisen rajat tulevat vastaan, vielä muuntumiskykyisempi poimuttuneitten aivojen läpi virtaava kulttuuri-informaatio alkaa vaikuttaa. Ihminen on psykobiologisessa mielessä oppimiskone, joka oppii sopeutumaan mitä erilaisimpiin ympäristöihin. Kulttuurinen informaatio välittyy kielessä ja tallenteissa. Sen muuntumien aikayksikkö on paljon lyhyempi kuin biologisen informaation, vaikka tiedetäänkin että mielen mallit ja asenteet saattavat yksilötasolla istua sitkeässä. Analogisesti DNA-rakenteista geeniä vastaa kulttuurinen meemi, ohjaava ajatus tai idea, joiden voi ajatella olevan yhtäläisen kilpailun kohteena kuin geenitkin. Parhaan kelpoisuuden tuottavat ajatukset ovat voittajia kulloisessakin ympäristössään. Jos ympäristö muuttuu niin saattavat muuttua ajatuksetkin.

Goonatilaken kuvaama kolmas informaatiolaji ei sijaitse koodattuna perimänä soluissa eikä kulttuurisena neuroinformaationa ihmisen aivoissa. Tämä informaatio organisoituu toimimaan digitalisoituna koodina eliöiden ulkopuolella. Eksosomaattisessa informaatiossa on kaksi ominaisuutta, joista vasta jälkimmäinen oikeuttaa puhumaan itsenäisestä informaatiovirrasta: ensimmäinen on informaation tallennus ja jälkimmäinen informaation käsittely. Eksosomaattista informaatiota ei ainoastaan talleteta ihmiskehon ulkopuolelle, vaan sitä Goonatilaken käsityksen mukaan kohta myös käsitellään ja prosessoidaan ihmisen siihen puuttumatta. Tekoäly on parhaillaan lähestymässä sitä tilannetta, jota tekoälytutkijat ennakoivat jo neljännesvuosisata sitten.

90 –luvulla tietokoneiden evoluutiossa siirryttiin numeronmurskauksesta keinoälykkäisiin toimintoihin kuten symbolien, sanojen, ideoiden ja valmiiksi dekoodatun ’tiedon’ tuottamiseen. Tekoälyä (artificial intelligence) sovellettiin puheen ja kuvan tunnistukseen sekä deduktiivisen ja induktiivisen ajattelun generoimiseen. Tällä hetkellä tutkitaan ja kehitetään puhekielisiä käyttöliittymiä ja ongelmanratkaisuprosessointia. Neuroverkkomallinnus on tuonut oppimiskäsitteen tekoympäristöön. Eliön tai olion, joksi tietokonettakin voi kenties pian nimittää, oppimisessa on keskeistä, että se osaa hyödyntää ympäristön palautetta oman toimintansa syötteenä. Olio kykenee siten käsittelemään ympäristöstä keräämänsä informaatiota siten, että sen toiminta ja elinkykyisyys paranee ja autonomistuu.

Goonatilake selittää teoksissaan informaatiovirtojen kerrostumista ja irtautumista toisistaan, mutta hän kuvaa myös miten myöhempi informaatiovirta alkaa peukaloida alempaa. Siitä käynnistyy kehitys, jossa informaatiovirrat alkavat sekoittua keskenään. Ihminen leikkaa ja liimaa biologista informaatiota DNA-saksillaan, ja irrottaa sitä kautta eliöitä vähitellen niistä rajoituksista, mitä biologia on alun perin asettanut. Analogisesti eksosomaattinen informaation muokkaus kurottuu muokkaamaan kulttuurista informaatiovirtaa. Tätä kirjoitettaessa eletään aikaa, jolloin ihminen ja kulttuurinen hegemonia edelleen vallitsee, mutta muutosta on ilmassa ja etenkin koneissa.

Siinä missä Goonatilake havainnoi mennyttä ja nykyhetkeä ja tekee siitä omaksumansa evoluutioteorian mukaisia viileitä johtopäätöksiä, viimeinen esiteltävä futuristi on suhteessa tulevaisuuteen intohimoinen ja ehdoton. Raymond Kurzweilille kiihdytetty tulevaisuus on sekä profetian että henkilökohtaisen projektin kohde. Hänellä on tulevaisuuden suhteen myös henkilökohtaisia panoksia. Kurzweil elää korostetun terveellisesti siksi, että jaksaisi siihen

Joillakin futuristeilla on ratkaisuehdotuksia riskikehitykseen, jonka lähde on ihminen lyhytjänteisine tarpeineen. Raymond Kurzweil vetää nimensä mukaisesti tulevaisuuden “lyhyeksi”. Hän väittää, että jollemme itse niin ainakin lapsemme pääsevät todistamaan, miten tekoäly vuoden 2030 jälkeen ohittaa ihmisälyn seurauksena ketjusta teknologialähtöisiä vallankumouksia. Tekoälyn kehitys kiihtyy, ja vuoteen 2045 mennessä se on tullut niin edistyneeksi, että lähestytään singulariteettia. Teknologisella singulariteetilla tarkoitetaan rajaa, jossa ulkoinhimillinen tekoäly kiihdyttää teknologisen kehityksen ja sosiaalisen muutoksen niin nopeaksi, että singulariteettia edeltäneet ihmiset eivät pysty sitä enää ymmärtämään.

Kurzweil uskoo teknologisen kehityksen eksponentiaalisuuteen. Tietotekniikka ei hänen mukaansa kehity lineaarisesti aikasarjana 1-2-3-4-5 jne vaan kertalukuhyppäyksin 1-2-4-8-16 jne. Väite laajentaa Mooren nimellä tunnetun lain muillekin teknologioiden alueille kuin tietotekniikkaan. Kurzweilin teknologiakumousten sarja käynnistyy geneettisestä hypystä, joka arvion mukaan tapahtuu vuoden 2025 paikkeilla. Sitä seuraa uusia kumulatiivisesti muutosta kiihdyttäviä mullistuksia, joita Kurzweil nimittää epookeiksi. Yhdessä ne johtavat ihmisen ja koneen lopulliseen pariutumiseen. Liitto ei ole enää sen jälkeen purettavissa.

Toiseksi viimeinen epookki “vihkii” tietokoneen ja ihmisen intelligenssin toisiinsa vuoden 2045 paikkeilla. Silloin koneihmisen älykkyys on ehtinyt kasvaa miljardikertaiseksi nyky-sapiensiin verrattuna. Sillä älyvoimalla pitäisi kyetä järjestämään universumin asiat kuntoon. Kurzweil arvioi, että koneen ja ihmisen liiton seurauksena ihminen on ennen pitkää enemmän kone kuin biologinen olento, mutta säilyttää silti inhimilliset piirteensä. Evoluution kannalta pitänee puhua uudesta lajista, joka on seurausta Goonatilaken kuvaamasta biologisen, kulttuurisen ja eksosomaattisen informaatiolinjan sekoittumisesta toisiinsa. Filosofi Daniel Dennett kuvaa uuden kerrostuman muotoutumista evoluutiotorni-mallissaan, jossa ihmisen kerroksen yläpuolella on jo työmaa käynnissä. Hänen mukaansa ei ole mitään syytä olettaa, että evoluutio päättyisi ihmiseen.

Kurzweilin ennusteet ovat kiistanalaisia, mutta hän on saanut myös tunnustusta aiemmista ennusteistaan. Hän esimerkiksi ennakoi vuonna 1990, että tekoäly pystyisi voittamaan shakin maailmanmestarin vuoteen 2015 mennessä. Tämä tapahtui etuajassa vuonna 1997, kun Deep Blue voitti Garry Kasparovin. Aika lähelle on osunut myös hänen arvionsa siitä, että taiteen Turingin testi toteutuu vuoteen 2020 mennessä. Sen mukaan tekoäly pystyy tuottamaan taidetta, musiikkia ja kirjallisuutta niin hyvin, etteivät ihmiset osaa erottaa sitä ihmisen tuottamasta taiteesta. Nähtäväksi jää miten seuraavat ennakoinnit osuvat maaliin. Hyvinvointialueiden helpotukseksi ja Lääkäriliiton kauhistukseksi olemme enää muutaman vuoden päässä, kun tekoäly pystyy hoitamaan kaikkia sairauksia. Uutta epookkia olisi myös se lähitulevaisuus, jossa tekoäly tunnistaa ihmisen tunteita ja kykenee vastaamaan niihin. 

Kurzweil tarjoaa seuraajilleen mielikuvitusta ruokkivan ja kiistellyn teorian sekä joukon scifistisiä vastauksia. Päivitettyä tietoa Kurzweil jakaa oman akatemiansa (Kurzweil Academy https://www.kurzweiledu.com/) sivuilla. Hieman teoreettisemmin singulariteetin ja transhumanismin kysymyksiä voi pohtia Vernor Vingen jo vuonna 1993 esittämän neljän tulevaisuusteesin kautta. Vingen väitteet kuvaavat neljää erilaista mahdollista polkua singulariteettiin. Teesien totuusarvo on luonnollisesti avoin kuten monien tulevaisuuksien maailmassa tuleekin olla. Vingen teesit esitellään artikkelisarjan Ideoiden lähteet -osiossa. Siellä määritellään myös, mitä termeillä singulariteetti ja transhumanismi tarkoitetaan.

Kurzweil on tekno-optimisti, vaikka hän tunnistaakin useita riskejä, joita teknologiamuutos tuo mukanaan. Huolettamaksi hänet tekee se, että ongelmien ratkaisuvoima kasvaa samaan aikaan eksponentiaalisesti. Toisinkin teknologian kehityksen voi kokea. Painavan dystooppisesti teknosfäärin kehitystä on kuvannut Suomen tunnetuin filosofi Georg Henrik von Wright, jonka kritiikki syntyi jo paljon ennen nykyistä ICT- ja tekoälyaikaa. Wrightin argumentointi perustuu ihmiskunnan syvätarinoihin, joita on eri kulttuureissa kerrottu ja kirjoitettu arkkimyyttien muotoon. Myyttien ja metaforien avulla on Wrightin mukaan mahdollista piirtää “tulevaisuuskartan” syvin taso, jossa paljastuu ihmiskunnan toistuva taipumus kurottaa asemiin, joista ei hyvää seuraa.

Von Wright analysoi ihmiskunnan tunnetuimpia myyttisiä tarinoita ja löytää niistä kaikista saman perusjuonen. Paratiisimyytissä ihminen menetti tiedon puun hedelmän nauttiessaan viattomuutensa, ja on saanut maksaa siitä sittemmin kovaa hintaa. Prometheus-myytissä puolijumala Prometheus varasti Zeuksen juhlista valon ja toi sen ihmiskunnalle. Tästä teosta hän sai ikuisen rangaistuksen ja joutui toistuvasti kotkien nokkimaksi. Faust myi sielunsa paholaiselle ja sai vastineeksi rajattoman tiedon sekä yliluonnollisia kykyjä koko elämänsä ajaksi. Alkuperäisessä tarinassa tämäkin valinta vei kadotukseen. Filosofin tulkinnan mukaan kyse on kolmen entiteetin luonnon, jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta ja tasapainosta. Aika ajoin ihminen on pyrkinyt Jumalaksi yli ja ohi luonnon, ja joka kerran siitä on seurannut hybris ja kostonjumala Nemesiksen armoton rangaistus. Tekoälyn kohdalla voimme miettiä, onko tässäkin kyse siitä vai onko tapahtumassa jumaluuden transformaatio?

Faustin ja Prometheuksen tarinat sekä paratiisimyytti kertovat kaikki samasta asetelmasta. Jokaisesta tietoisuuden ja uuden teknologian valloituksesta seuraa väistämättä sekä hyvän että pahan mahdollisuus. Ihmisellä on historian valossa taipumus toteuttaa molemmat. Idealähteiden puolella esitellään ajankohtaisten keskustelujen pohjaksi nippu kuumia eettisiä kysymyksiä tekoälyn suhteen. Ehkä vielä kuumottavampi keskustelun aihe on se, minkälaiseksi koneen ja tekoälyn oma etiikka tulee muotoutumaan. 

Tulevaisuudentutkimus on tiedonala, jolla on oma tieteen valtavirroista poikkeava metodologiansa. Se johtuu tulevaisuustiedon tieto-opillisesta erityisyydestä, jota esiteltiin edellisessä Tulevaisuuden idea-artikkelissa. Kun tieto ei voi koskaan olla varmaa, sitä ei sellaisena voi myöskään kerätä. Ihmisten käsityksiä jostain - tulevastakin - ilmiöstä toki voi kerätä, tallettaa ja analysoida survey-tutkimuksen keinoin, mutta tulos vastaa silloin mielipidekyselyä. Delfoin ja tulevaisuudentutkimuksen idea laajemminkin on asettaa mielipiteet ja niiden esittäjät testiin keskenään niin että (epä)varman tiedon laatu siinä prosessissa paranee. Bahtinilaisin termein eksistentiaalinen tieto lisääntyy ja syvenee, kun sitä moniäänisesti muodostetaan, muokataan ja käsitellään itse menetelmäprosessin sisällä. Siinä on tietysti riski. Tieteen etiikkaan kuuluu, ettei tutkija peukaloi tutkimuksen aineistoa tai vaikuta vastaajiin. Tiedon “manipulointi” ei ole Delfoin tarkoitus, mutta onhan siinä vaaransa, kun tutkija saa suuret vapausasteet fasilitoida prosessin kulkua. Menetelmien käytön huolellinen raportointi ja tutkijan toiminnan reflektointi korostuvat tulevaisuudentutkimuksessa eritoten silloin, kun käsitellään tulevaisuuksia, joihin kohdistuu merkittäviä intressejä.

Tulevaisuudentutkimuksen metodeita ja metodologiaa kehittää maailman mittakaavassa vuonna 1996 perustettu Millennium Project-verkosto (https://www.millennium-project.org/), johon on liittynyt yli 3000 asiantuntijaa sadassa maassa. Millennium-thinktank pyrkii tunnistamaan ja analysoimaan maapallon mittakaavan tulevaisuuden haasteita ja mahdollisuuksia. Se julkaisee vuosittain maapallon tilaa käsittelevän julkaisun “The State of Future”. Toinen tärkeä toimintamuoto on koota ja kehittää tulevaisuudentutkimuksen metodityökaluja, joiden kuvauksia päivitetään muutaman vuoden välein kahden kahden tunnetun futuristimetodistin Jerome Glennin ja Theodore Gordonin toimittamaan Futures Research Methodology-julkaisuun, jossa esitellään lähes 40 metodia. 

Monet tulevaisuusmenetelmät liittyvät historia- ja nykytiedon käsittelyyn. Niitä ovat eri variaatiot trendianalyyseistä, joissa tulevaa kehitystä tarkastellaan ajan jatkumona silloinkin, kun tarkastelussa päädytään esimerkiksi trendien murtumiseen ja uusien nousemiseen. Epäjatkuvaa tulevaisuutta on mahdollista arvioida esimerkiksi heikkojen signaalien tai villien korttien avulla. Skenaariotekniikoista on kehitetty useita menetelmävaihtoehtoja. Oman menetelmäperheensä muodostavat osallistavat ja yhteisölliset lähestymistavat. Oman alakategoriansa muodostavat menetelmät, joita yhdistää systeemiajattelu. Tästä ryhmästä ansaitsee oman lyhyen esittelynsä pehmeä systeemimetodologia (Soft Systems Methodology), jota ei jostain syystä esitellä Millenniumin metodilistoilla.

Pehmeä systeemimetodologia (SSM) on toimintatutkimuksen tapainen lähestymistapa kehittää organisaatiota tai yhteisöä nykyhetken ja toivottavan tulevaisuustilan välisen jännitteen avulla. Peter Checkland kehitti menetelmän vastauksena niihin kompleksisiin haasteisiin, joita perinteiset järjestelmäsuunnittelumenetelmät eivät kyenneet käsittelemään. SSM ei pyri tunnistamaan yhtä "oikeaa" ratkaisua, vaan tarkastelee erilaisia näkemyksiä rinnakkain ja rakentaa eri toimijoiden yhteisymmärrystä osallistavin ja analysoivin tekniikoin. Menetelmä sisältää useita vaiheita, kuten ongelman määrittelyä, toivottavien tulosten hahmottelua ja toimenpide-ehdotuksia. Checkland osoittaa, miten järjestelmät ovat ihmisten luomia, ja siten myös ihmisten muutettavia. Hän korostaa keskustelua ja oppimista ongelmien ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi. Kauppi ja Linturi (2018) ovat yhdistäneet pehmeää systeemimetodogiaa ja Delfoita Kansalaisfoorumin viisi tulevaisuutta -kartoituksessa. 

Syvimmältä tulevaisuutta auraa Sohail Inayatullahin kehittämä kriittinen kerrosanalyysi (Causal Layered Analysis, CLA), jonka avulla ilmiöitä arvioidaan kerroksittain pintatasolta mielen ja yhteisötoiminnan syväkerroksiin asti. CLA-menetelmä jakaa todellisuuden neljään tasoon: (1) litania, joka kuvaa arkipuhunnan pintatason, sellaisia ovat usein mediassa esitetyt ongelmakuvaukset, (2) systeemitaso, jossa tarkastellaan rakenteellisia, taloudellisia ja poliittisia tekijöitä ja niiden keskinäisvaikutuksia, asiantuntijapuhe koostuu usein tämän tason ilmaisusta,  (3) maailmankuva, joka keskittyy kulttuurisiin ja ideologisiin näkemyksiin, joiden taustalla vaikuttaa sangen pysyviä arvoja ja uskomuksia, ja (4) myytti/metafora, jossa analysoidaan syvällä uivia tarinoita ja myyttejä, jotka enimmäkseen piilevästi ohjaavat maailmankuvaa. CLA:n tavoitteena on lisätä ymmärrystä syvistä syy-seuraussuhteista ja rakentaa sitä kautta esimerkiksi rikaspiirteisiä skenaarioita.

Yksi menetelmä erottuu kaikista muista tulevaisuudentutkimuksen metodeista siinä, että sen avulla voidaan toteuttaa monia muita menetelmiä tai vaihtoehtoisesti se voidaan kytkeä mukaan menetelmäketjuun monien muiden kanssa. Tämä muihin kytkettävä menetelmäerikoisuus on Delfoi. Asia havainnollistuu Rafael Popperin (2008) metoditimantissa, jossa menetelmäkirjoa tarkastellaan kahden ulottuvuuden nelikentässä.

Popper on luokitellut 33 ennakointimenetelmää timantinmuotoiseen nelikenttään, joka koostuu neljästä ennakoinnin kannalta tärkeästä kriteeriominaisuudesta: expertise (asiantuntijuus), creativity (luovuus), interaction (vuorovaikutus), ja evidence (havainnot, kokemukset). Delfoi-menetelmä asettuu tässä luokittelussa timantin keskelle kuvaten sitä, että siinä ovat potentiaalisesti mukana kaikki merkitykselliset ennakoinnin laadut erilaisin pitoisuuksin. Yhdistelmäjoustavuus tekee Delfoista menetelmien sveitsiläisen linkkuveitsen, josta on mahdollista painotuksia muutellen konseptoida menetelmävariaatioita. Joustavuutta kuvastaa se, miten Delfoita käytetään eklektisesti - Popperin kielellä semikvantitatiivsesti - eli sitä käytetään työkaluna sekä kvantitatiivisessä että kvalitativiisessa tutkimuksessa.

Popperin timantti visualisoi sen, miten keskeinen asema Delfoilla on ennakointimenetelmien joukossa. Se mahdollistaa konseptoimalla ja kevyellä “pintakäsittelyllä” eri tarkoituksiin tehdyt menetelmäsovellukset. Luovassa päässä “pyydystetään” esimerkiksi heikkoja signaaleita ja evidenssipäässä seurataan barometrityyppisesti tulevaisuusodotusten kehitystä. Teknologian ennakoinnissa panelistien valinnassa on tiukat eksperttikriteerit, ja deliberatiivisen demokratian paneeleissa tärkeintä on laaja-alainen osallistuminen ja erilaisten intressien tunnistaminen.

Artikkelisarja käynnistyi Sokrateen oivalluksesta, että kysymys avaa enemmän ajattelua kuin vastaus. Kuuden seuraavan artikkelin aikana mieli ei ole muuttunut, mutta annetaan kuitenkin sen verran periksi, että yritetään vastata siihen kysymykseen, miten Delfoi- ja tulevaisuudentutkimuksen metodologia tulee lähitulevaisuudessa kehittymään. Kehitysnäkemykset perustuvat kahteen Delfoin tulevaisuutta käsitelleeseen paneeliin, joista toinen (Aavistus 2020 https://www.edelphi.org/aavistus ) toteutettiin kansallisin asiantuntijavoimin, ja toinen (Hunch 2021 https://www.edelphi.org/hunch) kansainvälisten panelistien avustuksella. 

Aavistus-asiantuntijat argumentoivat hybridin menetelmäkehityksen puolesta. Delfoin käytön otaksutaan moninaistuvan ja laajenevan käyttäjäryhmiin ja -tarkoituksiin, jotka tällä hetkellä ovat vielä suhteellisen marginaalisia. Kasvukohteiksi mainittiin erikseen yritysten ja organisaatioiden kehittävä toiminta strategiatyöstä ja päätöksenteosta osallistaviin toimintamuotoihin. Delfoissa nähtiin myös työkalu deliberatiivisen demokratian osallistumisen ja osallistamisen haasteisiin. Tämä kirjoitussarja pyrkii edistämään sitä asiantuntijapaneelin ennakointia, että Delfoin pedagoginen käyttö oppilaitoksissa tulee lisääntymään. Delfoi sopii yhtä lailla aktiivipedagogiseen yhteisöoppivaan käyttöön kuin päätöksenteon, argumentoinnin ja dialogin harjoitteluun.

Paneelien väkevin viesti oli oletus tekoälyn integroitumisesta osaksi menetelmää. Tekoälyn upottamista osaksi metodin käyttöä kuvataan artikkelissa Asiantuntijuuden idea. Siinä tarkastelun lähtökohtana oli tutkijamanagerin toiminta ja sen jakautuminen kolmeen toisistaan erottuvaan vaiheeseen: 

1. toiminta ennen Delfoi-toteutusta ilmiön rajaamisessa, kysymysten laatimisessa ja panelistien valinnassa, 

2. toiminta tiedonmuodostusprosessin aikana kertyvän aineiston havainnollistamisessa ja visualisoinnissa sekä AI-avusteisessa panelistiosallistumisessa, ja viimeiseksi 

3. Delfoi-aineiston analysointi, raportointi ja esittely. 

Kiinnostavaa on arvioida tekoälyn käyttömahdollisuuksia myös sen mukaan, minkälaisia tehtäviä chatbotit voivat ottaa hoitaakseen.

Følstadin nelikentässä chatbotin nykyistä ja tulevaa käyttöä tarkastellaan kahden ulottuvuuden kautta. Toinen akseli muodostuu vastapareista lyhyt versus pitkäkestoinen prosessi chatbotin kanssa. Toisessa on kyse siitä, kontrolloiko ja operoiko tekoälyä käyttäjä vai toimiiko chatbot itsenäisesti. Asiantuntijat olettavat, että kehitys tulee kulkemaan käyttäjän satunnaisista tukipalveluista kohti henkilökohtaisen apulaisen käyttöä, jolloin fasilitoija muodostaa työparin chatbotin kanssa. Delfoi-managerin tavoin panelistin on mahdollista turvautua toiminnassaan tekoälyyn joko assistenttina tai vähän vahvemmassa roolissa valmentajana. Jo nykyisellään tekoälyä käytetään jossain määrin aineistojen kuratoinnissa. Näitä piirteitä on myös sulautettu osaksi xDelphi-ohjelmiston (www.xdelphi.ai) toimintaa.

Yksi aavisteltu kehityssuunta on Delfoin ketjuttuminen muiden menetelmien kanssa palveluiden ekosysteemiksi. Popperin menetelmien timanttikuvio tarjoaa ajatusalustan yksittäistä menetelmää laajemman metodiympäristön rakentamiselle. Metodix Oy ja Mindhive Oy ovat ottaneet yhteisprojektinsa lähtökohdaksi xDelphi-ohjelmiston kehittämisen. Sen ympärille on suunnitteilla Delfoin ohella sukulaismetodien rihmasto tai ekosysteemi, jossa loimilankana on nopeasti evoloituva teko- ja tukiäly ja alustana jaettu teknologiaympäristö.

Jos suunnitelmat toteutuvat niin Delfoin ympärille rakennetaan 5-10 seuraavan vuoden aikana kolmen kehityssyklin kautta tulevaisuudentutkimuksen menetelmäsovellusten ekosysteemi. Ensimmäinen - ja jo käynnistynyt - vaihe on rakentaa kyvykäs perusohjelma xDelphi, jonka arkkitehtuuri (modulaarinen laajennettavuus ja skaalautuvuus) vastaa myös seuraavien vaiheiden haasteisin. Ensi vaiheen vakiinnuttamisvaiheessa ohjelmistoa vahvistetaan peruspalveluiden laajentamisella, joista mainittakoon kysymystyyppien lisääminen, visualisoinnit ja keskustelupalveluiden triggerointi. AI-avusteiset palvelut ovat mukana jo ensimmäisessä vaiheessa.

Toisessa vaiheessa uuden sovelluksen sisälle konseptoidaan Delfoi-tekniikkaa hyödyntäviä mutta autonomisia tulevaisuudentutkimuksen menetelmäversioita, joista mainittakoon skenarointi ja  Futures Wheel- tyyppiset systeemisovellukset. Metodikonseptien ympärille rakennetaan kehittäjäyhteisöjä. Kakkosvaiheessa konseptien käyttöön koodataan xDelphiin integroituja lisäarvopalveluita, joita kolmannessa vaiheessa irrotetaan perussovelluksesta itsenäisiksi menetelmäapplikaatioiksi, joilla on oma markkinointinsa ja asiakaskuntansa, vaikka skaala- ja laatuetuja tuottava yhteys ohjelmistojen välillä säilytetään.

Rand-thinktankin 50-luvun metodikonsepti on perusteiltaan edelleen käyttökelpoinen. Monialainen anonyymi paneeli on kelpo työkalu varmistaa järkevä, ja moneen muuhun menetelmään verrattuna nopea päätöksenteko. Siinä pidetään huolta siitä, että erilaiset näkökulmat ja perustelut otetaan huomioon tavalla, jota sosiaaliset hierarkiat eivät vääristä. Päätöksenteon kannalta on tärkeää, että näkökulmat mittelevät voimiaan niin, että vähitellen lähestytään asia-argumenttien pohjalta konsensusta parhaasta tulkinnasta tai ratkaisusta. Mekanistiset tavat toteuttaa metodia johtivat aikoinaan 70-luvulla menetelmäkriisiin, jonka seurauksena kvantitatiivisten toteutusten laatu on parantunut, mutta vielä enemmän ovat lisääntyneet laadulliset menetelmävariaatiot. Niille on luonteenomaista moneuden salliminen eli konsensuksen sijasta suositaan dissensusta, jossa päähuomio kiinnitetään eri vaihtoehtojen (tulevaisuuksien) perusteluihin. Usein näiden tutkimusten luonnollinen lopputulema on skenarointi.

Delfoin toteutusten nykytila ei ole tyydyttävä. Asiantuntijat antavat siinä oman oppimisensa tulokset tutkijan käyttöön. Delfoissa on lupaus odottaa enemmän. Delfoi tuo mukaan vuorovaikutuksen (dialogi) ja sen kautta osallistumisen ja osallisuuden, joka voi jalostua kolmanneksi oppimisen tasoksi, jota kasvatustieteilijä Kai Hakkarainen nimittää tiedonluomiseksi. Potentiaali on olemassa, mutta todellisuudessa Delfoin osallistumisen ja oppimisen idea toteutuu useimmissa paneeleissa vain osittain. Panelistin arjen kiireet vyöryvät yli ja hyvät aikomukset eivät toteudu. Monella asiantuntijalla velvollisuus tulee hoidetuksi yhdellä vastauskerralla, jolloin hän menettää mahdollisuuden kuulla ja oppia muilta, syventää omaa ymmärrystään ja avustaa dialogeissa myos muiden oppimista. Teknologia ei ratkaise tätä kiireellisen arjen ongelmaa, mutta apua siitä voi olla.

Asiantuntijuuden idea-luvussa tekoälyä tarkasteltiin uusimpana asiantuntijuuspotentiaalina. Sille on keksitty käyttöä kaikissa Delfoin prosessivaiheissa: ennen kyselyitä, kyselykierrosten aikana ja niiden jälkeen. Useimpia toteutusmuotoja on jo pienimuotoisesti testattu tai kokeiltu. Teesejä ja paneeleita on valittu tekoälyn avustuksella, ensimmäiset tekoälypanelistit ovat osallistuneet itse prosessiin, ja manageri on päässyt käyttämään teköälyä sekä fasilitoinnin, analysoinnin että raportoinnin välineenä. Ei kestäne pitkään, kun asiantuntijoiden avuksi on muotoiltu AI-avustajia, joita myös lisääntyvästi osallistuu Delfoi-paneeleihin. Jo sitä ennen niitä ilmaantunee Delfoi-managerien käyttöön. Silloin ei enää tarvita erillisiä AI-avusteisia palveluita Defoin eri vaiheisiin, vaan assistentti operoi kuin ihmistyötoveri konsanaan kaikissa menetelmäasiantuntijarooleissa.