Asiantuntijuuden idea

Delfoi-menetelmä kehitettiin 1950-luvulla Yhdysvalloissa Rand-tutkimuslaitoksessa kuten ykkösartikkelissa kerrottiin. Delfoilla pyrittiin löytämään vanhoja keinoja luotettavampi työkalu tilanteeseen, jossa tarvitaan nopeaa mutta silti monesta vinkkelistä harkittua päätöksentekoa. Sellaisia tilanteita kohdataan etenkin kriiseissä, joissa vaarana on, että sosiaaliset hierarkiat kaventavat harkintaa. Esimerkiksi Korona-pandemia toi toistuvasti eteen tilanteita, joissa paine nopeisiin päätöksiin syrjäytti toissijaisiksi koetut näkökulmat. Tästä asetelmasta Delfoin peruspiirteet - asiantuntijoiden moninaisuus, anonyymisyys ja prosessin kierroksellisuus - aikanaan muotoiltiin.

Nimensä metodi lainasi antiikin Kreikan Delfoista, jossa toimi vuosisatojen ajan temppeli, jonka oraakkelit ennustivat tulevaa. Modernin Delfoin oraakkeleita ovat Delfoi-manageri (= tutkija, fasilitaattori), Delfoi-paneeli (monipuolinen ja  -ääninen ryhmä) ja Delfoi-panelisti (=paneelin jäsen, asiantuntija, arvioitsija, keskustelija). Delfoi-panelisti ja hänen edustamansa asiantuntijuus ovat Delfoi-prosessin raaka-ainetta, jossa ohjatun paneeliprosessin ja vuorovaikutuksen kautta jalostetaan tuloksia, jotka ovat vuorovaikutuksia, argumentteja ja keskittyviä tai haarautuvia näkemyksiä siitä, miten tulevaisuudet kehkeytyvät. 

Nyky-Delfoin avulla tehdään tiedettä, kehitetään organisaatioita tai osallistetaan ihmisiä yhteisölliseen päätöksentekoon. Eri käyttötarkoitukset välittyvät prosessiin, jossa toisinaan tavoitellaan konsensusta ja toisinaan skenaarioiden tapaista tulevaisuuksien moneutta. Tavallisesti Delfoissa käytetään suhteellisen pientä 15-40 asiantuntijan paneelia, jonka tuottamaa aineistoa tarkastellaan laadullisesti. Huomattavasti harvemmin tulee vastaan laajoja jopa useiden satojen tai tuhansien vastaajien paneeleita, jolloin analyyseissä korostuvat kvantitatiiviset tekniikat. Laajoja paneeleita on kutsuttu teknologian ennakointiin mutta lisääntyvästi myös yhteisöjen (mm. yhdistykset, järjestöt, kunnat, kaupunginosat) osallistavaan kehittämiseen. Käyttötarkoituksesta tai toteutustekniikasta riippumatta kolme piirrettä yhdistää useimpia Delfoi-variaatioita. 

Ensinnäkin Delfoi perustuu iteraatioon eli prosessiin, joka tarjoaa osallistujille mahdollisuuden kehittää vuorovaikutuksessa muiden panelistien kanssa yhteistä ymmärrystä käsiteltävästä ilmiöstä. Prosessin aikana sekä yksityinen että yhteinen käsitys ilmiöstä usein muuttuu ja kehittyy. Toiseksi osallistuminen on anonyymiä, jotta muut vaikuttavat tekijät kuin argumentit eivät vaikuttaisi merkittävästi prosessin kulkuun ja lopputulemaan. Kolmas piirre on osallistujien asiantuntijuus. Delfoi-paneelin jäsenet valitaan sillä perusteella, että he edustavat jotain tarkasteltavan ilmiön kannalta olennaista asiantuntijuutta ja/tai -osaisuutta. Tässä viidennessä artikkelissa keskityn tarkastelemaan tätä kolmatta perusominaisuutta. Se on tarpeen siksikin, että käsitys asiantuntijuudesta on ajassa muuttuva päinvastoin kuin aikaisemmin esitellyistä Delfoi-ideoissa.

Nykysuomen sanakirja kuvaa asiantuntijan henkilöksi, ”jolla on asiantuntemusta, erikoisia, tavallista perusteellisempia (ammatti)tietoja joltakin alalta”. Delfoi-käyttöön sopii varsin hyvin sanakirjan tarkentava määre: ”erikoistuntija, ekspertti, varsinkin kutsuttuna antamaan lausuntonsa jostakin alaansa kuuluvasta asiasta”. Sanakirjakuvaus on yksilökeskeinen ja staattinen, mutta Wikipedian tarkennukset ennakoivat muutosta.

Wikipedia lähtee siitä, että asiantuntijan tunnistaa luotettavan tiedon, tekniikan tai taidon hallinnasta. Eksperttiasiantuntija (expert) eroaa spesialistiasiantuntijasta (specialist) siinä, että spesialisti kykenee ratkaisemaan ongelman, kun taas ekspertti tietää ratkaisun. Ekspertin vastakohta on maallikko (layman) ja spesialistin yleistietäjä (generalist). Wikipedian tiedossa on myös, että yksilöt ovat usein asiantuntijoita joillakin aloilla ja maallikkoja toisilla. Delfoi-paneeliin valitaan etusijassa eksperttejä ja spesialisteja, mutta tärkeä rooli on myös generalisteilla, jotka tarkastelevat ilmiötä laajassa kontekstissa intressien ja suppean ilmiösysteemin ulkopuolelta.

Wikipediassa esitellään myös kiinnostava jatkomäärittely, jonka mukaan meneillään on kehitys, jossa asiantuntijuus ei ole niinkään yksilön kuin yhteisöjen ja verkostojen ominaisuus. Tieto ei silloin ole perimmiltään saavutettavissa staattisena tietona vaan se kiinnittyy erottamattomasti sosiokulttuuriseen kehitykseen. Tiedon muodostus ymmärretään perusolemukseltaan sosiaaliseksi ilmiöksi, joka on sidottu ihmisten väliseen yhteistoimintaan, käytäntöihin ja kieleen. Tästä kulmasta tarkastellen paneelin ryhmädynamiikan tunnistaminen ja ohjaaminen on tärkeä Delfoi-fasilitoinnin taito.

Sanakirjoihin ei ole vielä päätynyt asiantuntijuuden viimeinen kerrostuma, jossa se muodostuu tekoälyisesti kokonaan ihmisaivojen ulkopuolella. Tekoälyn evoluutiossa ollaan vasta kehityspurskeen alkupäässä, mutta jo nyt voidaan tunnistaa, että sillä tulee olemaan merkittävää Delfoi-metodin kelpoisuutta lisäävä vaikutus sen kaikissa vaiheissa: tutkittavan ilmiön kuvauksessa ja kysymyksenasettelussa, paneeliprosessin manageroinnissa ja panelistien valinnassa (tekoälypanelistit), keskustelujen fasilitoinnissa ja analysoinnissa sekä tulosten käsittelyssä ja raportoinnissa. 

Asiantuntijuus eri muodoissaan on kehittyneiden yhteiskuntien kestomenestysresepti, jolla on myös vastatrendinsä. Vaarana on että eksperttiys alkaa uusintaa asemia ja regiimiä. Asiantuntijan vastakohtana voidaan pitää maallikkoa, jonka “asiantuntijuutta” ei myöskään sovi väheksyä. “Maallikkouden” arvon noususta kertoo termi kokemusasiantuntija, jossa painotetaan omakohtaista ilmiökokemusta. Ajatellaanpa vaikka lasten vanhempia suhteessa kouluun ja sen asiantuntijoihin. Vanhemmat eivät kenties ole koulutuksen tai oppimisen asiantuntijoita, mutta oman lapsensa suhteen he ovat monella tapaa tietävämpiä kuin kukaan muu. Siksi asiantuntijuutta pitää Delfoissa arvioida suhteessa ilmiöön, jota tarkastellaan. Jos koulua ja koulutusta tutkitaan niin asiantuntijuuden ohella tunnistetaan asianosaisuudet, jotka samalla laajentavat asiantuntijuuden kirjoa. Asianosaisuudella on Delfoin kannalta toinenkin funktio. Ilmiön läheisyys vahvistaa motiivia, tunnetta ja energiaa eli käyttövoimaa muodostaa mielipidettä, argumentoida sen puolesta ja käydä keskustelua.

Yhä useammin asiantuntijuutta jaetaan verkostoissa, joiden kautta sekä yksilöt että ryhmät parantavat kyvykkyyksiään. Kehitys tuskin johtaa eksperttiosaamisen merkityksen katoamiseen mutta kylläkin purkaa sulkeutuneita ja hierarkkisia professioita monialaisiksi verkostoiksi, joissa asiantuntijuuden tärkeä metaominaisuus on kyky kytkeytyä toisiin asiantuntijuuksiin. Sosiokulttuurisen tietokäsityksen pohjalta Delfoita voi suositella oppivien yhteisöjen ja verkostojen työkaluksi, jonka avulla kartoitetaan tulevaisuuspolkuja toiminnan vaihtoehtoja tutkien ja uusia ympäristömuuttujia monitoroiden. Tähän toimintaan tekoälyn soveltaminen tuo omat mausteensa, jotka yleistyessään ja mutatoituessaan saattavat mullistaa koko menetelmäreseptin. 

Kahdessa seuraavassa alaluvussa tarkastellaan tarkemmin asiantuntijuus-käsityksen laajentumia. Toisessa korostuu ihmisten ja aivojen välinen tiedon ja osaamisen muodostus. Toisessa hypätään ihmisaivojen ulkopuolella tapahtuvaan eksosomaattisen tekoälytoimintaan.

Delfoi-paneelin aikaansaannokset ja luovuus riippuvat muustakin kuin kyvystä tietää kapeasti paljon ja syvältä. Spesiaalitiedon lisäksi ideaalipaneelista löytyy systeemitietoa, jossa painottuu ymmärrys asioiden ja ilmiöiden välisistä yhteyksistä ja vaikutuksista. Se edellyttää generalistista asiantuntemusta. Dialogi- ja kommunikaatiokykyjen - joihin voi laskea myös kyvyn houkutella esiin energisoivia emootioita – merkitys on kasvanut, kun mahdollisuudet panelistien suoraan online- ja offline-vuorovaikutukseen ovat verkon avulla kasvaneet. Toisaalta asiantuntijainstituutiot ovat toiminnassaan suhteellisen vakaita ja ennustettavia. Esimerkki tällaisesta modernin yhteiskunnan rakenteistumisesta on Petri Tapion (2002) väitöstutkimuksen paneelin valinta. Tapio poimi paneeliin alun toistakymmentä organisaatiota, joiden hän arvioi kattavan tutkimuskohteen olennaiset asiantuntijuudet ja intressit. Yksilöpanelistien valinnan hän jätti organisaatioiden päätettäväksi, koska oletti että yhteisön jäsenten näkemykset ovat yhdenmukaiset.

Liikenteen päästöjä käsittelevässä tutkimuksessa luovuttiin jopa anonymiteetistä, kun panelistien taustalla vaikuttavat intressiryhmät oletettiin merkityksellisemmiksi kuin niitä edustavat yksilöt. Kun intressiryhmä tunnistetaan niin panelistiksi voidaan valita kuka tahansa sen asiantunteva jäsen ilman että Delfoissa esitetyt käsitykset ja argumentit merkittävästi vaihtelisivat. Käytännöllä on hyvät ja huonot puolensa. Asetelma suosii entiseen tapaan tekemistä ja etäännyttää epäjatkuvan tulevaisuuden tunnistamisesta. Ivan Illich varoitti yhteiskunnan vieraannuttamisesta ja yli-institutionaalistumisesta jo pari sukupolvea sitten. Hän kritisoi jatkuvasti erikoistuvaa yhteiskuntaa siitä, että se erottaa ihmiset luovasta toiminnasta, kun useimmat valinnat ulkoistetaan asiantuntijoille. Erikoistunut ja privilegioitu sosiaalinen järjestys ylläpitää puutetta ja riippuvuutta asiantuntijasta. Ihminen ikään kuin irrotetaan kyvystä ratkaista omia arkisia asioitaan. Illich vaatii manipulatiivisten instituutioiden tilalle vertais- ja verkostotoimintaa, jonka tuntomerkkeinä ovat ihmisten välinen autonomia ja suora kanssakäyminen kulloisenkin toimintaympäristön kanssa. Internet ja sosiaalinen media ovat olleet vastauksia Illichin toiveisiin, mutta samalla ne ovat luoneet uusia kysymyksiä. Illichin ajattelulla on yhtymäkohtia Robert Putnamin sosiaalisen pääoman teoriaan, jossa osoitetaan miten osallistumisen ja keskinäisen luottamuksen kulttuuri on vahvassa relaatioissa yksilöiden hyvinvointiin.

Asiantuntijuuden kapea tulkinta saattaa johtaa niin Delfoissa kuin yleisemminkin yksisilmäisiin näkemyksiin, jos eksperttiys pyrkii uusintamaan eliittiä ja argumentointi tyhjenee sofistiseksi retoriikaksi. Sofistit viljelivät kuten aikaisemmassa artikkelissa kuvattiin pintatietoa, jonka tehtävä oli luoda mielikuva asiantuntijuudesta. ”Sokrates pyrki osoittamaan, että vaikka ihmiset esiintyvät asiantuntijoina, jotka tietävät kaikenlaista, ja suostuttelevat toisia hyväksymään kantansa, heidän väitteensä ovat huonosti perusteltuja, koska ne ovat ristiriidassa heidän muiden uskomustensa kanssa ja siten järjettömiä hyväksyä. Sokrates julistautui sofistien ja puhetaidonopettajien vastustajaksi. Hän syytti näitä siitä, että he kiinnittävät huomion pelkästään toisten voittamiseen puolelleen, vaikka olennaista on se, ovatko ne asiat tosia, joita vakuuttelu koskee.” (Sihvola 1997)

Asiantuntijuuden rinnalle tarvitaan asianosaisuutta ja toimintatapoja, joiden avulla tutkittava asia, asiantuntijuus ja omakohtaisuus kohtaavat. Delfoi on analogisesti samantapainen sosiaalinen konstruktio kuin konsertto klassisessa musiikissa. Molemmilla on tietyt pelisäännöt, joiden perusteella ne tunnistetaan ja joiden mukaan niitä tulkitaan. Formaatti on vakio muttei sido sisältöä. Viulukonserttoa ei voi kirjoittaa ilman viulun solistisuutta, mutta nuotinnos on vapaata. Delfoin solistiset äänet nousevat ilmiöstä tai kiistakysymyksestä, johon haetaan ymmärrystä. Ongelman ratkominen vaatii “virtuositeettia”, jossa riitasoinnuilla on oma tärkeä sijansa. Delfoin partituurissa soi moniääninen tulevaisuus silloinkin kun tavoitellaan harmoniaa (konsensus). Konserton osia vastaavat Delfoin kierrokset ja orkesteria paneeli, jonka tahtipuikkoa heiluttaa prosessia fasilitoiva manageri. Kapellimestari - tai manageri - ei saa kirjoittaa omia nuotteja, mutta hän voi inspiroida “soittajia” ja vaikuttaa tulkinnoillaan sointiin.

Ihmisen historia on kollektiivien historiaa, jossa vasta moderni aika on luonut yksilön sellaisena kuin me nyt individualismin ymmärrämme. Perusasetelma ei ole silti muuttunut. Yhteisöjen menestyminen vaikuttaa yksilöiden pärjäämiseen. On eri olosuhde rakentaa minuutta avoimen puheen demokratiassa kuin tottelevaisuudesta palkitsevassa autokratiassa. Ihminen käsittelee ympäristöään, kokemuksiaan ja oppimispyrkimyksiään kognitiivisesti. Kurt Lewin selittää ihmisen toiminnan riippuvan maailmasta, joka tiedetään (cognized) eikä maailmasta, joka on olemassa. Hänen mukaansa ihmisten välinen vuorovaikutus on keskeinen todellisuuden muotoaja. Sosiaalinen konstruktio nostaa minän - tekijän ja toimijan - rinnalle muut toimijat, joiden kanssa vuorovaikutuksessa niin minä kuin teotkin muotoutuvat. Se mikä on sosiaalisesti hyväksyttävää rajoittaa sitä, minkälaista vuorovaikutus voi olla. Polarisoituvassa ajassa hyväksyttävyyden kriteeritkin vastakohtaistuvat.

Sosiaalisen konstruktionismin - konstruktionismi on eri asia kuin konstruktivismi - mukaan ideat, käsitteet ja muistot nousevat ihmisten kanssakäymisestä ja ovat kielen aikaansaannoksia. Tieto ja ymmärrys kehittyvät ihmisten välisen tilan kautta. Näin moni "totuus" muodostuu keskusteluissa ihmisten kesken eikä ole sidoksissa havainnon tai havainnoitsijan rakenteeseen, kuten systeemistä teoriaa painottavat konstruktivistit näkevät. Merkitykset muodostuvat keskustelussa kunakin hetkenä. Kuuluupa sitten kumpaan koulukuntaan tahansa vuorovaikutus tekee näkyväksi erilaiset käsitykset, ja se on myös keskeinen tapa muotoilla tätä ymmärrystä kohti konsensusta tai ymmärrystä erilaisista vaihtoehdoista. Delfoi on potentiaalinen (pedagoginen) työkalu rakentaa siltoja eriytyvien todellisuuksien maailmojen välille.

Ihmisten ja yhteiskuntien toimintaa koskeva “totuus” ei ole absoluuttinen vaan useimmiten ihmisten ja instituutioiden välisessä vuorovaikutuksessa syntynyt neuvottelutulos. Aivan erityisesti tämä pitää paikkansa tulevaisuustiedosta, joka jo lähtökohtaisesti on ehdollinen ja monikollinen. Delfoissa “sopimukset” neuvotellaan ”paikallisesti”. Todellisen dialogin edellytyksenä on se, että kaikkien osallistujien ja osapuolten sanat saapuvat keskusteluun samanarvoisina puhujasta tai kannasta riippumatta. Auktoriteetiksi Delfoi-prosessissa nostetaan argumentit, joiden esittäminen ja punnitseminen on monipuolisen paneelin tehtävä. Paneelin jäsenet valitaan niin, että heillä on hyvät ja toinen toistaan täydentävät kyvyt argumentoida ja olla rakentavassa vuoropuhelussa muiden panelistien kanssa.

Moderni koulutusjärjestelmä olettaa oppijasubjektiksi yksilön. Hänen oppimistaan seurataan, arvioidaan ja arvostellaan. Vain yksilö voi valmistua tutkintoon tai reputtaa. Pidämme itsestään selvänä, että ihmisen ensimmäinen persoona on yksikkö, minä. Niin ei ole aina ollut. Käsitys on vasta viitisen sataa vuotta vanha. Aiemmin tärkein persoona oli monikon ensimmäinen, me. Niin on edelleen primitiivikulttuureissa, joissa ihminen on olemassa ensisijaisesti ryhmänsä jäsenenä, heimonsa osana. Yksin häntä ei ole olemassa eikä hän yksin selviä. Kaikesta tekemisestään hän on vastuussa toisille. Jos yksilö ei täytä velvollisuuksiaan, koko heimon olemassaolo on uhattuna. Vielä keskiajalla todellinen identiteetin lähde oli eliitin jäseniä lukuun ottamatta ihmisen syntymäyhteisö ja yhteiskunnallinen kerrostuma. Kollektiivit ovat palanneet, mutta uudistunein ideoin ja uusiin mittasuhteisiin.

Oppijoiksi tunnistetaan yhä useammin yksilöiden lisäksi tiimejä, organisaatioita tai muita yhteisöjä. Yhteisöt kopioivat ideoita organisaatioilta, joihin on jo kehitetty ryhmäoppimista näkyväksi tekeviä toimintatapoja. Esimerkeiksi käyvät ammatillisesti toimivat urheilujoukkueet ja orkesterit jazz-yhtyeestä sinfoniakokoonpanoihin. Yhteistä niille on yksilötaitojen päälle rakentuva kokonaisuutta palveleva roolitus, organisoidut vuorovaikutuksen tavat ja systemaattinen oman toiminnan arviointi ja sen perusteella tapahtuva kehittäminen. Koulujärjestelmällä on ollut vaikeuksia institutionalisoida kollektiivisen oppimisen muotoja kouluun. Delfoi on potentiaalinen työkalu tähän tarpeeseen. Yleissivistävän koulun osalta se voi yhtä hyvin olla ilmiökohtaista projektitoimintaa kuten on kuvattu esimerkiksi Ilmastotakomo-projektissa, tai pitkäkestoista luokkayhteisön kehittämistä vaikkapa John Deweyn jo vuosisata sitten luonnosteleman koulupienoisyhteiskunnan mallin mukaan.  

Yhteisöt ovat monimutkaisia kokonaisuuksia, joissa vallitsee useita vastavuoroisia riippuvuuksia. Kaikissa ryhmissä on myös haasteita, joiden ei ole yksinkertaista ratkaisua. Syyt ja seuraukset sotkeutuvat toisiinsa tavalla, joiden säikeitä ei voi erottaa toisistaan. Koulu valmistaa tunnetun hokeman mukaan elämää varten. Tämän ajan henki on se, että elämä merkitsee yhä useammin samaa kuin työelämä. Parasta koulutusta on se, mikä vie optimaalisen niukoin resurssein kunkin ihmisen omalle oikealle (työ)paikalleen tuottavassa yhteiskunta- ja talouselämässä. Eetos on paradoksinen, kun toisaalta näkyvissä on tulevaisuus, jossa työ perinteisessä merkityksessään mullistuu eikä jakaudu tasaisesti. Silti koulutuspolitiikalta saatetaan edellyttää nykytilanteesta johdettua täsmätoimintaa ja suoristettuja oppimispolkuja.

Tässä luvussa on korostettu ryhmien ja yhteisöjen yhdessäoppimisen piirteitä. Siitä poikkeavan näkökulman esittää James Surowieckin tunnetussa kirjassaan "The Wisdom of Crowds" (Joukkojen viisaus). Surowieckin mukaan suurissa ja monimuotoisissa ryhmissä tehtyjen arvioiden keskiarvo voi olla tarkempi kuin yksittäisen asiantuntijan arvio. Kunhan tietyt ehdot täyttyvät, joukon kollektiivinen älykkyys voi johtaa parempiin päätöksiin ja ratkaisuihin kuin yksittäiset asiantuntijat kykenevät tarjoamaan. Surowieckin kriteerit sopivat varauksin Delfoihin. Vastaajaryhmältä edellytetään monipuolisuutta ja kykyä vastata itsenäisesti eli muista riippumattomasti. Ryhmä ei saa myöskään olla minkään taustamuuttujan osalta homogeeninen, jolloin vältetään erilaiset ryhmäkohtaiset ja kulttuuriset vinoutumat. Delfoin osalta varaus pitää tehdä siksi, että Surowieckin mallin rajoitus on se, että se on “kertakäyttöinen”. Arvio on “luotettava” vain sellaisen porukan kanssa, joka täyttää hajautuksen kriteeriehdot. Sitten kun joukko alkaa vuorovaikuttaa keskenään ehdot eivät ole enää voimassa. Jäsenten kontakti “kontaminoi” joukon viisauden.

Kimpassa tekemisen kasvutrendi on jatkunut jo pitkään. Se on muokannut työelämää ja siirtovaikuttaa myös koulutukseen. Yhä useammin oivalletaan että työ- ja kansalaiselämän kannalta perimmäinen oppijasubjekti on yksilön sijasta tiimi, yhteisö tai organisaatio tai jopa kansakunta. Aivojen välisen oppimisen rinnalla on tapahtumassa toinen (r)evoluutioprosessi, jossa oppiminen ja tiedon muodostaminen tapahtuu kokonaan ihmisaivojen ulkopuolella. Eksosomaattinen informaatiovirta ja -käsittely kasvavat tällä hetkellä kaikkein nopeimmin.

Ihmiseen on kerrostunut koko tähänastinen biologinen evoluutio, jonka viimeinen kerrostuma on poimuttunut aivokuori. Ihmisen genomi ei silti ratkaisevasti erota meitä muista eliöistä. Meillä on edelleen neljännes samoja geenejä kuin voikukassa. Simpanssista meidät haaroittaa vain muutama prosentti parin kymmenen tuhannen geenin yhteisestä varannosta. Jokaisella ihmisellä on metaforisesti sisällään hevonen, käärme ja alkulima. Jungilaisen “mielenpöntön” tietoinen ymmärrys on kuin kerma vastalypsetyn ämpärin pinnalla. Sen alapuolella sijaitsevat esitietoinen ja tiedostamaton, johon kerrostuvat persoonalliset ja lajikohtaiset kellariosastot. Pohjakerroksen lattiaparrujen alla kuohuvat kaiken elollisen yhdistävät syvät pohjavirrat. Kulttuuri-ihminen on autonomistunut monista aikaisempien elämänmuotojen rajoituksista, mutta yhteyttä se ei ole katkaissut, vaikka riippuvuutemme dna-informaation ohjauksesta on vähentynyt koko ihmisen historian ajan. 

Ajatus ja meemi kulkevat aivosta toiseen nopeasti verrattuna sukupolvirytmissä tapahtuviin mutaatioihin ja geenimuuntumiin. Historian murroskohdissa uskomukset saattavat mullistua kuukausissa jopa viikoissa. Ukrainan sota käänsi suomalaisten Nato-kannat kahden gallup-mittauksen välisenä aikana. Kulttuurievoluution vauhtikaan ei riitä kun informaatiota aletaan vaihtaa, siirtää, monistaa ja muokata tekoälyisesti aivojen ulkopuolella. Kuten ennenkin tällaisella ihmisen kehityksen vedenjakajalla haarautuu dramaattisia vaihtoehtoja. Kuten ennenkin tällaisella ihmisen kehityksen vedenjakajalla haarautuu dramaattisia vaihtoehtoja. Joitakin niistä esitellään juttusarjan viimeisessä Tulevaisuudentutkimuksen idea-artikkelissa. Kun kriittinen siirtymä on tapahtunut paluuta ei ole. Delfoin kohdalla tekoäly ei ainakaan vielä näytä dystooppista puoltaan. Päinvastoin juttelevassa tekoälyssä tunnistetaan iso lupaus paremmasta ja enemmästä.

Tulevien Delfoi-paneelien “villi kortti” on teko- tai tukiäly kuten Osmo Kuusi sitä nimittää. Näkyvissä olevassa lähitulevaisuudessa paneeleihin liitetään muodossa tai toisessa “aivoton” asiantuntija, jolla on laskentakykyä moninkertaisesti se määrä kuin koko muulla paneelilla. Aivoton paneelin jäsen tarvitsee raaka-aineekseen informaatiota, jota se (tekoäly) osaa järjestellä siihen muotoon, että ihmisälyinen paneeli pystyy sitä hyödyntämään muodostaessaan yhteistä ymmärrystä tarkasteltavasta ilmiöstä.

Olen jakanut tekoälyiset kokeilut Delfoin vaiheiden mukaan kolmeen ryhmään. Kielimalleihin perustuvat ChatGPT-tyyppiset tekoälyt ovat ensinnäkin kiinnostava sparrausapu Delfoi-managerille, kun hän prosessin aluksi perehtyy tutkittavaan ilmiöön, jolloin hän tyypillisesti jäsentää, täsmentää ja rajaa kohdetta. Tekoälyä voi käyttää alkuvaiheessa - siis ennen kuin Delfoi-kierroksia toteutetaan - ilmiön systeemitarkasteluun, joka puolestaan auttaa kysymysten tematisointia. Hyödyllistä on käyttää tekoälykeskustelua apuna kysymysten muotoilulle. Tekoälyä voi käyttää myös paneelin asiantuntijatahojen luokitteluun ja panelistien valintaan.

Toisessa prosessivaiheessa asiantuntijoista koostuvaa paneelia on mahdollisuus täydentää yhdellä tai useammalla tekoälypanelistilla. Kuten aikaisemmin on kuvattu Delfoi perustuu siihen, että paneeliin kootaan asiantuntijaryhmä, jolla on tarkasteltavan ilmiön kattava kirjo asiantuntijuuksia ja -osaisuuksia. Läheskään aina kaikkia intressejä ja osaamisia ei saada mukaan, vaikka moderneissa yhteiskunnissa oletetaan, että kaikilla merkittävillä intressitahoilla on institutionaalinen edustus. Näin ei välttämättä ole, koska nyky- ja tuleva tilanne eivät ole samoja. Tulevassa tilanteessa esiintyy uusia, tässä hetkessä tuntemattomia tekijöitä mutta myös vanhojen tekijöiden välisissä suhteissa voi tapahtua muutoksia. Tällöin jotkut intressit jäävät systemaattisesti ohitetuiksi, kun niillä ei ole tässä ajassa edustusta. Kiinnostava kysymys kuuluukin voiko AI-panelisti simuloida tällaisia "äänettömiä" tahoja ja tehdä siinä mielessä metodista ilmaisuvoimaisemman? Esimerkiksi äänettömistä osapuolista käy vaikka syntymätön lapsi tai viiden vuoden päästä työttömäksi jäävä asiantuntija.

Toista paneelin täydentämisen mallia edustavat persoonalliset tekoälypanelistit, jotka tekoäly tuntee hyvin, mutta joiden saatavuus tositilanteessa on heikko. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on ChatGPT-avusteisesti “kommunikoinut” sekä Elon Muskin että Greta Thunbergin kanssa. Kari A. Hintikka on testannut väitöstutkimuksessaan eDelphi-ohjelmiston avulla sitä, miten Delfoi-managerin on mahdollista muotoilla AI-panelisti täydentämään ihmispaneelia sen perusteella, mitä aukkoja paneelin kokoonpanoon jää. Toisinkin päin tekoälyä voi hyödyntää arvioittamalla se, kuinka hyvin valittu paneeli peittää tarvittavat asiantuntijuudet. Hintikan kokeiluissa esitellään useita muitakin panelistin parametrejä, jotka liittyvät AI-panelistin ominaisuuksiin ja osallistumiseen.

Päinvastoin kuin perinteisessä survey-tutkimuksessa “tiedon keruu”-vaihe on Delfoissa aktiivinen ja vuorovaikutteinen prosessi. Kyselykierroksen aikana tutkijamanagerilla on oikeus fasilitoida - muttei manipuloida - paneelin ja panelistien toimintaa. Hänen tehtäviinsä kuuluu motivoida ja informoida paneelia osallistumaan mm. informoimalla osallistujia prosessin etenemisestä, aineiston kertymisestä ja sisällöistä. Osa aktivoinnista saattaa jatkossa perustua yhä enemmän AI-algoritmiin esimerkiksi datan visualisoinnin tai kommenttiherätteiden kautta. 

Joistakin kokeiluista on edetty jo toteutukseen. xDelphi-ohjelmistoon (www.xdelphi.ai) on integroitu joitakin laadullisia ChatGPT-palveluja. Niitä ovat mm. aineiston argumenttitiivistelmä, pääkohtien listaus ja sentimenttianalyysi. Testauksessa on myös aineistosta puuttuvien argumenttien kuvaus ja seuraavan kierroksen kysymysten luonnostelu. Kiinnostava selvitettävä on, miten AI-avusteiseen Delfoihin voisi upottaa kykyjä faktantarkistukseen ja vaikkapa aineiston integriteetin arviointiin. Delfoi on historiansa aikana kohdannut kritiikkiä tutkimustekniikan luotettavuuden eli validiteetin ja reliabiliteetin suhteen, ja AI saattaisi olla keino parantaa molempia. Tekoälyn kolmannen vaiheen tehtävät liittyvät tutkimuksen luotettavuuden parantamisen ohella aineiston analyyseihin ja tulosten raportointiin. Analysointia tarvitaan myös aineiston keruun aikana, kun siirrytään Delfoi-kierrokselta toiselle.

Tekoälyavusteinen Delfoi-prosessi ei ole vain tekninen kysymys. Yksi avoin perustavan luonteinen kysymys on se, pystyykö AI-panelisti prosessia vinouttamatta dialogiin ja jos pystyy niin millä keinoin? Osaako AI-panelisti kuunnella vai kuunteleeko joku muu kuten fasilitoija "hänen" puolestaan? Entä miten ja minkä verran AI-panelisti voi osallistua kommentointiin? Hintikka on selvittänyt - tekoälyn avustamana - miten tekoälyn tuottamat “kommentit voivat edistää keskustelun syventymistä, laajentamista ja rikastamista. Lisäarvoiset kommentit voivat ilmetä monin tavoin”:

• Uudet näkökulmat: Kommentti esittää uuden ja kiinnostavan näkökulman käsiteltävään aiheeseen, joka ei ole vielä tullut esiin keskustelussa.

• Tiedon tai faktojen tuominen: Kommentti sisältää uutta tietoa, faktoja tai tutkimustuloksia, jotka täydentävät aiempaa keskustelua ja auttavat syventämään ymmärrystä aiheesta.

• Laajentaminen ja konkretisointi: Kommentti laajentaa aiemmin esitettyjä ideoita ja tekee niistä konkreettisempia tai käytännöllisempiä.

• Ristiriitojen esiintuominen: Kommentti tuo esiin ristiriitoja tai haasteita, jotka herättävät keskustelua ja kannustavat osallistujia pohtimaan aiheen monimutkaisuutta.

• Kannustaminen ja tukeminen: Kommentti tarjoaa kannustusta tai tukea muiden osallistujien ideoille ja näkökulmille, luoden myönteisen ilmapiirin keskusteluun.

• Syventäminen ja pohdinta: Kommentti vie keskustelua syvemmälle ja tarjoaa perusteltuja pohdintoja tai analyysejä aiheesta.

• Kysymykset ja reflektointi: Kommentti sisältää kysymyksiä, jotka saavat osallistujat pohtimaan tarkemmin aiheen eri puolia tai omia näkemyksiään.

• Kohteliaisuus ja vuorovaikutus: Kommentti edistää kohteliasta ja vuorovaikutteista keskustelua, joka kannustaa osallistujia jakamaan mielipiteitään avoimesti.

Delfoi-kokeilussa Hintikka käyttää ChatGPT:n itsensä keksimiä kriteereitä, joiden mukaan se poimii käytettäväksi paneelin kannalta eniten lisäarvoa tuottavat kommentit. Asiasisällön eli argumentaation tuottamisen ohella AI-panelistille voi antaa muitakin tehtäviä kuten informaation jakaminen (yhteenveto, ristiriita, tunnepitoisuus, johtopäätös, jne) ja muiden panelistien osallistumisen edistäminen (kannustaminen, jatkokehittely, tarkentava kysymys, jne). Alkuvaiheen kokeiluissa on painottunut lähtökohta, jonka mukaan AI-panelistista pyritään luomaan mahdollisimman samankaltainen ihmispanelistien kanssa. Toinen kokeilusuunta on tunnistaa eroja, ja pohtia mahdollisesti niistä koituvia hyötyjä. Ihmispaneelien toiminnan ymmärtäminen edellyttää sen tunnistamista, että ihmisen valintoihin vaikuttavat sekä yhteisölliset ja yksilölliset intressit, asenteet ja temperamentit. Ne ovat kaikki piirteitä, joita tekoälyllä ei “luontaisesti” ole vaan ne on erikseen rakennettava profiilin osaksi. Entä jos juuri näiden piirteiden puuttuminen tekisi AI-osallistumisesta arvokasta?

Kokemuksia haetaan vielä siitä, miten AI venyy prosesseihin, joiden tulema on tuntematon, kun tekoälyn käyttämä informaatio on kauttaaltaan historiatietoa. Pitkissä prosesseissa kuten tulevaisuusbarometreissä tekoälyn potentiaali oletettavasti lisääntyy sitä mukaa kun aineistoa kertyy. Esimerkkinä tämäntyyppisistä Delfoi-toteutuksista mainittakoon kaksi Opetushallituksen projektia, joista toisessa tutkittiin Oppimisen tulevaisuutta kohti vuotta 2030 ja toisessa Osaamisen tulevaisuutta vuoteen 2035.

Delfoi-metodin laadullinen tavoite on selvittää tutkittavan ilmiön kehityksen kannalta merkityksellinen argumentaatio eri vaihtoehtojen puolesta ja vastaan. Argumentista voidaan tunnistaa ja purkaa kolme pääkomponenttia, jotka ovat väite, perustelu ja taustaoletukset (konteksti). Delfoissa väite tulee annettuna mutta puolesta-tai-vastaan-kannan määrittelee panelisti. Testattavana on, missä määrin AI-assistentti osaa poimia ja luokitella erilaisia perusteluja, ja mitä taustaoletuksia kukin perustelu edellyttää. Otetaan esimerkiksi väite, jonka mukaan Venäjä ei käytä ydinaseita, vaikka Ukrainan sota johtaisi Venäjän tappioon. Väite on perusteltavissa sillä, että ydinsotaa ei voi voittaa, koska se johtaa molemminpuoliseen tuhoon. Taustaoletuksena on silloin se, että päätöksenteko on kaikilla osapuolilla rationaalista riskien harkintaa niin, että lasketaan tietopohjaisesti toiminnan hyötyjä ja kustannuksia. Muitakin orientaatioita ja identiteetin lähteitä meillä ihmisillä esiintyy. Peliteorioissa pyritään nykyään ottamaan huomioon myös ns. Madman-ilmiö. Hullu mies voi tehdä irrationaalisia tekoja, ja sitä pelkoa voi myös käyttää rationaalisesti hyväksi. Uskomusmaailman ehdottomuus voi johtaa “hyvän” puolesta taistellessa äärimmäisiin tekoihin tai sitten se on vain pelottelua.

Saattaa olla että argumenttianalyysin ohella Delfoissa selvitetään jatkossa yhä useammin myös niitä erilaisia taustaoletuksia, jotka näkemyserojen taustalla vaikuttavat. Siinä tehtävässä tekoälyllä tulee olemaan käyttöä. Vai pitäisikö käyttää sanaa tukiäly? Tämä Osmo Kuusen käyttämä termi saattaa olla tekoälyä osuvampi muotoilu tässä kehityksen vaiheessa, jossa ihmisen ulkopuolinen intelligenssi on vielä luojansa määrittelemää ja ihmisen tavoitteille alistettua. Metaforisesti voisi ajatella, että tekoäly tekee toistaiseksi vielä orjan töitä ihmiselle. Parhaillaan pohditaan tekoälyn säätelyä. Valmistelevissa keskusteluissa on otettu kantaa paitsi ihmisten ja yritysten oikeuksiin ja velvollisuuksiin myös siihen, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia tekoälylle annetaan. Ehkä lähitulevaisuudessa tehdään myös ensimmäinen ihmisen ja älykkään koneen välinen työsopimus.

Yksi motiivi tämän artikkelisarjan kirjoittamiseen on ollut selvittää niitä aineettomia ideoita, joiden voi kuvitella kestävän radikaalitkin mullistukset ja disruptiot. Ideat (meemit eli kulttuuriset geenit) eivät ole objektiivisia olioita vaan ne kilpailevat keskenään metaforisesti yhtä raivokkaasti kuin geenitkin. Siltä osin kirjoitussarjan voi nähdä myös Delfoi-meemien puolustuskirjoituksena. Metodi sellaisenaan ei ole muuta kuin ideoiden kuljetusalusta. Tällä hetkellä Delfoi on yksi kelpoisimmista kulkuvälineistä, kun tehdään matkaa kohti tulevaisuuksia. Toiseksi viimeisessä artikkelissa Tulevaisuuden idea empiirisen tieteen havaintohin perustuvaa tietokäsitystä laajennetaan käsittelemään myös epävarmaa tietoa, jota kaikki “tulevaisuustieto” aina on. 

Edellä kuvattu asiantuntijuuden evoluutiokuvaus perustuu srilankalaisen tiedemiehen Susantha Goonatilaken tutkimuksiin kolmen informaatiovirran eriytymisestä ja lähitulevaisuudessa tapahtuvasta uudelleen yhdistymisestä. Kuvaan Goonatilaken ajattelua viimeisessä artikkelissa (Tulevaisuudentutkimuksen idea), jossa esitellään muitakin laaja-alaisia näkemyksiä tulevaisuuden muutosparadigmoista. Monet futuristit korostavat tulevaisuuden “lopputulemaa” enemmän kehityksen dynaamisia voimia ja mahdollisuuksia vaikuttaa myönteisesti kehityksen kulkuun. Artikkelisarja päätetään arvauksiin siitä, miten Delfoi saattaa olla merkittävä osa toivottavan tulevaisuuden tekemisen työkalustoa.