Argumentin idea

Argumentin idea: järkipuhetta kaikkina aikoina

On Platonin ansiota, että tiedämme Sokrateesta ja hänen kyselevästä dialogimetodistaan. Toista antiikin filosofian jättiläistä Aristotelesta on kiittäminen siitä, että tunnistamme kolme retorista kykyä, joilla on merkitystä kaikissa ihmisten välisen vuorovaikutuksen muodoissa. Delfoin kannalta logos - vapaasti käännettynä sanoilla järkeily - on tärkein mutta myös eetoksella (puhujan luonne ja pyrkimykset) ja paatoksella (esittäjän tunne ja kokemus) on paikkansa. Puheessa ja dialogissa järki kiinnitetään argumenttiin, joka perustelee sitä, millä on syiden, seurausten ja vaikutusten kautta merkitystä. Gorgias-dialogissa Sokrates kysyy oppilaaltaan, mitä on retoriikka ja miten se eroaa totuuden etsinnästä? Yhtä hyvin voi kysyä miten poliittinen puhe Eduskunnan täysistunnossa eroaa paremman yhteisen huomisen tekemisestä? Koulun tärkeä kysymys on se, mistä voidaan keskustella ilman että pudotaan somettuneisiin sudenkuoppiin?

Artikkeli on seitsemäs osa Delfoin seitsemän ideaa-artikkelisarjaa, jonka kaikki osat ovat (1) Sokrateen idea, (2) Dialogin idea, (3) Argumentin idea, (4) Avoimen puheen idea, (5) Asiantuntijuuden idea, (6) Tulevaisuuden idea, ja (7) Tulevaisuudentutkimuksen idea. Artikkeleita tiivistää johdantojuttu “Delfoi ja ihmettelyn ideat”, ja viitteistää “Ideoiden lähteitä”-dokumentti. Aineistosta on laadittu myös diasarja.

Platon ja Aristoteles vastustivat sofistien oppia siitä, miten voitetaan kiistat ja väittelyt riippumatta siitä millä tai kenen puolella ollaan. Platonin mukaan filosofia ja sofistien retoriikka suhtautuvat toisiinsa kuin penisilliini ja huulipuna. Lääke keskittyy potilaan parantamiseen, ja kosmetiikka siihen, miltä potilas näyttää. Platon nosti arvokkaan filosofian ytimeen sofistisen “huulipunan” sijasta dialektiikan, jossa totuus voidaan löytää kysymysten ja vastausten avulla. Aristotoles asetti Platonin tavoin etusijalle dialektiset menetelmät, jotka olivat tarpeen totuuden löytämiseksi, mutta hyödyllisiä ovat hänen mukaansa oikein käytettyinä myös retoriset viestinnän taidot, sillä niiden avulla saadaan todellisuus ja totuus kaikkien ulottuville.

Aristoteleen retoriikka erottaa toisistaan kolme vakuuttavuuden osatekijää, joilla ihmiset vaikuttavat toisiinsa: logos (järki), ethos (eetos) ja pathos (paatos›. Logoksessa eli järjenkäytössä on kyse sisällöstä, merkityksistä ja argumenteista. Eetoksessa vakuuttavuuden lähteenä ovat puhujan pyrkimykset, karaktääri ja henkilökohtainen uskottavuus. Paatos korostaa puhujan tai kirjoittajan kokemuksellisuutta, tunteellisuutta ja yhteyttä yleisön tunteiden muodostumiseen. Järki on ilmiselvästi modernin Delfoin ideajuuri, kun se korostaa puheen ja kielenkäytön loogisuutta, rationaalisuutta ja merkityssisältöä, joka ilmenee kannanottojen argumentoinnissa. Vailla merkitystä eivät ole muutkaan vakuuttavuuden elementit, jotka asemoituvat Delfoissa esimerkiksi kysymyksen asetteluun, keskustelun käynnistämiseen ja osallistujien motivointiin ja vaiheittaisen prosessin fasilitointiin. Delfoi-managerin toiminnan ja fasilitoinnin kannalta kaikki retoriset osa-alueet ovat merkityksellisiä. 

Aristoteleen kolmijaon voi yksinkertaistaa toisinaan kahteen eli todisteluun ja vakuuttamiseen. Logos vastaa todistelusta ja eetos paatoksen kera vakuuttamisesta. Todistelut ovat perusteluja, joiden tarkoituksena on osoittaa, että johtopäätös on tosi. Ne rakentuvat erilaisista todisteaineksista kuten havainnoista, kokemuksista tai loogisista päättelyistä. Vakuuttamisargumentit puolestaan edustavat puhujan työkaluja, joiden tarkoituksena on saada kuulija tai lukija hyväksymään esitetyt johtopäätökset. Vakuuttaminen perustuu erilaisiin retorisiin keinoihin kuten mielikuviin, tunteisiin tai auktoriteetteihin. Poliittisessa ja mainospuheessa turvaudutaan usein vakuuttamisargumentteihin tyyliin “Jos äänestät tätä ehdokasta, hän tekee Suomesta paremman paikan.” Todistelussa argumentointi nojaa sen sijaan tutkimustietoon: “Tutkimusten 

Delfoi-prosessissa korostetaan puhumisen sisältöä ja merkityksiä enemmän kuin puhujan persoonaa. Persoonallinen eetos - Aristoteleen ethos -  korvataan Delfoissa moniäänisellä asiantuntijapaneelilla, jonka kautta varmistetaan Delfoi-prosessin riittävä argumenttivaranto. Venäläinen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin on tehnyt tunnetuksi käsitteen multivokaalisuus (multivocality), joka tarkoittaa sananmukaisesti samaa kuin moniäänisyys. Sitä voi pitää Delfoi-paneelin tärkeimpänä tunnusmerkkinä. Multivokaalisuus syntyy monien panelistien omaäänisestä osallistumisesta. Se on perustana sellaiselle vuorovaikutukselle, joka nostaa esiin eri vaihtoehtojen tarkoitukset, vaikutukset ja vaikuttimet. Kaikki tarkasteltavan ilmiön kannalta olennaiset perustellut näkökulmat ja vaihtoehdot tulevat onnistuneessa paneelissa edustetuiksi.

Monipuolinen paneeli muodostaa parhaimmillaan oppivan yhteisön, jolla on kyky käsitellä monimutkaisia kysymyksiä luovalla tavalla. Keskusteluilla ja tulkinnoilla on yhteisöllinen perusta, kun osallistujilla on myös intressisuhde ilmiöön. Se tuo energiaa keskusteluihin, kun panelistit käsittelevät asioita, joilla on vaikutusta heidän omaan elämäänsä. Aristoteleen paatoksen korvaa modernissa Delfoissa kyky kiinnittää panelistien huomio, herättää kiinnostusta ja käynnistää osallistumiseen motivoivia tunteita. 

Kysymyksen kiinnostavuus, kiistanalaisuus tai jopa kiihottavuus virittävät emootioita. Kuuma kysymys avaa ovia myös toisiin tulevaisuuksiin ja epäjatkuvuuksiin, kun debatti syvenee dialogiksi ja edelleen trialogiksi. Yksi David Bohmin oivalluksista on se, että ajatukset ja tunteet toimivat yhdessä. Ajatuksilla on usein joko positiivinen tai negatiivinen tunnelataus, josta olemme vain osittain tietoisia. Tunteiden ja ajattelun yhteisvaikutuksena puheessa ja tekstissä ilmenee sentimenttejä (tunto, mieli), joita on mahdollista analysoida. Kielipohjainen generativiinen tekoäly osaa tunnistaa tällaisia tuntoja mistä tahansa tekstistä. Tekoäly tuo Delfoihin argumenttianalyysin lisäksi sentimenttianalyysin, jolla heijastellaan paneelin tunnetiloja.

Aristoteles otti kantaa myös ajan ja retoriikan välisiin suhteisiin. Hän painotti sitä, että tulevaisuus on luonteeltaan poliittista. Antiikin ajan poliittiset puheet käsittelevät sitä, mitkä toimenpiteet pitäisi tehdä ja mitkä ei. Poliittisen puheen kohde oli ja on säännönmukaisesti tulevaisuus eikä siinä ole tapahtunut muutoksia 2500 vuoden aikana. Politiikka poikkeaa Aristoteleen mukaan oikeudellisesta retoriikasta, jossa on kyse totuuden selvittämisestä ja siitä, mitkä menneisyyden tapahtumat ovat tosia ja totuudellisia. Niistä asioista tekevät selkoa historian tutkijat. Performatiivisessa retoriikassa keskitytään jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai parjaamiseen tässä hetkessä eli nykyisyydessä. Kaikki nämä ajalliset retoriikan olomuodot ovat tuttuja myös meidän tuntemassamme todellisuudessa ehkä sillä lisäkierteellä, että myös historiaan ja nykyhetkeen sisältyy ilmeinen poliittinen olemuspuoli. Autokratioissa menneisyyden ja performanssin hallinta on miltei tärkeämpää kuin tulevaisuuden. Ei ole liioittelua väittää, että tulevaisuus hallitaan operoimalla menneisyyden ja nykyhetken kautta. Harvainvallat muistuttavat antiikin aikoja siinä, että ne kelpuuttavat vain yhden tulevaisuuden ja yhdenlaiset perustelut.

Demokratioissa ajatellaan toisin. Jürgen Habermas laventaa dialogiset ideat yhteiskuntien tasolle avoimen puheen teoriallaan, jota kuvataan tarkemmin seuraavassa artikkelissa Avoimen puheen idea. Siinä on kyse ideaalisesta informaatiopolitiikasta ja toimintatavasta, jota noudattaen yhteisöt ja yhteiskunnat kehittyvät parhaaksi versioksi itsestään. Yhteiskunnallisen toiminnan tulee olla sekä tietoperustaista että rationaalista tavalla, jossa informaation esteettömällä vaihdolla ja vuorovaikutuksen avoimuudella on keskeinen merkitys. Tässä yhteydessä Habermas tulee kuvanneeksi tämän artikkelin keskeisen Delfoin idean: “Keskustelussa ei tällöin vallitse mikään muu voima kuin paremman argumentin voima. Tietty kanta keskustelussa voittaa ainoastaan siksi, että sillä on parhaimmat argumentit (logos, kirjoittajan lisäys) puolellaan. Tämä tarkoittaa sitä, että sen enempää sisäiset (ennakkoluulot tai psyykkiset häiriöt) kuin ulkoisetkaan rajoitukset eivät häiritse diskurssin lopputulosta.”

Delfoi-prosessin ydintä on se, että siinä arvioidaan useiden rinnakkaisten, keskenään kilpailevien näkemysten keskinäistä suhdetta ja merkitystä. Tällöin etsitään perusteluja toisensa poissulkevien kantojen puolesta tai niitä vastaan. Asteikolla vastaaminen sallii kuitenkin alusta alkaen myös välittäviä näkökulmia, jotka purkavat vastakkaisuuksia ja avaavat tietä ratkaisuille, joita ei tunnistettu ennen kuin tutkimus- tai kehittämisprosessi käynnistettiin. Tärkein arvioinnin ja arvottamisen keino on argumentointi eli esitettyjen väitteiden perusteleminen ja niiden saattaminen dialogiseen testiin. Argumentoinnin moniäänisyys varmistetaan kokoamalla väitteitä pohtimaan monitietoinen ryhmä henkilöitä, joilla oletetaan olevan erityistä kyvykkyyttä esittää perusteluja. Vaikka varmaa tietoa ei ole saatavilla, on mahdollista lisätä tulosten luotettavuutta selvittämällä kaikkien järkevältä vaikuttavien oletusten ja ratkaisuvaihtoehtojen todennäköisyys ja toivottavuus (hyväksyttävyys).

Tiedon kierrätyksen ja keskustelun merkitys korostuu, kun tutkimuksen tai kehittämisen kohde sijaitsee tulevaisuudessa, jolloin siitä ei ole saatavissa varmaa tietoa. Epävarman tiedon laatua parannetaan ennakointitiedolla, jota on mahdollista hankkia monin tavoin. Osa tulevaisuudestakin muodostuu varsin arvattavalla trendinomaisella tavalla. Väestön rakennepiirteet - koulutettavat ikäluokat, eläkeläiset - esimerkiksi osataan “ennustaa” luotettavasti useita vuosia eteenpäin. Tulevaisuuden laadulliset ja epäjatkuvat piirteet ovat tässä suhteessa hankalimpia ennakoida.

Puolueiden kannatussuhteet vaihtelevat merkittävästi vähänkin pitemmällä aikavälillä. Näitäkin kehityskulkuja on mahdollista ymmärtää ja ennakoida, jos tunnistetaan muutosten taustalla vaikuttavia rakenteisia ja sosiaalisia tekijöitä. Eri näkemysten yhdistely ja sovittelu parantaa ymmärrystä olkoonkin, että tulevaisuus silti pääsee usein yllättämään. Syy yllätykseen on harvoin se, etteikö joku jo tietäisi vaan se että eri syistä tietoa ei vastaanoteta. Delfoi on metodi, jolla sekä ymmärryksen muodostusta että vastaanottoa pyritään parantamaan. Monia muita menetelmiä paremmin se sopii epäjatkuvuuksien tutkimiseen ja tunnistamiseen. Tässäkin viisaus on elänyt mukanamme jo pitkän aikaa. Aristoteles opasti käyttämään sekä kysymystä mitä että kysymystä miksi? Mitä-kysymyksen avulla saadaan helposti ennakoitava tieto väestönkehityksen aikasarjasta, joka mahdollistaa esimerkiksi peruskouluun kulloinkin siirtyvän oppilasmäärän tarkan ennakoinnin. Puolueiden kannatuskehitystä seurataan sekä vaaleilla että gallupeilla, mutta niiden ennakointi on vaativaa. Siirtymien ennakointi edellyttääkin vastaamista miksi-kysymykseen. Mistä johtuu, että yhden puolueen kannatus voimakkaasti nousee ja toisen laskee? Miksi-kysymykseen vastaaminen edellyttää aina myös perusteluja eli argumentointia. 

Argumentointia ja dialogia korostava Delfoi-menetelmä sopii kvantitatiivista tekniikkaa paremmin avoimiin ja monimutkaisiin tutkimusasetelmiin, joissa ilmiöiden sisältö tai ratkaisu on tuntematon. Tutkimusongelma tai selvittämätön asia näyttäytyy nykyhetkessä, mutta sen ratkaisun avaimet löydetään tulevaisuudesta. Menetelmä sopii yhtä hyvin tieteellisiin tutkimusasetelmiin kuin käytännöllisiin kehittämishankkeisiin, joissa organisaatio, toimiala tai alue ratkoo ongelmiaan tai hakee uusia suuntia toimintaansa tai valmistelee uutta strategiajaksoa.

Kiinnostava ennakointiin liittyvä lähestymistapa on antisipaatioajattelu. Antisipoinnissa on kyse ennakoivasta käyttäytymisestä, jossa ymmärrys tulevaisuudesta ohjaa toimintaa nykyhetkessä. Tässä mielessä tulevaisuustieto - oikea tai väärä - aina vaikuttaa siihen, miten nykyisyydessä ajattelemme ja toimimme. Antisipaatio rakentuu kahden väittämän varaan. Ensinnäkin ihmisten odotukset, suunnitelmat, pelot ja asenteet tulevaisuutta kohtaan rakentavat sitä, minkälaiseksi tulevaisuus käytännössä muodostuu. Toiseksi tulevaisuutta koskevat odotukset ja asenteet ohjaavat ihmisiä käyttäytymään ennakoivasti eli varautumaan käsitykseensä tulevaisuudesta. Delfoi on koeteltu ja vaiheistettu tekniikka hankkia ennakointitietoa tavalla, jossa tulevaisuustiedon laatu varmistetaan asiantuntijalähtöisyydellä, argumentoinnilla ja keskustelulla. Delfoi-prosessin tyypillinen kulku tutkijamanagerin näkökulmasta kuvataan alla olevassa kuviossa.