Avoimen puheen idea

Juttusarjan kimmokkeena oli pohtia Delfoi-menetelmän käyttökelpoisuutta koulujen ja opettajien pedagogisessa työkalupakissa. Pedagogisen Delfoin käytännön soveltavuutta pilotoitiin jo pari vuotta sitten yleissivistävän ensimmäisen ja toisen asteen koulutuksen Ilmastotakomo- projektissa. Metodikokelun ohella siinä pyrittiin laajentamaan koulun toimintapiiriä autenttisiin oppimisympäristöihin koulukampuksen ulkopuolella. Projektia motivoi tausta-ajatus, jonka mukaan koulun opetussuunnitelmiin ja -käytäntöihin tarivtaan lisätään aktiivitoimintaa, jossa muiden taitojen ohella valmistetaan oppilaita demokraattisen yhtesikunnan kansalaistaitoihin. Ei ole uusi ajatus, että demokratiaan tarvitaan kaikkina aikoina itsenäiseen ajatteluun kykeneviä kansalaisia. Tuttua on sekin, että polarisoituvassa maailmassa demokratiaa haastetaan joka päivä. Aristoteleen aikaa kestävä oivallus oli, että tulevaisuus on poliittista. Ei ole yhdentekevää kuka sitä määrittelee ja minkälaisin mekanismein. Kansan vallassa tulevaisuutta rakennetaan alhaalta ylöspäin.

Päinvastainen politiikan tekemisen suunta on käytössä totalitaarisissa valtioissa. Tämän kaltaista tulevaisuustoimintaa kuvattiin kiinnostavasti Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa, joka otsikoitiin: “Venäjän johto haluaa hallita menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta” (HS 10.12.2021). Kukapa ei haluaisi! Artikkeli painotti historian ja nykyhetken tulkintaa, joka Venäjällä on tiukasti valtion kontrollissa. Tulevaisuudesta jutussa ei lopulta sanottu mitään. Ehkä kirjoittaja Venäjän hallintoeliitin tapaan kokee, että tulevaisuutta hallitaan automaattisesti menneisyyden ja nykytilanteen tarinan kautta. Koulun ja muiden yhteiskunnan instituutioiden tehtävä on toistaa kertomusta, jota ei lupa uudistaa saati kyseenalaistaa. Historiaa eivät Venäjällä kirjoita niinkään historiatieteilijät kuin kansallisesti motivoituneet historian sepittäjät. 

Jäin miettimään missä määrin Venäjän esimerkkiä uskaltaa verrata suomalaiseen kouluun instituutiona. Eikö koulussakin pyritä opettamaan yhdellä tavalla, toki niin ettei todellisuutta tietoisesti vääristellä. Tieteessä historian tulkinnoista kiistellään mutta koulussa isänmaan historioita on kulloinkin vain yksi. Toki siitäkin on lupa keskustella, ja mikä tärkeintä tulkinnat muuttuvat, jos tutkimukset antavat siihen aihetta. Siinä on huima ero Venäjän ja suomalaisen koulun välillä. Silti jäin vielä miettimään! Sokraattisesti voisi aavistella että vielä nykykoulussakin vastaukset käsitellään ennen kysymyksiä, josko jälkimmäisiä esitetään ollenkaan.

Suurin osa kouluissa opetettavista asioista on totuusarvon suhteen harmittomia. Opetettava tieto on varmaa ja taito pätevää. Koulun pitää opettaa tietoja, jotka pitävät paikkansa ja taitoja, jotka ovat päteviä. Kun tulevaisuutta ei voi varmasti tietää sitä on ollut hankala upottaa opetussuunnitelmiin ja opetussisältöihin. Silloin piilo-oletukseksi tulee automaattisesti mielenmaisema, jossa tulevaisuus ei merkittävästi poikkea nykymenosta. On kiire opettaa kumuloituvat tieto ja taito kasvaville. Sitä riittävästi hankittuaan nuoret sitten pääsevät täysivaltaisina rakentamaan sekä omaa että yhteistä tulevaisuutta. Mutta kehittyvätkö tulevaisuus- ja politiikkataidot automaattisesti kun ikää tulee tarpeeksi? Anglosaksisen maailman eliittikouluissa opetetaan debatoimaan. Se ei riitä demokraattisen koulun malliksi. Todellinen taito on oppia dialogia ja sellaista yhteiskunnallista asioiden käsittelyä, jossa “voitot ja tappiot” mitataan kymmenien jopa satojen vuosien jälkeen. Tässä artikkelissa avataan dialogin yhteiskunnallinen ulottuvuus, jota otsikossa kutsutaan avoimeksi puheeksi. Sitä on mahdollista ja syytä harjoitella jo koulussa.

Koulun toiminta on säädeltyä ja roolitettua tavalla, jossa tulevaisuus esiintyy enimmäkseen rivien väleissä. Näin siitäkin huolimatta, että koulu on jokaisen yhteiskunnan tärkein tulevaisuusinstituutio. Koulu valmistaa uuden sukupolven tehtäviinsä, joita määrittää se mitä edellinen sukupolvi on oppinut. Jos tulevaisuutta ei tietoisesti pohdita niin se oletetaan kutakuinkin samanlaiseksi kuin nykyhetkikin. Haasteet syntyvät ympäristön muutoksista, mutta jos koulu ei ole riittävästi vaihdannassa ulkomaailman kanssa se ei välity kouluun kuin viiveellä. Asetelmasta ei synny painetta tutkia, muuttaa tai kehittää toimintaa, vaikka koulujen autonomia ja kouluväen korkea koulutustaso ja osaaminen sen mahdollistaisivat. Yhdysvaltalainen kasvatustieteilijä ja filosofi John Dewey kuvasi yli sata vuotta sitten keinon tuoda politiikka ja tulevaisuus kouluun. Hän halusi tehdä koulusta pienoisyhteiskunnan, jossa harjoitetaan kansalaistaitoja, joihin kuuluvat yhteiset keskustelut ja kyky tehdä vastuullisia päätöksiä.

Jürgen Habermasin avoimen puheen teoria tutkii ideaalisen kommunikaation edellytyksiä yhteiskunnassa. Hän korostaa keskustelun, argumentaation ja yhteisen neuvottelun merkitystä demokraattisen päätöksenteon ja yhteiskunnallisen ymmärryksen edistämisessä. Avoin puhe tarkoittaa ideoiden, näkökulmien ja tietojen vapaata vaihtoa ilman, että keskustelua rajoittaa suora tai epäsuora vallankäyttö tai ideologia. Habermas kytketään Frankfurtin koulukuntaan, jonka piirissä on kehitetty myös ns. kriittistä kasvatustiedettä, joka painottaa tarvetta opetella dialogia ja avointa puhumista jo koulussa. Frankfurtin koulukunnan mukaan yhteiskunnallisissa ristiriidoissa on tunnistettavissa paitsi ongelmia myös kehitysmahdollisuuksia, joiden ratkaiseminen vie yhteiskuntia eteenpäin. Kukin aikakausi tuo mukanaan omia kehityshaasteitaan, joita avoimen puheen yhteiskunnat kykenevät muita vaihtoehtoja paremmin ratkomaan.

Habermas esittää, että demokraattisiin yhteiskuntiin tulee rakentaa "avoimen puheen sfääri", jossa kaikki kansalaiset voivat vapaasti esittää ja perustella mielipiteitä sekä tarjota niitä muiden arvioitaviksi. Hän korostaa kommunikatiivisen rationaalisuuden merkitystä, joka edellyttää kykyä esittää ja ymmärtää argumentteja ja ratkaista erimielisyyksiä keskustelun ja neuvottelun kautta. Tämä on vastakohta instrumentaaliselle rationaalisuudelle, joka korostaa tehokkuutta ja tavoitteiden saavuttamista keinoista riippumatta. Laaja osallistuminen saattaa välineellisen intressin vallitessa estää tai hidastaa omien tavoitteiden toteutumista, minkä takia osallistumista halutaan rajoittaa tai ohjata. Delfoi ei menetelmänä sulje pois kumpaakaan vaihtoehtoa, vaikka ns. Politiikka-Delfoit (Policy Delphi) selvästi kallistuvat rationaaliselle kannalle. Instrumentaaliset elementit ovat niissäkin mukana panelistivalintojen kautta, kun he edustavat paitsi asiantuntijuuttaan myös erilaisia intressi- ja eturyhmiä, joiden pyrkimykset eivät aina alistu avoimen puheen ideaaleille.

Habermas itsekin tunnistaa, ettei avoin puhe ole sellaisenaan toteutettavissa oleva malli, vaan pikemminkin kriittinen tavoite, jota tulee käyttää yhteiskunnallisen keskustelun ja demokraattisen päätöksenteon analysoimiseen ja kehittämiseen. Intressejä ei ole mahdollista eliminoida elämästä, mutta niiden vaikutusta voi pohtia ja tasapainottaa. Habermas kuvaa asetelmaa havainnollistaakseen ihmisten toiminnan kolme perusintressiä: teknisen, käytännöllisen ja emansipatorisen. Delfoin kannalta jaottelua on harvoin käytetty, mutta ainakin yhteiskunnallisissa kiistakysymyksissä se saattaisi olla hyödyllinen.

Avoimen puheen kuten myös Delfoin kannalta ongelmallisin intressi on tekninen, joka liittyy läheisesti instrumentaalisen rationaalisuuden käsitteeseen. Se tarkoittaa tarvetta hallita ja manipuloida ympäristöä tehokkuuden tai oman edun saavuttamiseksi. Käytännöllinen intressi liittyy manipuloimisen sijasta ymmärtämiseen ja yhteisen merkityksen luomiseen ihmisten välillä. Kyseessä saattaa silloin olla esimerkiksi arkinen keskustelu siitä, miten vietetään viikonloppu saadaan työyhteisön hyvinvointikokemusta paranemaan. Keskustelun avulla selvitetään ja ymmärretään eri näkemyksiä, jotta osataan neuvotella yhteinen ratkaisu. Delfoi soveltuu pedagogisissa versioissaan mainiosti käytännöllisten intressien toteuttamiseen.

Kolmas kategoria on Habermasin termein emansipatorinen intressi, joka liittyy avoimen puheen kriittiseen ja demokraattiseen luonteeseen. Avoimen puheen tavoitteena on poistaa ne esteet, jotka estävät ihmisiä osallistumasta keskusteluun ja päätöksentekoon. Se pyrkii purkamaan vallan rakenteita ja edistämään ihmisten vapautta ja yhdenvertaisuutta. Yhteiskunnallisen kommunikoinnin halu ja kyky eivät synny itsestään vaan historiallisen kehityksen tuotteena, jota on tarpeen aika ajoin kriittisesti uudelleenarvioida. Habermas näkee ideaaliyhteiskunnan kommunikointijärjestelmänä, jossa ihmiset vapaasti ja tasa-arvoisesti jakavat ja punnitsevat merkityksiä keskenään.

Habermas korostaa kriittistä reflektiota ja kykyä arvioida monipuolisesti yhteiskunnan rakenteita ja toimintaa. Tämä auttaa tunnistamaan yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksia ja puuttumaan niihin. Oikeudenmukaisuuden ideaa hän on kehittänyt diskurssietiikaksi, jossa ei niinkään pohdita etiikan sisältöä vaan sitä, miten kommunikaation avulla on mahdollisuus päätyä yhteisymmärrykseen, joka itse prosessinsa kautta johtaa eettisiin valintoihin. Habermasin ajatuksilla on yhteys Paolo Freiren sorrettujen pedagogiikkaan ja käsityksiin yhteiskunnallisen tietoisuuden kerrostumista. Sekä Habermasilla että Freirellä on kannatusta etenkin poliittisen kentän vasemmalla siivellä. Seuraavassa luvussa esiteltävän Karl Popperin kannattajat sijoitetaan useimmiten politiikan vastakkaiselle oikealle laidalle. Silti yhteiskunnalliset johtopäätökset ja demokratiatavoitteet ovat sekä Habermasilla että Popperilla yhteneväiset. Delfoin ideaperustaan sopivat molemmat lähestymistavat.

Juttusarjan kuudennessa artikkelissa Tulevaisuuden idea kuvataan Karl Popperin ajatuksia tieteen prosessista ja koeteltavuudesta. Hänen tiedekäsityksensä on nykyään vallitseva ja perustuu siihen, että tiede on päättymätön ja itseään korjaava prosessi. Tieto lisääntyy mutta tietolaari ei tule koskaan täyteen eikä mitään tietoa saa pitää lopullisena. Kaikki on voitava kyseenalaistaa, koska vain sillä tavalla varmistetaan, etteivät intressit syö informaatiota. Popper on tullut tunnetuksi myös yhteiskuntafilosofisista näkemyksistään, jotka hän on koonnut avoin yhteiskunta-käsitteen alle. Sekä avoin tiede että yhteiskunta edellyttävät yhteiskuntajärjestykseltä ennen kaikkea muuta kahlitsematonta informaation virtausta alhaalta ylöspäin. Vapaa, avoin ja ennalta määrittelemätön yhteiskunnallinen toiminta ei voi syntyä ylhäältä alaspäin. Ylhäältä alaspäin voidaan tarjota utopioita, joita Popper pitää harhaanjohtamisena. Utopiat kuuluvat yksilöille, eivät yhteiskunnille. Siitä seuraa rumaa jälkeä kuten toinen maailmansota on osoittanut.

Aivan kuten Habermas Popper lähtee siitä, että yhteiskunnan tulee olla avoin keskustelulle ja vapaa yksilöiden ilmaisulle. Siinä missä Habermas korostaa yhteiskunnan rakenteiden kriittistä tarkastelua Popper kannattaa liberaalia ja suppeaa valtiota, jossa ei toteuteta mitään utopiaa ylhäältäpäin. Kansalaisten pitää antaa elää omaa elämäänsä ja tavoitella onneaan haluamallaan tavalla, kunhan ei rajata muiden mahdollisuutta toimia samoin. Yhteiskunnan on suositeltavaa rajoittaa ihmisten toimintaa mahdollisimman vähän ja tehdä vain pieniä korjausliikkeitä, joilla lievitetään kärsimystä aiheuttavia ongelmia. Popperin suppean valtion kuvaus teki siitä suositun lähestymistavan liberaalioikeistolaisille puolueille 1970-luvulta alkaen. Etenkin pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat sittemmin merkittävästi muokanneet avoimen yhteiskunnan ja valtion välistä suhdetta.

Kakkosartikkelissa Dialogin idea erotettiin toisistaan debatti, dialogi ja keskustelu (discussion). Debatti on sanallinen "taistelu", jonka tavoitteena on voittaa vastustaja asiasta tai aiheesta riippumatta. Dialogi on sen vastakohta, jossa pyritään kuuntelemalla ja omien käsityksen muotilulla toisen ymmärtämiseen. Dialogi on myös eri asia kuin keskustelu, jossa päinvastoin kuin dialogissa asiat, aiheet ja motiivit rönsyilevät yksilöiden ja tilanteiden jatkumossa. Eduskunnan suuren salin istunnot käyvät esimerkiksi määrämuotoisesta keskustelusta, joka koostuu nopeatempoisista, vaikuttamaan pyrkivistä ja argumenttipitoisista puheenvuoroista, joilla yritetään vakuuttaa yleisö ja muut keskustelijat oman näkökulman oikeutuksesta. Sosiaalisen median säätelemättömät alhaalta ja reunoilta rönsyävät keskustelut ovat usein kaaottisia ja hallitsemattomia tavalla, jossa dialogia ei juurikaan esiinny. Tämän ajan demokratian haaste on avoimen puheen dialogisoiminen. Sopivia ajankohtaisia ja kuumia kysymyksiä riittää koulukäyttöönkin. 

“Utopiaton” valtio ei ole Popperin kuvaamalla tavalla juurikaan toteutunut vaan niukasti reguloivissa valtioissakin rakennetaan keskittyneitä kansallisia tavoiteohjelmia. Tässä suhteessa Habermasin ja Popperin yhteiskuntatulkinnat muistuttavat toisiaan. Kumpikin kuvaa ideaalia, jonka ei edes uskota toteutuvan sellaisenaan. Nykymuotoisen avoimen yhteiskunnan tunnistaa siitä, että asioista keskustellaan laajasti ja monipuolisesti ennen päätöksiä “utopioista” tai muista kansallisista tai kansainvälisistä politiikkakysymyksistä. Avoin yhteiskunta perustuu “sopimukseen”, jossa valtion ohjailu on mahdollisimman vähäistä ja jossa informaation virtaus alhaalta ylöspäin on rajoittamatonta. Tällaista yhteiskuntaa tapaamme nimittää demokratiaksi olkoonkin, että sillä on monta eriasteista ja historian eri vaiheissa kehittynyttä ilmimuotoa. Demokratian ideat integroituvat siinä määrin moniin Delfoi-variaatioihin, että niiden kuvaus on paikallaan.

Demokratia juontuu kreikan sanoista demos (tavallinen kansa) ja kratos (valta, hallita) eli kyseessä on sananmukaisesti kansanvalta, jolla on kansan tahtoon perustuva valtiojärjestys. Hallintovallan edustajat nousevat kansan joukosta niin, että hallintovalta toteuttaa kansan tahtoa suoraan tai välillisesti kuten nykyvaltioissa tapahtuu. Demokratia-termi yhdistetään yleisesti poliittiseen valtioon, mutta demokratian periaatteet ovat sovellettavissa myös yksityisiin organisaatioihin kuten yrityksiin.

Demokratiasta ei valitettavasti vallitse yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää, mikä on helppo tunnistaa ajankohtaisista poliittisista konflikteista. Eri demokratiatulkinnoilla voi puolustaa täysin vastakkaisia poliittisia valintoja. Meille tuttuja ja tunnustettuja muotoja valtiotasolla ovat edustuksellinen ja parlamentaarinen demokratia. Ne ovat keskenään toisiaan täydentäviä, mutta jotkut määrittelyt ovat yhteensovittamattomia.

Popperin kannattamassa liberaalissa demokratiassa kyse on siitä, että valittujen edustajien päätöksentekovalta on laillisuusperiaatteen ja -valvonnan alaista tolmintaa. Edustajien päätösvaltaa rajataan perustuslailla, joka korostaa yksilöiden vapauksien ja oikeuksien suojelua ja asettaa rajoituksia johtajille silloin, kun enemmistön tahtoa käytettäisiin vähemmistöjen ja kansalaisoikeuksien vastaisesti. Liberaalissa demokratiassa osallistuminen ei ole arvo sinänsä, vaan on jokaisen oma asia, osallistuuko hän politiikkaan esimerkiksi äänestämällä vai ei. Oleellista on yksilöiden mahdollisuus äänestämällä vaihtaa vallanpitäjät omien intressiensä ja vapauksiensa turvaamiseksi.

Sokrateen aikojen Ateenassa noudatettin valikoivaa - vapaiden miesten -  suoraa demokratiaa. Se on poliittinen järjestelmä, jossa kansalaiset henkilökohtaisesti osallistuvat päätöksentekoon ilman välittäjiä tai edustajia. Yleensa suoran demokratian käyttö rajautuu suhteellisen suppeille alueille, mutta digitaalisen osallistumisen mahdollisuus saattaa muuttaa tilannetta. Sveitsissä viisi miljoonaa äänestäjää osallistuu jo nyt päätöksentekoon kansallisissa kansanäänestyksissä muutaman kerran vuodessa. 

Virtaava demokratia on suoran ja edustuksellisen demokratian välimuoto. Siinä äänestäjä äänestää joko itse tai delegoi äänensä jollekulle toiselle äänestäjälle. Kansalaisten osallistavasta virtauksesta voidaan puhua myös pohjoismaisten sivistysajatusten kautta. Pohjolan valtioilla on yhteinen demokratisoiva sivistyskulttuuriin perusta, jonka perinnettä Pohjoismaissa edustaa ns. Vapaa sivistystyö (ks. Vapauden vanki-artikkeli). Delfoin idea-juttusarja on inspiroitunut juuri tästä traditiosta. Johtoajatus siinä on se, että aikaa kestävä demokratia edellyttää autonomista ja itsenäisesti ajattelevaa kansalaista. Tätä kykyä ei voi siirtää automaattisesti sukupolvelta toiselle vaan jokaisen sukupolven on työstettävä oma sivistyksensä. Tässä mielessä syvä demokratia edellyttää jatkuvaa kasvatus-, oppimis- ja sivistymisprosessia, mikä tekee kodeista ja kouluista tärkeimmät yhteiskunnan demokratiainstituutiot.

Seppo Niemelä (2006) on tiivistänyt pohjoismaisen sivistyskäsityksen kolmivaiheiseksi prosessiksi, jossa ihminen oppii uutta, muodostaa oppimaansa itsenäisen suhteen, ja käyttää opittua yhteiseksi hyväksi kansalaisena. Sivistyminen on Niemelän kuvauksen mukaan jotakin muuta kuin suurikaan tieto- tai taitomäärä. Sivistyminen käynnistyy kasvatuksesta, mutta se ei riitä maailmassa, jossa ei ole valmiita vastauksia, vaan jokaisen on opittava oppimaan ja sivistymään itse. Oppiminen on siinä mielessä keskeinen sivistyksen metodi. Ihminen poikkeaa muusta luomakunnasta siinä, että hän selviytyy lähes yksinomaan opitun varassa. Sivistystä ei ole ilman oppimista, jota sivistynyt ei lopeta koskaan. Opittu janoaa jatkuvasti päivittämistä ja tiedetty laajentamista. Sivistyminen on sekä yhteisö- että yksilöprosessi tavalla, jonka dynamiikkaan kuuluu myös jännite. Sivistyksen perusta on yhteisö ja yhteiskunta, joita ilman ihminen ei voi elää riippumatta siitä, pyrkiikö yhteisö hyvään tai pahaan. Viisas yhteisö perustaa toimintansa autonomisten ja omaäänisten yksilöiden varaan.

Euroopan parlamentti on esimerkki ylikansallisesta demokratiasta. Alueellisia liittymiä laajemmat globaalihallinnon haasteet ovat pitkälle tulevaisuuteen ratkaisematta. Demokratioiksi lasketaan myös sosialistiset kansandemokratiat, joissa vaaleja järjestetään mutta vaalioikeus on monin tavoin rajoitettua. Käytännössä edustuksellisen hallinnon yläpuolella lainsäädäntöä ja hallintoa ohjaa johtavana voimana puolue ja sen elimet. Liberaalidemokratioissa Kiinan tyyppiset järjestelmät lasketaan ennemmin autokratioiden kuin demokratioiden joukkoon. Venäjä on tunnetusti liukunut ei-sosialistiseen kansallismieliseen hallintojärjestelmään, jossa persoonallinen yksinvaltius vaikuttaa suoraan tai välillisesti kaikkeen lainsäädäntöön ja oikeusjärjestykseen. 

Delfoi tunnetaan menetelmänä, jonka avulla tutkitaan poliittisia järjestelmätason tulevaisuuksia, joista annettakoon esimerkki. Vielä julkaisemattomassa teoksessaan Alexander Stubb hahmottelee kolmea globaalia voimaa (länsi, itä ja etelä), joiden väliset suhteet tulevat määrittelemään seuraavan 10-20 vuoden kehitystä. Globaaliin Länteen kuuluu kuutisenkymmentä demokratiaa Euroopassa, Pohjois-Amerikassa, Australiassa, ja sellaisissa Kauko-Aasian maissa kuin Japani ja Etelä-Korea. Globaalia Itää johtavat Kiina ja Venäjä, joiden lisäksi siihen kuuluu muutama muu autokratia. Valtio- ja väkimääriltään suurin ryhmä koostuu globaalin Etelän valtioista, joihin Stubb laskee useimmat Afrikan ja Etelä-Amerikan maat. Merkittävin painoarvo näiden maiden joukossa on Intialla, Brasilialla ja Etelä-Afrikalla. Jännitteitä syntyy siitä, että Itä ja Länsi kilpailevat vaikutusvallastaan Etelän maissa, ja siinä menestyminen tulee Stubbin mukaan olemaan tulevan kehityksen kannalta olennaista. Delfoi on mainio työkalu Stubbin hypoteesien testaamiseen ja sitä kautta globaalin tulevaisuuden tutkimiseen, analysointiin ja keskusteluun. 

Alun perin Delfoi konseptoitiin rationaalista päätöksentekoa valmistelevaksi ja nopeuttavaksi työkaluksi. Siinä tavoiteltiin yhteisymmärrystä, joka muistuttaa yhtä demokratiamuotoa. Konsensusdemokratiassa päätöksentekoon ei riitä yksin­kertainen enemmistö, vaan sitä varten vaaditaan suurta yksimielisyyttä tai merkittävää määräenemmistöä. Tyypillisesti tällä yritetään suojella vähemmistön oikeuksia enemmistösäännön määräysvallalta. Monissa maissa määräenemmistö on kirjoitettu perustuslakiin, jonka tulkinta on joko edustajalaitoksen - kuten Suomessa - tai oikeusjärjestelmän - kuten Yhdysvalloissa - tehtävä. 

Delfoita käytetään usein konsensus-työkaluna, mutta ei niinkään demokratiatarkoituksessa kuin erilaisten arviointimittarien tai päätöksenteon valmistelussa. Lisääntyvää on ollut menetelmän käyttö useiden tulevaisuusvaihtoehtojen tutkimisessa, joissa tunnistetaan perusteluja, todennäköisyyksiä ja toivottavuuksia valintojen pohjaksi. Tätä menetelmävariaatiota nimitetään usein dissensus-Delfoiksi. Molemmissa variaatioissa olennaista on prosessin iteratiivinen kuljettelu (fasilitointi) ja vuorovaikutus eri Delfoi-toimijoiden välillä. Oletettavaa on, että jatkossa Delfoin demokratiakäyttö tulee lisääntymään. 

Delfoilla on suora ideayhteys viimeiseen demokratian prosessipiirteeseen, jota nimitetään vuorovaikutteiseksi demokratiaksi. Teknologian kehitys on mahdollistanut demokratiatoimia, joilla lähestytään neuvoa antavaa tai suoraa kansanäänestystä Sveitsin tapaan. Delfoin yhteydessä on sovellettu vuorovaikutteisen demokratian menetelmämurretta, jota nimitetään deliberatiiviseksi demokratiaksi. Siinä korostuvat sellaiset Delfoin ominaispiirteet kuten iteratiivinen ja osallistava tiedonmuodostus (prosessi), vahva fasilitointi (managerointi), asiantuntijuuden ja -osaisuuden kattavuus, sekä argumenttien sekä vuorovaikutuksen (keskustelu) ensisijaisuus muodollisiin asemiin ja hierarkioihin verrattuna

Deliberatiivinen puntaroiva demokratia on poliittinen termi, joka viittaa päätöksentekomalliin, joka korostaa Habermasin ideoiden mukaista avointa ja kriittistä keskustelua ja argumentaatiota yhteiskunnallisten asioiden ratkaisemisessa. Tämän mallin mukaan yksilöiden tulee päästä vapaasti osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Heillä on oikeus kuunnella avoimesti muiden mielipiteitä ja perustella omia näkemyksiään ja ehdotuksiaan julkisesti ja yhteisesti sovittujen sääntöjen mukaisesti. Deliberatiivinen demokratia painottaa osallistujien tasa-arvoisuutta niin, että kaikilla kansalaisilla on yhtäläinen mahdollisuus osallistua päätöksentekoon ja sitä kautta vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen. Deliberatiivinen demokratian tavoitteena on aikaansaada tulevaisuutta kestäviä ja hyväksyttäviä päätöksiä, jotka perustuvat laajaan ja avoimeen keskusteluun.

Edustuksellinen demokratia kohtaa kritiikkiä siitä, että päätöksenteko erkanee kansalaisten arjesta eikä vallankäyttö ole läpinäkyvää. Demokraattisten valtioiden kehityksessä on tunnistettu trendi, joka vahvistaa valtaa käyttävien muita suurempia etuoikeuksia ja asemaa. Kun samaan aikaan yhteiskunnan hallinta ja ennakoitavuus ovat muuttuneet monimutkaisemmaksi niin kokemukset legitiimistä toiminnasta alkavat hapertua. Polarisaatio näyttää kiihdyttävän politiikkaa, jossa enemmistö lisääntyvästi alkaa rajoittaa vähemmistöjen toimintaa. Deliberaatio ja kansalaistoiminta ovat avoimen puheen mukaisia keinoja laajentaa demokratiaa. Yksi kiinnostava toimintamuoto on kansalaisraati, jota Mikko Kellokumpu tuoreessa väitöksessään tarkastelee freireläisen kriittisen pedagogiikan näkökulmasta.

Habermasin ja Popperin oppien mukaan aidon demokratian edellytys on vapaa informaationvaihto ja avoin keskustelu, joiden keinoin päästään politiikkatoimiin, jotka perustuvat parhaan argumentin periaatteen toteutumiseen. Argumentteja pitää koetella kaikilla systeemitasoilla ja ajassa, joka laajenee sekä historian ymmärrykseen että tulevaisuusantisipaatioon. Koulussa tulevaisuusajattelu usein kytketään historian ja yhteiskuntatiedon opiskeluun. Sille on hyvät perusteet politiikka- ja tulevaisuuskytkennän kautta, mutta myös siksi että historian tutkimus monella tavalla muistuttaa tulevaisuudentutkimusta. Historian voi perustellusti vaikkakin arkikäsityksen vastaisesti ymmärtää subjektiiviseksi ja suhteelliseksi tiedonalaksi. “Historiallinen totuus on viime kädessä aina tulkinta”, toteaa historian professori Jukka Korpela. Historia on Korpelan mukaan syntynyt - myös tieteenä - oikeuttamaan valtaa, aatteita, uskontoja ja oppeja. “Näin totuudeksi säädetyillä historioilla on perusteltu menneisyydessä tappamista, syrjintää, alistamista ja joukkotuhontaa mitä erilaisimmissa muodoissaan.” Tämä tehtävä ei ole kadonnut. Venäläisille Viipuri on vapautettu ja suomalaisille valloitettu kaupunki. Historian ja menneisyyden kontrolli on vallankäyttöä, mutta yhä enemmän sitä on myös tulevaisuuden tulkinta.

Demokratia on valtiomuoto, mutta demokratian ideat skaalautuvat hyvin myös muihin ihmisten muodostamiin yhteisöihin. Yhdistysmuotoinen toiminta noudattaa lainsäätäjän silmissä suoraan demokratian pelisääntöjä. Yrityksissä kirjavuutta on enemmän. Osuuskunnassa “äänioikeus” on osakkailla, osakeyhtiössä valta on osakkeen omistajilla. Viime mainitussakin on nähtävillä lisääntyviä demokratiavirtauksia esimerkiksi eettisen sijoittamisen, kansalaisaktivismin ja globaalin vastuullisuuden kautta. Näistä vrtauksista riippumattakin dialogi- ja yhteistyötaidoilla on kysyntää sekä formaaleissa että informaaleissa yhteisöissä. Kuten Dialogin idea-artikkelissa todettiin niin debatti on suljettu keskustelumuoto ja dialogi avoin. Keskustelumuodot voi ymmärtää myös eri kehitysmuotoina, joissa kussakin vallitsee erilainen konteksti ja mielenmaisema. Lawrence M. Miller on tutkinut sekä liike-elämän että politiikan keskustelutapoja ja päätynyt ihmettelemään nykyisen poliittisen kulttuurin juuttumista staattisiin keskustelutapoihin. Millerin konteksti on Yhdysvaltojen jakautunut poliittinen asetelma, mutta kuten tiedetään kaikuja siitä kehityksestä on myös Suomessa. Dialogifilosofi Buberin tapaan Miller kuvaa vuorovaikutussuhteita kolmen persoonapronominin kautta. Kuten Dialogin idea-artikkelissa todettiin niin debatti on suljettu keskustelumuoto ja dialogi avoin. Keskustelumuodot voi ymmärtää myös eri kehitysmuotoina, joissa kussakin vallitsee erilainen konteksti ja mielenmaisema. Lawrence M. Miller on tutkinut sekä liike-elämän että politiikan keskustelutapoja ja päätynyt ihmettelemään nykyisen poliittisen kulttuurin juuttumista staattisiin keskustelutapoihin. Millerin konteksti on Yhdysvaltojen jakautunut poliittinen asetelma, mutta kuten tiedetään kaikuja siitä kehityksestä on myös Suomessa. Dialogifilosofi Buberin tapaan Miller kuvaa vuorovaikutussuhteita kolmen persoonapronominin kautta.

Millerin mukaan toiminnan tulokset ovat seurausta sen saavuttamiseen käytetystä prosessista. Johdonmukaista on silloin toimia niin, että kun tulokset eivät tyydytä, muutetaan prosessia. Miller kummastelee, miksei politiikassa toimita niin vaan pikemminkin päinvastoin. Poliittiset vaalit perustuvat väittelyn - debatoinnin - kulttuuriin, jossa jumitetaan oman näkemyksen puolesta toista vastaan. Prosessia puolustetaan silloinkin, kun sitä olisi tarpeen muuttaa. Väittely on Millerin havaintojen mukaan kuin gladiaattorien taistelua. Väittely kutittelee egoa, minua (me). Se edustaa yksin ajattelua, kun taas dialogi koskee "meitä" (we) ja on ennen muuta yhdessä ajattelua. Se ei onnistu ilman tiettyjä asenteita ja taitoja, joita toivoisi kouluissakin opetettavan ja omaksuttavan. Dialogin tavoitteena on Millerinkin mukaan saavuttaa yhteistä ymmärrystä, oppia yhdessä.

Miller määrittelee joukon ominaisuuksia ja taitoja, joilla hän tervehdyttäisi Yhdysvaltojen rikki mennyttä poliittista kulttuuria, jossa keskustelut ovat käytännössä vastakkaisiin kupliin sulkeutuneita. Miller tekee eron kuplia suosivan suljetun, ja avoimen vuorovaikutussysteemin välillä. Hän nimittää suljettua systeemiä noidankehäksi (vicious cycle) ja avointa systeemiä ihanteelliseksi spiraalikierteeksi (virtuous cycle). Avoimessa systeemissä informaatio virtaa alhaalta ylöspäin vapaasti kuten Popper edellyttää. We-persoonan keskeisyys puolestaan tukeutuu Habermasin näkemyksiin siitä, miten käytännöllinen ja emansipatorinen intressi ohjaa erilaiseen kommunikaatioon kuin tekninen Me-lähtöinen intressi.

Debattivetoisessa suljetussa vuorovaikutuksessa (closed system) vallitsee nollasummaoletus. Kun yksi voittaa niin toinen häviää eikä molemminpuolisen menestymisen mahdollisuutta ole. Väittelyssä “oikea” vastaus valitaan etukäteen ja harjoitellaan vain sitä, miten vakuuttaa muut siitä. Pelin henki on todistaa oman kannan ylivertaisuus ja toisen väittelijän näkemyksen typeryys. Suljetussa kommunikaatiosysteemissä edetään monologisesti vakuuttamisen, suostuttelun, nopean arvioinnin (päätöksenteon), yhden ainoan vaihtoehdon, kaventavan tarkastelun, ja fragmentaarisen ilmiökuvan kautta yhdenmukaiseen tuotokseen, jossa kannanmuodostus on reaktiivista ja kyseenalaistamatonta. Habermasin termein on kyse instrumentaalisesta teknisen intressin mukaisesta kommunikaatiosta. 

Päinvastainen prosessi käynnistyy, kun persoonapronominiksi vaihdetaan “minun” (me) sijasta “me” (we). Millerin avoimen systeemin dialogissa edetään kahdeksan syklivaiheen kautta:

1. toisen ihmisen kuuleminen ja kuuntelu, 

2. asioiden ja taustojen selvittely,

3. lopullisen arvion tekemisen välttäminen liian aikaisin,

4. monien vaihtoehtojen tutkiminen, 

5. arvostava suhtautuminen eri toimijoihin ja näkemyksiin, 

6. kokonaisuuden hahmottaminen ja tarkastelu, 

7. moninaiset ja monipuoliset tulokset, ja 

8. oman autenttisen äänen löytäminen ja käyttäminen.

Millerin lista sopii esimerkillisen Delfoi-paneelin - miksei yksittäisen Delfoi-panelistinkin - toiminnan huoneentauluksi. Delfoi-prosessi käynnistetään usein debattiin yllyttävästä radikaalista väitteestä, joka sävytetään mahdollisuudella vastata asteikolla myös ääripäiden välistä. Kärjekkään Delfoi-kysymyksen tehtävä on käynnistää tarve perustella oma vastausvalinta. Delfoi-managerin tehtävä on argumentoinnin syventäminen keskusteluiksi ja dialogeiksi, joissa argumentteja punnitaan toisia perusteita vasten. Muiden panelistien kuulostelu ja perusteluiden punninta johtaa mahdollisesti tarkistamaan omaa alkuperäistä kantaa. Tällaista järkiperäistä “takinkääntöä” voi nimittää myös toiselta oppimiseksi.

Seuraavassa artikkelissa Asiantuntijuuden idea pohditaan eksperttiyden muutoksia mm. kolmen informaatiovirran - biologinen, kulttuurinen ja eksosomaattinen - evoluutiojatkumossa. Aikaisemmin yksilöön kytkeytynyt ominaisuus on viime vuosikymmeninä muuntunut yhä enemmän yhteisöjen piirteeksi, jonka käyttövoimaa on yksilöasiantuntijoiden kyky kommunikoida keskenään. Eksosomaattiseksi asiantuntijuus muuttuu, kun informaatio jalostuu tiedoksi, ymmärrykseksi ja toiminnaksi ilman että ihmisen osallistuu siihen prosessiin ollenkaan. Nän tapahtuu, kun tekoälyiset toiminnot lisääntyvät ja autonomistuvat. Kahdessa viimeisessä artikkelissa (Tulevaisuuden idea ja Tulevaisuudentutkimuksen idea) jatketaan muutosteemaa laajentamalla ja toiminnallistamalla perinteistä tietokäsitystä ja ymmärrystä siitä, mitä tulevaisuudesta voi tietää ja miten toivottua tulevaisuutta voisi tehdä.