Delfoi-metodin käyttö on lisääntynyt ja laajentunut sitä mukaa, kun huoli ja uteliaisuus tulevaisuutta kohtaan on kasvanut. Tässä johdannossa ja seitsemässä teema-artikkelissa esitellään ideat, joiden varaan Delfoi-prosesseja on mahdollista rakentaa. Tekstit on kirjoitettu ajatellen erityisesti Delfoin pedagogista käyttöä koulussa.

Delfoi on menetelmä, jossa ohjatun vuorovaikutusprosessin avulla kerätään, laajennetaan ja syvennetään asiantuntijoista kootun ryhmän (paneelin) tietoa ja ymmärrystä tutkittavasta - usein tulevaisuuteen sijoittuvasta - ilmiöstä. Metodi perustuu prosessille, jossa tutkittavan ilmiön ominaisuuksia kuoritaan iteratiivisesti esiin kerros kerrokselta ja kierros kierrokselta. Delfoissa päinvastoin kuin tavallisissa kyselytutkimuksissa osallistujat johdatellaan vuorovaikutukseen keskenään tavalla, jota voi nimittää yhteisen tiedon rakentamiseksi tai yhteisölliseksi oppimiseksi. Tässä prosessissa fasilitoijan (managerin) rooli on proaktiivinen riippumatta siitä, tähdätäänkö Delfoi-prosessissa samanmielisyyteen (konsensukseen) vai monenmielisyyteen (dissensukseen), jossa tutkitaan erilaisia mahdollisia, todennäköisiä ja toivottavia tulevaisuusvaihtoehtoja (futuribles). Molemmissa vaihtoehdoissa olennaisia ovat anonyymien panelistien keskustelut (dialogit) ja perustelut (argumentit), joita he omien valintojensa puolesta esittävät.

Delfoi-menetelmä kehitettiin 1950-luvulla Yhdysvalloissa Rand-tutkimuslaitoksessa. Delfoilla pyrittiin löytämään ideaali työkalu tilanteeseen, jossa tarvitaan nopeaa mutta myös harkittua päätöksentekoa. Sellaisia tilanteita kohdataan etenkin kriiseissä, joissa vaarana on, että sosiaaliset hierarkiat kaventavat päätöksentekoa. Nimensä metodi lainasi antiikin Kreikan Delfoista, jossa toimi vuosisatojen ajan temppeli, jonka oraakkelit ennustivat tulevaa. Uusimman ajan Delfoin oraakkeleita ovat Delfoi-manageri (= tutkija, fasilitaattori), Delfoi-paneeli (monipuolinen ja
-ääninen ryhmä) ja Delfoi-panelisti (=paneelin jäsen, asiantuntija, arvioitsija, keskustelija).

Delfoi-menetelmä käsittelee asiantuntijatietoa erityisellä tavalla. Woudenbergin analyysin mukaan eri metodimurteita yhdistää kolme keskeistä piirrettä:

1. tunnistamattomuus (anonymity): pyritään siihen, että henkilöiden asemesta heidän arvionsa tai argumenttinsa väittelevät. 

2. monta kierrosta (iteration) tai jatkuva vuorovaikutteinen kommentointi rajattuina aikoina. 

3. palaute (feedback): kannanottojen korjaukset perustuvat toisilta panelisteilta saatuun informaatioon ja palautteeseen. 

Delfoi-prosessissa on käytännössä kaksi avaintoimijaa, joista toinen on tutkimusta fasilitoiva (tutkija)manageri ja toinen asiantuntijoista koostuva paneeli. Manageri suunnittelee ja ohjaa paneelin toiminnan sekä analysoi sen tulokset. Ratkaisevaa Delfoi-tutkimuksen onnistumisen kannalta on oikeanlaisen paneelin valinta ja se, kuinka manageri omalla toiminnallaan katalysoi paneelin toimintaa.

Delfoi-metodi on velkaa monille ideoille eikä niitä ole helppoa laittaa järjestykseen. Onneksi ei tarvitsekaan. Delfoi on hybridityökalu, jonka “murteissa” painottuvat erilaiset tavoitteet ja tekniikat. Kaikkia Delfoi-toteutuksia yhdistää tietämisen intressi ja ihmettely, joka Delfoissa puetaan kysymyksen muotoon. Kysymys viestii “ei tietämisen” -lähtökohdasta, joka on vastakohta kaiken tietämiselle. Koulu ja koulutus ovat mielikuvissa lähempänä jälkimmäistä, kun taas oppiminen viittaa ennemminkin edelliseen. Kysymys käynnistää oppimisen, jonka vastaus jossain mielessä lopettaa. Perimmiltään Delfoi on näin ajatellen oppimisen tekniikka.

Jos mielessä ei herää kysymyksiä niin ei se osaa tuottaa vastauksiakaan. Kysymys avaa aktiivisen ajattelun, jota vastauksen kertominen ei välttämättä tee. Kaikkea ei voi tietää mutta kysyä voi. Kysyminen johtaa kummasteluun vaikkapa siitä, mikä voisi olla toisin ja paremmin kuin nyt. Delfoi-prosessit alkavat avoimesta kysymyksestä tai väitteestä, jota ei voi vain tietämällä ratkaista, koska mahdollisia vastauksia on useita. Delfoin tehtävä on tunnistaa vaihtoehtoja ja käynnistää järkiperäistä pohdintaa niiden todennäköisyydestä ja toivottavuudesta.

Kaikkea voi kysyä ja väittää, mutta maailmassa on loputtomasti ilmiöitä, joita ei voi vain tietää tai totuudeksi julistaa. Teoilla ja tavoitteilla on harvoin jos koskaan yksinomaan hyviä tai huonoja puolia, vaan ne esiintyvät erottamattomasti toisiinsa sekoittuneina. Se mikä on hyödyllistä yksille voi olla haitallista toisille. Taloudellinen menestys saatetaan saavuttaa ympäristön kustannuksella, tai päinvastoin. Nykyhetken myönteiseksi arvioitu päätös voi osoittautua vahingolliseksi tulevaisuudessa. Silloinkin kun jostain tosiasiasta ollaan yhtä mieltä eli siitä vallitsee yhteisymmärrys (konsensus), niin tulkinnat sen syistä ja seurauksista usein vaihtelevat henkilöstä toiseen. 

Tietoperustaisuus on ymmärtämisen lähtökohta, mutta pelkästään sen varassa maailmassa ei ole mahdollista onnistuneesti navigoida. Delfoissa asiantuntijavalinnoilla varmistetaan se, että tiedetty tieto on käytössä kun avointa kysymystä lähdetään tutkimaan. Tieto ankkuroituu ymmärrykseen siitä, miten maailma toimii (maailmankuva, ideologia) mutta myös siihen horisonttiin, jossa arvioidaan omaa ja toisen hyötyä ja hyvää (intressi). Intressien moneus ja vastakkaisuus tuottaa moniäänisyyttä, jolle tehdään tilaa ns. Politiikka-Delfoin prosesseissa (dissensus). 

Tieto suhteutuu ja totuus skaalautuu tieto-opissa, jossa tosiasiat eli faktat on mahdollista todeta kiistattomasti. Faktoina ei voi kuitenkaan käsitellä sitä, mitä syitä ja motiiveita tosiasioiden taustalla vaikuttaa. Näkökulmasta riippuu minkälaisia tulkintoja teemme. Ajassa - mennyt ja tuleva - nämäkin tulkinnat muuntuvat. Demokratiayhteisöissä vallitsee näkemysten ja perustelujen moneus. Tulkinnat ja tarinat rakennetaan todellisista ja sepitteellisistä aineksista, joiden kautta meille syntyy ymmärrys mitä on tapahtunut ja miksi. Tosiasia ei osaa kertoa mitään varmaa ilmiön vaikuttajista tai toimijoiden motiiveista mutta tarina osaa. Delfoin avulla rakennetut tulevaisuuden käsikirjoitukset (skenaariot) ovat tällaisia tarinoita kuten ovat poliittiset visiotkin.

Oma tietämisen ja tieto-opin kohteensa on tulevaisuus, josta ei voi olla varmaa tietoa, koska sitä ei ole vielä tapahtunut. Silti tulevaisuus on alati läsnä ihmisen elämässä toiveina, pelkoina, suunnitelmina ja tavoitteina. Mitä edemmäs ajassa etenemme sitä moninaisemmaksi mahdollinen tulevaisuus voi kehkeytyä. Tulevaisuudentutkimisen kannalta ei ole mielekästä pyrkiä rajaamaan tietoa vaihtoehdoista. Sen sijaan tulevaisuudentekemisen kannalta on arvokasta pohtia sitä mitkä tulevaisuuksista ovat toivottavia ja todennäköisiä ja millä ehdoilla.

Delfoi toteuttaa ihmettelyä kysyvällä metodilla, jonka Platon on tehnyt tunnetuksi Sokrates-dialogien kautta. Hyvin muotoiltu “kinkkinen” kysymys inspiroi etsimään siihen vastauksia. Usein vastaus jää epätäydelliseksi ja synnyttää uusia kysymyksiä. Lopultakin vastaus saattaa jäädä joiltakin osiltaan avoimeksi mutta silloinkin toistensa päälle kerrostuvat kysymys-vastaus-iteraatiot ovat tuottaneet keskustelijoiden kesken lisääntyvää ymmärrystä ja oivallusta mahdollisista, vältettävistä ja toivottavista vaihtoehdoista. Kyselytutkimuksissa kerätään tietoa aivan kuin Delfoissakin tehdään. Ero on siinä, että perinteisessä tutkimuksessa tiedon siirto on yhdenkertaista ja -suuntaista, kun Delfoissa tietoa prosessoidaan moneen suuntaan ja moneen kertaan .

Tulevien paneelien “villi kortti” on teko- tai tukiäly kuten Osmo Kuusi sen Delfoin yhteydessä on ristinyt. Näkyvissä olevassa tulevaisuudessa paneeleihin liitetään muodossa tai toisessa “aivoton” AI-asiantuntija (AI=artificial intelligence), jolla on laskentakykyä moninkertaisesti se määrä kuin koko muulla paneelilla. AI-panelisti käyttää raaka-aineenaan informaatiota, jota se (generatiivinen tekoäly) osaa järjestellä siihen muotoon, että ihmisälyinen paneeli pystyy sitä hyödyntämään.

Jos katse siirretään kysymyksistä vastauksiin ja ratkaisuihin niin huomio kiinnittyy niiden perusteluihin, mutta myös henkilöihin ja tekniikoihin, joita vastauksissa käytetään. Tästäkin ihmistoiminnan puolesta on tehty laittamaton kuvaus jo Antiikin aikoina. Aristoteleen kolmen kategorian - pathos, ethos, logos - retoriikkaopin ajat kestävä oivallus on, että politiikka on mitä suurimmassa määrin tulevaisuuden tekemistä. Politiikkaa voi tuskin menestyksellisesti harjoittaa ilman kohtalaisia retorisia taitoja.

Politiikassa tehdään päätöksiä nykyhetkessä, mutta useimmat päätökset tähtäävät tulevaisuuteen. Antiikin torilla tavattiin, kun päätettiin lähdetäänkö sotaan, vapautetaanko orjat tai määrätäänkö veroja. Näissä päätöksissä retoriikalla oli ratkaiseva merkitys. Delfoin kannalta retorisista kyvyistä logos eli järkeily on ylivertaisesti tärkein. Delfoissa korostetaan hyviä perusteluja (argumentteja), ja pyritään vähentämään kahden muun retoriikkaominaisuuden (ethos, pathos) vaikutusta.

Argumentteja “kilpailutetaan” ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa, jonka kulku ja lopputilanne on lähtökohtaisesti tuntematon olkoonkin, että Delfoi-prosessia ohjataan ja fasilitoidaan tavallista Survey-tutkimusta aktiivisemmin. Eetoksen ja paatoksen merkitystä laimennetaan etenkin anonyymillä osallistumisella.

Sokraattinen metodi edellyttää kykyä vuorovaikutukseen, joka avoimessa yhteiskunnassa ilmenee avoimena puheena, jonka yhteiskunnallisen luonteen ja merkityksen Jürgen Habermas on tehnyt tunnetuksi. Avoin yhteiskunta on Karl Popperin käyttämä termi yhteisötoiminnasta, jossa toiminnan ensisijainen suunta on alhaalta ylös. Delfoi-tekniikka mahdollistaa avoimen puheen, osallistumisen ja vuorovaikutuksen iteratiivisessa prosessissa, joka muistuttaa Sokrateen käymiä dialogeja oppilaidensa kanssa. Kysymys käynnistää kommentoinnin ja keskustelun, joka tuottaa paitsi vastausvaihtoehtoja myös uusia kysymyksiä. 

Delfoi-paneeliin kootaan henkilöitä heidän meriittiensä perusteella. Pyrkimyksenä on muodostaa ryhmä, jossa kaikki tarkasteltavaan ilmiöön liittyvät asiantuntijuudet ja intressit ovat edustettuina. Keskustelevassa paneelissa ryhmäkoko pidetään niin vähäisenä, ettei se ehkäise dialogien syntymistä. Mitä enemmän vuorovaikutusta prosessi sisältää sitä paremmin eri vaihtoehtojen puolesta esitetyt argumentit tulevat punnituiksi.

Vuoropuhelun määrä ja panelistien näkemysten muutokset ovat indikaattoreita siitä, että paneelissa ollaan siirtymässä tiedon keruusta tiedon muodostukseen. Tällaista paneelia voi nimittää oppivaksi. Sillä on kyky ja mahdollisuus päätyä näkemyksiin ja ratkaisuihin, joita ei ollut olemassa kenelläkään paneeliin osallistuneista silloin, kun paneeli käynnistettiin. Oppimiskykyisyys syntyy osaltaan siitä, että paneelissa kohtautetaan ihmisiä, jotka muutoin kommunikoisivat niukasti keskenään. Eri suunnista ilmiötä lähestyvien ihmisten antautuminen vuorovaikutukseen johtaa jatkuessaan yhteisö- ja yhdessäoppimiseen. 

John Dewey esitti koulua yhteiskunnallisen ja yhteisöllisen oppimisen simulaationäyttämöksi. Paolo Freire vie yhteiskunnallisen analyysinsä astetta radikaalimmaksi tavalla, joka sopii sellaisten isojen murrosilmiöiden tarkasteluun, joiden ratkaisu tulee olemaan kiinni niistä sukupolvista, jotka kulloinkin koulua käyvät. Delfoi sopii deweylais-freireläisesti virittyneen koulun käyttöön ja mahdollistaa samalla monen avaintaidon harjoittelun ja oppimisen. Tällaisiksi kyvyiksi tunnistetaan mm. sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot, looogis-rationaalinen päätöksentekokyky, kyky viestiä ja muodostaa systeemistä kokonaiskuvaa ilmiöistä, ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Avaintaitojen joukkoon lisäisin tulevaisuustietoisuuden, johon kuuluu viisi ulottuvuutta: nykyhetkeä laajentava aikakäsitys, aktiivinen toimijuus, avoimuus vaihtoehdoille, systeeminen ymmärrys ja vastuullinen toiminta.

Kimpassa tekeminen ja tiedon muodostus lisääntyy. Se on jo perustellusti tiimiyttänyt ja jopa demokratisoinut työelämää ja vähitellen vaikuttamassa myös koulutukseen ja oppilaitoksiin. Yhä useammin oivalletaan että perimmäinen oppijasubjekti on yksilön sijasta tiimi, yhteisö tai organisaatio tai jopa kokonainen kansakunta. Aivojen välisen oppimisen rinnalla on tapahtumassa toinen (r)evoluutioprosessi, jossa oppiminen ja tiedon muodostaminen tapahtuu kokonaan ihmisaivojen ulkopuolella. Ihmiskehon ulkopuolinen eksosomaattinen informaatiovirta ja -käsittely lisääntyy tällä hetkellä kaikkein nopeimmin. Olisi kummallista, jos tämä virta jäisi Delfoi-prosessien ulkopuolelle.

Taulukossa havainnoidaan menetelmänkäyttöä Delfoin tarkoituksen (purpose), kohteen (target), paneelin luonteen, manageritoiminnan ja analyysimenetelmän mukaan. Valtaosa nykyisistä Delfoi-prosesseista on akateemisia tutkimuksia (research) ja opinnäytetöitä. Tieteellisissä julkaisutietokannoissa on tuhansia teoksia ja artikkeleita, joista suurin osa on ollut konsensus-tavoitteisia. Dissensus-paneelien osuus on kuitenkin lisääntynyt viime vuosina, ja Suomessa ne ovat jopa enemmistönä. Tällöin Delfoi-prosessia usein jatketaan skenarointiin, joka on tyypillisin Delfoi-liitännäismetodi.

Delfoi-metodin ihmettelyä voit jatkaa syventävissä artikkeleissa, joista kussakin keskitytään yhteen Delfoi-metodin taustalla vaikuttavaan ja menetelmän käyttöä ohjaavaan ideaan tai ideakimppuun.

1. Sokrateen idea

2. Dialogin idea

3. Argumentin idea

4. Avoimen puheen idea

5. Asiantuntijuuden idea

6. Tulevaisuuden idea

7. Tulevaisuudentutkimuksen idea

8. Kirjallisuus

Ensimmäisessä ja kolmannessa jutussa ohjaavat ideat kaivetaan kaukaa antiikista. Aluksi kuvaillaan Sokrateen dialogista metodia, jota kysymyksestä käynnistyvänä prosessina voi pitää Delfoin esimuotona tavalla, joka on pätevä tiedonmuodostuksen tekniikka edelleen. Kolmannessa tarinassa lainataan Aristoteleen retoriikan kolmijako-oppia, jossa paneudutaan siihen, miten ihmiset pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa. Delfoin kannalta logos eli sana ja järki on yli muiden retoriikkataitojen.

Toisessa ja neljännessä artikkelissa perehdytään muotoihin, joilla ihmiset kommunikoivat keskenään korostaen keskustelun avoimia ja dialogisia tapoja, joissa osallistujat voivat paineetta ja painostamatta muodostaa mielipiteensä ja argumentoida niiden puolesta. Avoin puhe on perimmiltään yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen oppimisen muoto, jonka perustalle aikaa kestävät demokraattiset hallintomuodot rakennetaan. 

Kolme viimeistä artikkelia kytkevät Delfoin yhteiskunnallisiin ilmiöihin (politiikkaan laajasti ottaen) ja niihin kerrostumiin, joilla ihminen on oppinut asiantuntemus- ja tietoperustaisesti hankkimaan tietoa ja ymmärrystä. Delfoi on koko metodihistoriansa ajan ollut leimallisesti asiantuntijametodi, mutta metodikehitykseen vaikuttaa dynaamisesti se, että ymmärrys asiantuntijuudesta on monipuolistunut ja syventynyt merkittävästi sen jälkeen kun moderni Delfoi kehitettiin 1950-luvun lopulla. 

Tulevaisuusperustaiset artikkelit yhdistävät Delfoin tieto-opilliseen näkemykseen, jonka mukaan merkittävä osa todellisuutta on tietämisen lisäksi keskusteltavaa ja neuvoteltavaa. Historiallisesti muotoutunut nykytilanne ja tulevaisuuden toimintamahdollisuudet ovat molemmin suuntaisessa relaatiossa keskenään. Tulevaisuudet (futuribles = future variables) on mahdollista - ja kannattaa - ottaa huomioon, kun tehdään nykyhetken päätökssiä eli harjoitetaan politiikkaa. Tämä mahdollisuus tuo sekä Delfoihin että tulevaisuudentutkimukseen laajemmin tiedollisen intressin lisäksi toiminnallisen ja poliittisen laadun. Tulevaisuutta ei vain tutkita ja ennakoida vaan sitä myös tehdään joka päivä. Teot ohjautuvat paitsi keskustelun ja puntaroinnin avulla myös kauko-ohjauksessa niiden ajatusten ja kanssa, joita meillä on siitä miten maailma nyt toimii ja minkälaiseksi se on kehkeytymässä. Tulevaisuudentutkimuksen idean ja tiedonalan esittelyssä viimeisessä varsinaisessa jutussa pohditaan tulevaisuuden tutkimisen ja metodologian isoa kuvaa muutaman futuristin näkemysten kautta. Sarjan päättää Kirjallisuus-koontateksti, jossa esitellään kunkin artikkelin dokumentoitua ja tarinoitua lähteistöä.