Dialogin idea

Dialogin idea: matkalla ja keskustelussa aina jotain muuttuu ja kehittyy

Sokrates kehitti kyselevän tekniikan, jonka päälle Delfoi on rakennettu. Kysymys käynnistää prosessin, jossa osallistujien henkilökohtainen näkemys vaikuttaa yhteisen ymmärryksen muotoutumiseen. Muutoksen mahdollistaa Delfoi-managerin fasilitoima panelistien välinen vuorovaikutus, jolla on Delfoissa myös huomattava ajallinen kesto. Sokrates kävi dialoginsa kasvokkain, mutta Delfoissa kommunikointi on kirjallista - ainakin toistaiseksi - johtuen siitä, että keskustelun halutaan olevan anonyymiä. Dialogi tunnistetaan kehittyneimmäksi keskustelumuodoksi, jonka piirteitä artikkelissa tarkastellaan myös antiikin jälkeisten ajattelijoiden avustamana. Englannin kielessä erotellaan suomea paremmin keskustelevan vuorovaikutuksen kolme eri muotoa, jotka ovat “debate, discussion & dialogue. Vain dialogissa löydämme kosketuksen siihen Sokrateen kysymykseen, joka kuuluu: “Mitä rakkaus on?” (Theaitetos)

Artikkeli on toinen osa Delfoin seitsemän ideaa-artikkelisarjaa, jonka kaikki osat ovat (1) Sokrateen idea, (2) Dialogin idea, (3) Argumentin idea, (4) Avoimen puheen idea, (5) Asiantuntijuuden idea, (6) Tulevaisuuden idea, ja (7) Tulevaisuudentutkimuksen idea. Artikkeleita tiivistää johdantojuttu “Delfoi ja ihmettelyn ideat”, ja viitteistää “Ideoiden lähteitä”-dokumentti. Aineistosta on laadittu myös diasarja.

3D-tulostimesta printataan kolmiulotteisia esineitä. Ero kaksiulotteiseen tulostukseen on vallankumouksellinen. Paperiprintti näyttää kohteen kaksiulotteisesti vain yhdestä suunnasta, ja jättää muut puolet katsojan kuviteltavaksi. 3D-printti antautuu katsottavaksi ja koeteltavaksi kaikilta suunnilta. Merkittävä ero on myös sinä, että 3D-printti ei ole vain näyttöesine vaan se voi olla myös käyttöesine.

Analogisesti voidaan ajatella että keskustelu, jossa osallistujat eivät ole valmiita liikahtamaan kannoistaan jää kaksiulotteiseksi. Keskustelun “kuva” saattaa olla selkeä mutta jättää enemmän näkökulmia piiloon kuin näyttää niitä. Toki vuoropuhelu näinkin saattaa olla kiinnostava esimerkiksi siitä syystä, että on jännitävää seurata kumpi kannoista voittaa. Anglosaksisessa kulttuurissa arvostetaan ja opetetaan retorisia taitoja puolustaa mitä tahansa kantaa tai sen vastakohtaa. Taitava puhuja osaa maalata sekä valkoisen että mustan vastakohdakseen, tai vähintäänkin värittää se harmaaksi. Brittiläisen koulun mestaripuhuja edustaa sellaista sofistifilosofien taituruutta, jota Platon ja Aristoteles aikoinaan kritisoivat. Tällainen retorinen puhe on näyttötaito, kun varsinkin Aristoteles peräänkuulutti eettistä puheen ja keskustelun käyttötaitoa. 

Kaksiulotteinen keskustelu on paitsi näyttötaitoa myös vallankäyttöä, koska kysymyksen asettaja sementoi puheenaiheen, ja samalla kaiken sen, mistä ei keskustella. Kolmiulotteinen keskustelu on prosessi, jonka lopputulemat ovat alussa tuntemattomia. Kolmiulotteiseksi keskustelu laajenee, kun hyväksytään useita kantoja ja näkemyssävyjä, ja mikä tärkeintä osallistujilla on lupa muuttaa alkuperäisiä käsityksiään, kun he saavat siihen kelpo syyt. Toisiin vaikuttamisen sijasta - tai lisäksi - suositaan prosessia, jossa ilmiön kolmiulotteinen “pyörittely” johtaa dialektiseen oppimiseen, jossa lähtötilanne on vain alku siihen, mitä lopusta löytyy. Englanninkielestä löytyvät sopivat käsitteet sekä kaksi- että kolmiulotteiseen keskusteluun.

D-alkuiset sanat “debate” (debatti, väittely), “dialogue” (dialogi), ja “discussion” (keskustelu) ovat käsitteitä, jotka kaikki kuvaavat vuoropuhelua. Käsitteet liittyvät toisiinsa, mutta niillä on myös jo lähtökohdiltaan erilaiset merkitykset. Debatti rakentuu termistä battuere, joka tarkoittaa maahan lyömistä tai sanoilla taistelua. Keskustelu eli dis quatere (discussion) merkitsee hajaantumista tai erkanemista, kun taas dialogin juuret ovat muinaisessa leg-sanassa, joka tarkoittaa kokoamista tai puhumista. Uudempi kreikkalainen termi dia-logos voidaan vapaasti kääntää sanojen tai merkitysten vuorovaikutteiseksi virraksi. Sananmukaisesti etuosa “Dia” tarkoittaa termiä “kautta” ja “logos” merkitsee “sanaa” tai “merkitystä”. Dialogissa muodostetaan merkityksiä sanojen kautta. Se on myös Delfoin vaatelias ja antoisa ideaali.

Debatti viittaa siis keskusteluun, jossa osapuolet esittävät vastakkaisia näkemyksiä ja argumentteja tietystä aiheesta. Tarkoituksena on voittaa vastapuoli ja vakuuttaa yleisö omasta näkemyksestä. Debatin asetelma pelkistetään kahden vastakohdan väliseksi kiistaksi. Tällaisella väittelyllä on juuret antiikin ajan kirjallisuudessa. Sittemmin debatti on laajentunut tarkoittamaan kaikenlaista julkista väittelyä ja järjestettyä kiistelyä sekä keskusteluissa että erityisissä julkaisuissa. Väittelyn looginen rakenne on seuraava:

1. esitetään kiistakysymys (kaksi vastakkaista tai toisensa poissulkevaa väitettä tai kantaa),

2. kummankin väitteen tai kannan puolesta esitetään perusteluja,

3. perusteluille ja taustaoletuksille esitetään perusteluja (perustelujen perustelut),

4. väitteitä, perusteluja ja taustaoletuksia vastaan esitetään vasta-argumentteja.

Väittelyn käynnistää siis kiistakysymys, josta ollaan kahta vastakkaista mieltä. Väittelyn kautta pyritään selvittämään se, kumman mielipide ja perustelut ovat väkevämpiä. Kiistelyyn voi osallistua yksi tai useampia henkilöitä tai ryhmiä. Aina ei kyse ole vakavasta asiasta. Debatin tavoitteita saattavat olla kilpailu, leikkimielinen hauskanpito tai vakavammassa kontekstissa pyrkimys saavuttaa yksimielisyys jostain asiasta. Pedagogisen debatin lähtökohtana on tieto, mutta usein päädytään vain syvemmälle vastakohtaisuuksiin, jota väittelyssä herätetyt tunteet vahvistavat. Debatti on teknisesti tarkastellen myös Delfoin alkutilanne. Monet prosessit käynnistyvät kiistakysymyksestä, joka jakaa yleisön kahteen tunnepitoisesti vastakkaiseen kantaan. Delfoi-prosessin ja fasilitoinnin taito on johdatella keskustelu debatista ja vastakkainasettelusta eteenpäin komplementaariseen pohdiskeluun, jossa eri näkökulmat rikastuttavat toisiaan ja muodostuvaa kokonaiskuvaa. 

Sitra on julkaissut avoimen lähdekoodin kansainvälisen Polis-verkkoalustan (Mitä mieltä Suomi?-kokeilu https://www.sitra.fi/hankkeet/mitamieltasuomi/), joka on mielenkiintoinen sovitelma debattia ja eräänlaista äänetöntä dialogia. Se on kehitetty purkamaan demokratia-jumia, joka johtuu verkon keskusteluympäristöjen “saastumisesta” keskustelua kärjistävien bottien ja algoritmien seurauksena. Poliksen ratkaisu on sulkea kommentointi ja keskustelu kokonaan. Sen sijaan ohjelma ohjaa muotoilemaan alkuperäisen väitteen sijaan muunnelman, joka olisi yleisemmin hyväksyttävä kuin alkuperäinen. Jokaisesta teesistä äänestetään binaarisesti puolesta tai vastaan. Mekanismi ohjaa kohti konsensusta ja kompromissiä. Ratkaisu on kiinnostava ja se löytänee oman ekolokeronsa demokratiatyökalujen joukossa. Kovin tulevaisuusorientoitunut väline ei ole, kun argumentein ei ole mahdollista jatkaa nykyhetkeä tulevaisuuteen eli niihin vaihtoehtoihin, jotka eivät luonnostaan ole näkyvissä. Toki väitteen muotoilulla on mahdollista vaikuttaa kannanottoihin. Väitteiden uudelleenmuotoilun vaiva vaikuttanee siihen, että tarkasteltavan kysymyksen pitää olla osallistujille riittävän kuuma.

Oppimisen tulevaisuus 2030-barometrissa kehitettiin liikennevalo-metafora kuvaamaan sitä, miten eri tulevaisuusteesien tila vaihtelee ja dynaamisesti muuntuu ajassa. Ideaalitilanteessa kiista käynnistää kehityksen, jonka seurauksena paradigma muuttuu tai löydetään kolmas tie, jossa ei ole kyse kummastakaan alkuperäisestä vastakohdasta. Vastakkainasettelu johtaa jatkuessaan kommentointiin, argumentointiin ja keskusteluun, jossa käsitykset moninaistuvat ja rikastuvat näkökulmiksi, jotka mahdollistavat kuuntelemisen ja dialogivaiheeseen siirtymisen. Dialogissa on mahdollista lähestyä tilannetta, jossa valmius yhteiseen kokonaisnäkemykseen tai vähintään siedettävään kompromissiin lisääntyy. Kun konsensus on riittävää niin teesi on ratkaisutilassa.

Tosielämän kiistoissa on usein kyse siitä, että keskustelijoiden näkemykset ovat niin kaukana toisistaan, että sovintoa on hankala löytää. Kiistat ovat soviteltavissa, jos vastapuolet pyrkivät keskustelun (discussion) ja toisiaan täydentävien näkökulmien kautta ymmärtämään muiden osallistujien ajatusten kulkua. Sitrassa on pohdittu dialogin merkitystä rationaalisessa päätöksenteossa ja päädytty osuvaan debatin ja keskustelevan dialogin erotteluun: ”Oikeassa oleminen ja voittaminen muodostavat debatin perusdynamiikan, joka on usein voimakkaampi kuin tarve löytää paras ratkaisu. Debatissa väittely voidaan voittaa tai hävitä, mutta dialogissa ei ole voittajia tai häviäjiä. Dialogissa ei ylipäätään ole tarkoitus olla oikeassa tai väärässä.”

Keskustelu viittaa debattia ja dialogia laajempaan, avoimeen keskusteluun, joka voi sisältää useita näkökulmia ja teemoja. Pyrkimyksenä on löytää uusia näkökulmia ja syventää ymmärrystä aiheesta kuin aiheesta, tarkkaa agendaa ei tarvitse olla. Dialogi tarkoittaa viestin vaihtoa, jossa osapuolet - klassisessa dialogissa kyse on kahdenvälisestä vuoropuhelusta - pyrkivät saamaan aikaan vuorovaikutusta, jonka lähtötilanne on kuvattu (kysymys) mutta kulku ja lopputulos on etukäteen määrittelemätön. Tavoitteena on lisätä yhteisymmärrystä tai ratkaista joku ongelma yhdessä. Dialogissa osapuolet pyrkivät kuuntelemaan toisiaan, olemaan auki uusille ajatuksille ja löytämään yhteistä perustaa oppivalle keskustelulle. Ensimmäinen tehtävä on irtautua egostaan avoimin mielin kuulemaan ja kuuntelemaan toista. Omien ja toisten näkemysten kommentointi on olennainen osa prosessia kuten sekin, että dialogin myötä alkuperäiset kannat muuntuvat ja kehittyvät.

Jatketaan englanninkielistä D-kielileikkiä kahden ulottuvuuden nelikentän avulla. Ian O´Byrnen kehittämässä mallissa (ks. https://wiobyrne.com/four-types-discussion-model/) pystyakselin muodostaa vastapari “yhteistoiminnallinen (cooperative) versus pakottava (coercive)”, ja vaaka-akselin ”yksilöllinen (individual) versus vuorovaikutteinen (collaborative)”. Kenttiin on keksitty kutakin kommunikointitapaa kuvaava englanninkielinen D-termi: Declare (julistava), Deliberative (jakava, harkitseva), Debate (väittelevä), ja Dialogue (vuorovaikuttava, dialoginen). 

Nelikentän avulla on mahdollista tunnistaa yhteisössä vallitseva viestintätapa. Deliberatiivisen kommunikoinnin ensisijainen tarkoitus on välittää yhden toimijan tietoa omalle yleisölle. Tällainen viestintä on informatiivista ja yhdensuuntaista. Tähän tapaan valtio kommunikoi kansalaisilleen silloin, kun esimerkiksi lainsäädäntöä toimeenpannaan. Viestintä vaihtuu dialogiseksi, kun kaksi tai useampi ihminen tai toimija vuorovaikuttaa keskenään molemminsuuntaisesti tavalla, jossa pyritään löytämään ratkaisu johonkin ongelmaan tai tekemään päätös. Dialogi on parlamentaarisen demokratian oletustila varsinkin monipuolejärjestelmissä. Julistava (declare) kommunikaatio vetoaa ensisijaisesti tunteisiin pyrkimyksenä ohjailla ja vaikuttaa vastaanottajaan oman intressin suuntaisesti. Autokraattisissa yksin- ja harvainvalloissa julistava vaikuttaminen on median päämuoto. Se pitää erottaa debatista, joka aina edellyttää vähintään kahta osapuolta, mitä autokratioissa ei sallita. Debatoijille annetaan tasavertainen mahdollisuus voittaa vastapuoli argumentoimalla tai muilla retorisilla keinoilla. Kaksipuoluejärjestelmissä debatti on leimallinen tapa vaikuttaa ja sen etuna voi pitää sitä, että politiikan tekemisen erot eivät jää epäselviksi.

Sosiaalisissa muutoksissa on kulttuurisia hitausvoimia, jotka johtuvat intressien, osaamisten ja instituutioiden asemien puolustamisesta. Etenkin lähitulevaisuuden maasto on näiden voimien “miinoittamaa”. Toisin päin sanoen, jos halutaan tarkastella tulevaisuutta muutospainotteisesti kannattaa tarkasteluvuosi viedä niin pitkälle, että intressipitoisuus laimenee ja ajattelu avautuu isoillekin murroksille. Aikatähtäimellä on siis vaikutusta keskustelun sisältöön ja kulkuun. Lähi- ja kaukotulevaisuuden raja kulkee useimpien ihmisten mielissä kymmenen vuoden paikkeilla. 

Kiistakysymykset syntyvät tässä hetkessä ja tilassa, mutta niiden käsittely ja ratkaiseminen on helpompaa tulevaisuudessa kuin nykyisyydessä saati historiassa, vaikka sitäkin toki tapahtuu historian uudelleentulkintojen kautta. Antisipaatioajattelun idea on se, että nykyhetken (kuuma) kysymys viedään kuviteltuun ja oletettuun tulevaisuuteen tarkasteltavaksi, ja palautetaan sieltä sitten takaisin nykyhetkeen. Näin toimien nykyhetken päätöksenteko on mahdollista synkronoida tulevaisuuden todennäköisen ja toivottavan kehityksen kanssa. Ennakoivan ajattelun avulla saadaan perspektiivi siihen, mihin suuntaan kehitys on luontaisesti tai ohjattuna kulkemassa. Anti-antisipaattisessa toiminnassa päätökset perustellaan ennemminkin menneisyydestä kuin tulevaisuudesta syntyvän paineen kautta.

Sokratesta pidetään keskustelevan filosofian edellävijänä, jolla on lukuisia seuraajia. Heistä Martin Buber edustaa dialogifilosofian teoreetikkoja. Hänen mukaansa ihmisten välisissä suhteissa esiintyy kahdenlaisia asenteita. Minä-Sinä- suhteessa ihmiset kohtaavat toisensa täysinä, ainutlaatuisina yksilöinä, jotka kykenevät dialogiin keskenään. Tämä suhde perustuu arvostukseen, läsnäoloon ja vastavuoroisuuteen. Suhde on avoin ja kehittävä tavalla, jossa kumpikaan ei pyri hyödyntämään toista osapuolta. Minä-se-asenne kuvaa pinnallista, objektivisoivaa suhdetta, jossa toinen ihminen nähdään kohteena ja välineenä omien tarpeiden tyydyttämiseen. Minä-Se- suhde ei tunnusta toisen ihmisen ainutlaatuisuutta eikä pyri aitoon vuorovaikutukseen. Buberin dialogiopin keskeinen ajatus on, että todellinen inhimillinen kohtaaminen ja kasvu tapahtuvat Minä-Sinä -asenteen kautta.

Buberin tieto-opillinen perusajatus on se, että ihminen ei sijaitse vain erillisissä Minuissa ja Sinuissa vaan myös Minä-Sinä-suhteessa, Minän ja Sinän välissä. Minä ja Sinä kohtaavat toisensa samalla tasolla päinvastoin kuin Minä ja Se, jossa Se on Minän kohde. Kohteena voivat olla ihmisten lisäksi esimerkiksi esineet, eläimet ja luonto. Minä-Se-suhde viittaa perinteisen filosofian monologiseen subjekti - objekti-suhteeseen. Vuorovaikutus on ihmisten välinen mahdollisuus, jonka toteuttamista rajoittavat Se-suhteet. Buberin mielestä kasvatuksellisen suhteen tulisi olla dialoginen suhde, joka edellyttää jatkuvaa ja kehittyvää kommunikointia, jonka tavoitteena on parempi ymmärrys maailmasta, itsestä ja toisista. 

Mihail Bahtin ja Paolo Freire tunnistetaan myös dialogipohtijoiksi, mutta heillä termin merkitys lähenee sitä, mitä edellä kuvattiin keskusteluksi (discussion). Bahtinilla ja Freirellä on merkittävät eronsa, mutta molemmat korostavat dialogin merkitystä toiselta oppimisessa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Bahtinin mukaan dialogi on kahden tai useamman ihmisen välistä vuoropuhelua, jossa jokainen osapuoli säilyttää oman äänensä ja perspektiivinsä (multivokaalisuus, moniäänisyys) samalla kun pyrkii ymmärtämään toisia. Kielen avulla ihmiset rakentavat yhdessä merkityksiä ja tulkintoja. Se ei estä Bahtinia pitämästä ristiriitaa luovan prosessin perustana. Ristiriidat synnyttävät uusia ideoita ja näkökulmia.

Freire ​​korostaa yhteiskunnallisia asemia uudistavan dialogin merkitystä opettajan ja oppilaan välisessä (sokraattisessa) suhteessa, jossa opettaja ei ole auktoriteetti vaan pikemminkin kumppani, joka auttaa oppilasta kehittämään omaa ajatteluaan ja kykyään toimia yhteiskunnassa. Dialogisuus on tärkeä muutosvoima yhteiskunnallisessa kehityksessä ja demokratiassa, sillä se mahdollistaa eri mielipiteiden ja näkökulmien kohtaamisen ja keskustelun.

Bahtin ja Freire linkittävät dialogi-idean kahteen täydentävään ajatteluperustaan. Bahtin on esittänyt tulevaisuudentutkimuksen kannalta kiinnostavan tieto-opillisen jäsentelyn, jota esitellään Tulevaisuuden idea -artikkelissa. Tämän ajatuksen mukaan on tärkeää tunnistaa myös tieto siitä, mitä ei vielä ole mutta voisi olla. Freire puolestaan on kuvannut kolmea yhteiskunnallisen tietoisuuden tasoa, joista alimmat kerrostumat ehkäisevät sellaisen avoimen puheen ja informaatiopolitiikan harjoittamista, jota Jurgen Habermas on pääteoksissaan kuvannut ja jota tässä juttukokonaisuudessa käsitellään omassa artikkelissaan nimeltä Avoimen puheen idea.

Kirjallisuudentutkija Bahtin kiinnittää erityishuomiota kieleen, jota ei saa pitää vain staattisena ja yksiselitteisenä kommunikoinnin välineenä. Päinvastoin kieli on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan kanssa eikä siten vain heijasta ympäristössä tapahtuvia muutoksia vaan myös vaikuttaa siihen. Kieli puheen välineenä on lähtökohtaisesti moniääninen, sillä ihmiset tulkitsevat ja käyttävät sitä eri tavoin. Bahtin käytti käsitteitä "polyfonia" ja “multivokaalisuus” kuvaamaan tätä kulttuurista moniäänisyyttä, jota voi pitää analogisesti yhtä arvokkaana kuin luonnon diversiteettiä. 

Sen lisäksi että eri ihmisillä on eri “äänet” ihminen voi olla myös sisäisesti moniääninen ja siinä mielessä käydä dialogia myös omien miniensä kanssa. Sosiaalipsykologi Klaus Weckrothin mukaan moniminäisyyden ymmärtäminen on tärkeää, koska se auttaa meitä ymmärtämään todellisuutta paremmin. Moniminäisyyden myötä meidän on otettava huomioon erilaiset näkökulmat ja arvot, emmekä voi vain ottaa omien näkemyksiemme ja arvojemme mukaista todellisuutta totena.

Dialogin pohdiskelijoihin kuuluu myös fyysikkofilosofi David Bohm, joka ymmärsi dialogin sosiaalisena ja psykologisena toimintana, jossa ihmiset yhdessä yrittävät edetä kohti aiempaa parempaa ymmärrystä. Bohmilaisessa dialogissa ei pyritä osoittamaan omia käsityksiä oikeiksi ja keskustelukumppanien käsityksiä vääriksi, vaan tavoitteena on ajattelun kehittäminen yhdessä keskustelukumppanien kanssa. Peter Senge kumppaneineen on omaksunut Bohmin näkemykset ja sulattanut ne osaksi viiden “displiinin” oppivien organisaatioiden oppiaan. Bohmin dialogikiteytykset ovat siinä määrin yhteneviä Delfoi-menetelmän nykykäytön kanssa, että ne on koottu artikkelin loppuun tiivistelmäksi dialogi-ideoista.

Dialogin kannalta ei ole ensisijaista onko väite tosi vai ei, tai pysytäänkö keskustelun edetessä siinä aihepiirissä josta alun perin lähdettiin liikkeelle. Dialogissa tavoitellaan ymmärrystä toisten näkemyksistä ja pyritään rakentamaan jaettuja merkityksiä keskusteltavista ilmiöistä. Dialogissa on tavallista, että keskustelun myötä niin omat kuin muidenkin kannat kehittyvät. Debatissa se on harvinaisempaa ellei kyse ole pedagogisesta menetelmän käytöstä. Delfoi on siinä mielessä pedagoginen variaatio, että siinä prosessi usein käynnistyy debattiasemista, mutta kierroksen edetessä siirrytään vähitellen fasilitoijan johdattelemana dialogivaiheeseen. Holm, Poutanen ja Ståhle ovat luonnostelleet hyvälle keskustelulle ja dialogille neljä edellytystä, jotka kaikki ovat sellaisenaan tavoiteltavia myös Delfoi-prosessissa.

1. Panelistit ovat dialogissa tasa-arvoisia, mikä varmistetaan anonyymillä osallistumisella. Valta-asemat ja hierarkiat siirretään syrjään ja paino annetaan haluille ja kyvyille perustella ja keskustella. “Kun pidämme itseämme muita ylempinä, emme kuuntele; kun muita alempina, emme uskalla puhua.”

2. Dialogi perustuu toisten käsitysten aktiiviselle ja ymmärtämiseen pyrkivälle kuuntelulle. Kuuntelun tärkeä tuntomerkki on omien näkökulmien uudelleen arviointi. Kuuntelun seurauksena oma ymmärrys kasvaa siitä, miten toiset osapuolet näkevät ja kokevat asian, mitä voisimme heiltä oppia ja ovatko näkökantamme sovitettavissa yhteen.

3. Dialogiin osallistujien - kuten Delfoi-panelistienkin - toivotaan olevan halukkaita omien taustaoletustensa tarkasteluun ja kyseenalaistamiseen. Panelistin sosiaalisen kompetenssin (intressi, asianosaisuus) tarkastelu valottaa tätä puolta jo panelisteja valittaessa. Asiantuntijoilla on maallikkojen tapaan erilaisia oletuksia asioiden välisistä yhteyksistä ja siitä mikä on arvokasta. Dialogi on keino omien ja muiden taustaoletusten tutkimiseen tavalla, joka vapauttaa keskusteluun silloinkin kun lähtökohdat ovat erilaiset.

4. Dialogi edellyttää riittävää luottamusta kahteen asiaan: toisaalta siihen, että toisilta saatu tieto on arvokasta, ja toisaalta siihen, että osallistujiin voi ihmisinä luottaa. Jos toinen näistä luottamuksista puuttuu, vuorovaikutuksen määrä ja laatu vähenevät.

Lopuksi esitän aikaisemmin luvatut David Bohmin viisi ideaalisen dialogin kriteeriä, jotka ovat enimmäksesen päällekkäisiä edelläluetuille dialogin edellytyksille. Bohmin lähtökohta on organisaation vuorovaikutteisessa kehittämisessä, jonka hän uskoo auttavan ymmärryksen, luovuuden ja syvätiedon etsimisessä. Tällainen toiminta perustuu yhteistyöhön, keskinäiseen kunnioitukseen ja avoimeen ajatusten vaihtoon. Keskustelun pyrkimyksenä on edistää laaja-alaista ymmärrystä ja luoda uusia oivalluksia yhteisön tai ryhmän jäsenten välillä. Bohmilaisen dialogikäsityksen kaikki viisi piirrettä ovat päteviä Delfoi-prosessin kannalta:

1. Yhteisen ymmärryksen tavoittelu: dialogi on väline yhteisen ymmärryksen kehittämiseen ihmisten välillä. Dialogin avulla on mahdollista ylittää erimielisyyksiä ja muodostaa syvenevää ja rikastuvaa tietoa yhdessä. Yhteinen ymmärrys ei tarkoita samanmielisyyttä eikä arvoperustan jakamista.

2. Kuunteleminen ja empatia: dialogiin osallistujan tärkeä kyky on toisten arvostava ja empaattinen kuuntelu. Aito pyrkimys ymmärtää toisen näkökulmaa luo perustan sovitella ja uudelleenmuotoilla asioita.

3. Ajatusten virran vapauttaminen: dialogissa tavoitellaan ajatusten vapaata virtausta ja ideoiden tutkimista ilman rajoituksia tai arvostelua. Tämä auttaa rakentamaan luovaa tilaa, jossa uudet oivallukset voivat syntyä.

4. Yhteinen tutkimus: dialogin kuten Delfoi-prosessinkin tarkoitus on Bohmin mukaan yhdessä tutkia ilmiöitä ja ideoita. Tähän päästään toiminnassa, jossa kaikki osallistujat pääsevat ja haluavat jakaa havaintojaan ja tietojaan.

5. Syvällinen pohdiskelu (isokuva): Bohm rohkaisee dialogiin osallistujia esittämään isoja systeemitason kysymyksiä ja tutkimaan ilmiötä perinpohjaisesti. Tavoitteena on päästä pintapuolisen tiedon ja ennakko-oletusten taakse, ja löytää uusia näkökulmia ja ymmärrystä.

Tiivistetään vielä! Debatti perustuu vastakkainasetteluun, dialogi pyrkii ymmärrykseen ja yhteistyöhön, ja keskustelulla tarkoitetaan avointa vuoropuhelua useista näkökulmista. Kaikki kielipohjaiset vuorovaikutusmuodot ovat Delfoissa käyttökelpoisia, koska niiden avulla tarkasteltavaa ilmiötä on mahdollista arvioida perustelujen ja vuorovaikutusten avulla. Ideaalina ovat kanssakäymisen avoimet, argumentoivat ja ryhmäoppivat muodot, joita katalysoidaan Delfoi-managerin aktiivisella fasilitoinnilla ja Delfoi-kierrosten iteraatiolla. Kielipohjaisuus merkitsee myös sitä, että oleva ja tuleva tekoälykehitys tuo lähivuosina Delfoi-metodiin runsaasti lisää ilmaisu- ja prosessivoimaa. Tässä yhteydessä voit jatkaa edellisen artikkelin yhteydessä aloitettua keskustelua ChatGPT-Sokrateen kanssa.

Pedagogisen Delfoin kannalta dialogi on tärkein oppimisen kohde ja sisältö. Freiren mukaan "dialogissa opettaja ja oppilas liittyvät yhteen oppiakseen ja uudelleen-oppiakseen jonkun asian”. Yhdessä oppiminen ja tutkiminen on "totuuden dialogisoimista", kuvaa vuorostaan Bahtin. Vuoropuhelussa on pystyttävä kohtaamaan erimielisyydet ilman vastakkainasettelua ja oltava halukas tutkimaan näkökantoja, joita ei itse kannata. Dialogiosaaminen on tärkeä tulevaisuustaito, joka ei kehity harjoittelematta. 

Dialogi on myös demokraattisen yhteiskunnan avaintaito. Filosofi Kai Alhanen väittää, että “uutta voi syntyä vain siitä, että ihmiset kohtaavat vieraita asioita ja käsittelevät niitä yhdessä.” Alhasen mukaan demokratia perustuu syvimmillään dialogiin ja keskusteluun, jossa olemme kiinnostuneita toistemme kokemusten erilaisuudesta. Jos tällaista keskustelua ei käydä koulussa, kotona ja työpaikoilla niin ei se leviä muuallekaan yhteiskuntaan ja sitä kautta yhteisten asioiden hoitoon eli politiikkaan.

Dialogiseen ja pedagogiseen suhteeseen kuuluu olennaisesti erilaisuuden ja toiseuden hyväksyminen. Traditionaalisessa yhteiskunnassa yhteistoiminta ja solidaarisuus perustuivat "samuuteen" eli mekaaniseen solidaarisuuteen, joka on suvaitsematonta ja ahdasmielistä. Orgaaninen solidaarisuus on mekaanisen vastakohta. Siinä erilaisuus on yhteiskunnan voimavara, johon tarvitaan itsenäisiä, kriittisiä ja pitkälle professionalisoituneita yksilöitä. Musiikissa ei ole perinteistä puhetta ollenkaan, mutta silti jotkut sen esittämisen muodot mielletään dialogiksi. Niin on eritoten Jazzin improvisaatiotraditiossa, jossa musiikki perustuu muusikkojen “vuoropuheluun”, jossa vuorottelevat kuuntelu, sooloilu ja solistin tukeminen.

Yhteiskunnan (post)modernisaatio merkitsee elämismaailmojen pluralisoitumista sekä yksilöllisyyden että entistä avoimemman identiteetin syntyä. Dialogi ei edellytä identiteettien samuutta, samanlaista ajattelua ja jaettuja arvoja. Sen sijaan dialogisen opetuksen periaatteeseen kuuluu yksilöllisyyden ja erilaisuuden hyväksyminen. Pedagogisessa Delfoissa  erilaiset näkemykset, elämänhistoriat, kokemusmaailmat ja arvot saatetaan vuoropuheluun keskenään. Se tekee Delfoista myös “poliittisen” metodin maailmassa, jonka toinen puoli ihmisistä elää yhteiskunnissa, jotka eivät moniarvoista ja -äänistä maailmankäsitystä hyväksy. 

Seuraavassa artikkelissa Argumentin idea pohditaan tekstin ja dialogin sisältöä muodon sijasta painottaen tietoa, logiikkaa ja perusteluja. Dialogin ideaa laajennetaan yhteiskunta- ja systeemitasolle neljännessä artikkelissa Avoimen puheen idea. Asiantuntijuuden idea- artikkelissa kuvataan muutoksen evoluutiovoimia päinvastoin kuin sitä edeltävissä artikkeleissa, joissa kuvataan aikojen yli ulottuvia perusideoiltaan muuttumattomia toimintamalleja. Kahdessa viimeisessä artikkelissa (Tulevaisuuden idea ja Tulevaisuudentutkimuksen idea) jatketaan muutosteemaa laajentamalla ja toiminnallistamalla perinteistä tietokäsitystä ja ymmärrystä siitä, mitä tulevaisuudesta voi tietää ja miten toivottua tulevaisuutta voisi tehdä.