Muistoja lavalta
Tanssit rukouslauantain jälkeisenä sunnuntaina. Tanssi-illan kuvaus luettavissa Yrjö Larmolan lehtijutussa 7.8.1962 Hyvinkään Uutisissa.
Tanssilavamuistoja yli puolen vuosisadan takaa
Meitä murrosikäisiä ja vähän vanhempia kokoontui - ei säännöllisesti, mutta kuitenkin - tanssi-iltoina lavan ja ravintolan ympärille seurailemaan elämän menoa. Syynä oli ikään kuuluva uteliaisuus ja se, että maalla oli niin kovin vähän huvituksia tarjona. Ei ollut televisiota. Elokuvia tarjottiin Kiljavan parantolan ruokasalissa kerran viikossa tai joka toinen viikko, mutta katsomaan ei juuri tultu parantolayhteisön ulkopuolelta. Tuskin sieltä ulkopuolisia torjuttiin, mutta tuberkuloosia kohtaan tunnettiin ymmärrettävää pelkoa. Me, henkilökunnan perheenjäsenet, emme asiaa kummemmin ajatelleet. Lähin kirjasto kai oli kirkonkylässä.
En muista nähneeni, että järjestysmiehet olisivat alaikäisiä hätistelleet. Järjestyshäiriöt kaikkiaan lienevät olleen harvinaisia. Tietysti pulloja kallisteltiin, mutta suojaisessa paikassa ja säästeliäästi: vähensiväthän tuoksu ja epävarma askel mahdollisuuksia tanssilattialla. Ravintolabuffetti oli tyystin raitis. Keskioluttakaan ei vielä tunnettu. Ykköspilsneriä? Tuskin, sekinhän haiskahti.
Mitä soitettiin? Foksia, tietysti, ja tangoa. Koska humppa tuli? Kysytään Seppo Hovilta. Soivatko jenkka, rumba ja samba lavoilla, en muista. Tanssikursseilla niitä kuitenkin opetettiin. Osaavimmat saattoivat vetää muutaman tahdin polkkaa, mutta sitä oli vaikea tanssia muuhun tahtiin ja se vei tilaa. Jokunen hidas valssi joukkoon. Ilta päättyi viimeiseen valssiin. Sitä en ollut koskaan kuulemassa, olen sen muuten tietävinäni. Pareille, jotka eivät malttaneet lopettaa viimeisen tahdin vaimennuttua, saatettiin soittaa Joutuin vain nyt nukkumatin luo. Näin isot pojat kertoivat.
Paikalle tultiin siis läheltä - Kiljavalta, Rajamäestäkin - kävellen, kauempaa bussilla. Paikallisliikenne oli tuolloin paljon tiheämpää kuin nyt yksityisautojen aikaan, bussikalustoa oli. Yksityishenkilö saattoi joutua ostamaansa autoa odottamaan vuosikausia.
Näköjään siis yksityisautoja jo tuolloinkin, kertomastani päättäen, saattoi olla tungokseksi asti. Puhun jutussani "pikkuautosta". Onkohan termi vielä voimassa? Joka tuli pyörällä, sai kaiketi varautua siihen, että paluumatkallakin pyörä oli ainoa seuralainen. Tytöt tuskin enää viitsivät iltaleningissään istua kuhmuisilla metsäteillä ja pölyävillä maanteillä liikuttaessa - öljysora vasta teki tuloaan - pyörän tangolla tai pakkarilla kuljetettuina.
Miten pukeuduttiin? Olen epävarma. Eikö tytöillä kesäisinä juhlailtoina ollut kretonkimekot, usein painettua kangasta ja kellomalliset? Korkokengät, tuskin ballerinat. Pojilla suorat housut, kauluspaita läpinäkyvää, hiostavaa valkoista nailonia, ja jos ei ollut vallan lämmin ilma, pusakka tai takki. Nahkapohjaiset kengät. Ei tennareita eikä koristossuja, joita muuten käytettiin, eihän nyt sentään. Solmio oli tai ei ollut. Tuohon aikaan miehet ja pojatkin yleensä kulkivat kesäaikaankin lakki päässä. Tansseihin tuskin tultiin päähine päässä. Lippalakki tai huopahattu saattoi unohtua ravintolan naulakkoon. Luulen muistavani oikein, kun sanon, ettei kaupunkilaista lättähattua kesällä Sääkshovissa nähty. Silvikrin, Suave tai Brylcreem oli välttämätöntä. Elvis otsalainetta ja teerenpyrstö-niskatukkaa nähtiin, mutta en pysty sanomaan, minä vuosina. Tytöt saattoivat kiinnittää kampauksensa pilsnerillä. Pitkä suora tukka ei ollut muotia. Lapselliset letitkin kuuluivat nuoremmille.
Vaikka 1950-lukuun sattui yleislakon kuohunta, yleistä yhteiskuntarauhaa kuvastaa se, että TUL:n ja SVUL:n jäsenseurat olivat sovussa saattaneet ostaa ja varustaa tanssilavan ympäristöineen ja isännöidä sitä vuoroilloin.
Tanssilavakulttuuri kukoisti, kautta maan, samoin kuin paikallislehdetkin. Kumpikin yhteisöllinen ilmiö on näivettynyt uudemman tajuntateollisuuden tieltä.
Jonakin kesänä Sääkshovin juhannukseen oli liitetty kunnianhimoinen ohjelmalisä. Joku oli ohjannut Pasi Jääskeläisen huvinäytelmän Laivan kannella vuodelta 1915. Sen on säveltänyt Emil Kauppi; nyt en muista, olivatko musiikkinumerot tällä kertaa mukana. Ehkä on yllättävää, että jutun teki ajankohtaiseksi Ville Salmisen vuonna 1954 tästä aiheesta ohjaama elokuva.
En muista kuulleeni valituksia siitä, että tanssilavan ympäristöä olisi roskattu tai raiskattu. Ei liioin, että kesälauantai-iltainen tanssin kaiku olisi kiusannut ketään. Se kuului asiaan vielä hiljaisella maaseudulla. Nurmijärveläiset olivat vielä nurmijärveläisiä, eivät päivähelsinkiläisiä, yönurmijärveläisiä.
27.1.2020 Yrjö Larmola
Kuva on tanssilavan alakerrassa sijainneesta ravintolasta. Kuvassa vasemmalla Maire Saari, Oiva Jokinen ja Lempi Vuoriheimo.
Sääkshovi- tanssilavan sattumuksia ja taustatöitä
Äitini Lempi Vuoriheimo piti Sääkshovin tanssilavan ravintolaa muutaman vuoden 1960-luvun alkupuolella Oiva Jokisen sekä Irja ja Jorma Jokisen kanssa. Olin silloin noin kymmenvuotias ja tein tanssilavalla kaikkia tarjolla olevia aputöitä.
Virvokkeiden ja muiden myyntitarvikkeiden toimitus tanssilavan ravintolaan oli joka viikkoinen keikka. Virvoitusjuomia ei tilattu etukäteen, vaan määrättynä päivänä avokuorma-auto kaarsi Rajamäen kioskille ja lähdin kuljettajien mukana Sääksiin vastaanottamaan juomia. Myös vesi tuotiin tanssilavalle maitotongissa lähistöltä. Juoksevaa vettä lavalla ei ollut.
Tanssien mainostaminen hoidettiin tolppamainoksilla. Jokisen Oiva kierteli lähiseutuja aina Karkkilaan asti vieden mainoksia sähkötolppiin sekä muille yleisesti vakiintuneille mainospaikoille. Oivaa kuljetti yleensä Rajamäen Kehityksen aktiiviset taksinkuljettajat Aija tai Oiva (Jeppe) Saarto.
Ravintolan myyntituotteista nakit ja voileivät olivat hyvin suosittuja. Nakit tulivat isoissa laatikoissa ja olivat yhtenäisenä ”ketjuna”. Alkuillasta tehtäviini kuului nakkien leikkaaminen yksitellen irti toisistaan. Myyntiä varten nakit kuumennettiin kiehuvassa vedessä. Voileipiä tehtiin iltaa varten satamäärin myyntitiskin päällä sarjatyönä. Voileipiin tarvittavat lihaleikkeleet oli haettu loppuviikosta suoraan Hyvinkään lihasavustamosta ja kananmunat Rajamäestä suoraan tuottajalta. Nykyisin sanottaisiin, että tuotteet olivat lähiruokaa jota ne todella silloin olivat.
Kerran Erkki Valasteen orkesterin laulaja Vieno Kekkonen tuli hakemaan ravintolasta pullon vichyä. Hämmästyksemme oli melkoinen, kun hän pullon saatuaan pesi kätensä vichyllä. Se tuntui oudolta, mutta se taisi olla hänen tapansa toimia sen aikaisissa vaatimattomissa tiloissa, joissa juoksevaa vettä ei ollut tarjolla. Myös esiintyjien tilat esiintymislavan molemmin puolin olivat hyvin vaatimattomat. Pieni takahuone oli lämmittämätön ja seinät eristämättömät sekä maalaamattomat eli tyypillinen kesälava. Huoneessa oli vain pöytä ja muutama tuoli. Mutta niin taisivat olla karuja kesätanssilavat siihen aikaan muuallakin.
Tanssilavan narikkaa pitivät Kehityksen ja Rykmentin pojat vuoroviikoin. Narikasta saadut ”kymmenet pennit” jaettiin narikkapoikien kesken. Rykmentin vuorolla usein oli Rikkisen Erkki ja Kivelä. Kehityksen vuorolla minä olin usein toisena narikkapoikana. Narikka sijaitsi tanssilavan alla olevassa kapeassa, alle kaksi metriä korkeassa, hyvin askeettisessa, maalattiaisessa tilassa. Muuten alakerran ravintolan asiakas- ja myyntitiloissa oli karkeat, betonipintaiset lattiat.
Alakerrassa sijainneen ravintolan myyntitiskin alla oli alle metrin korkuinen tila, joka oli myyjien suuntaan avonainen. Joinain tanssi-iltoina, kun minulla ei ollut narikkavuoroa, alkoi uni painaa silmää ja asetuin myyntitiskin alle limu- ja kaljakorien päälle nukkumaan. Alustana oli peitto ja toinen päällä. Asiakkaiden suuntaan myyntitiskin etuseinänä oli vain ohut kovalevy, jota asiakkaat odottaessaan kolistelivat jaloillaan tahattomasti. Monet asiakkaat myös ”hakkasivat” käsillään myyntitiskin pintaa. Mutta eivät nuo äänet minun nuoren pojan nukkumista haitanneet kun uni painoi päälle. Vieläkin muistan hyvin miltä tuntui puolenyön jälkeen herääminen ”kylmään maailmaan”. Ylös noustua oli kylmä ja vilutti. Tanssien jälkeen odottelimme yleensä Keijo Lummen taksia, joka haki meidät kotiin.
Sunnuntai-aamuisin äidin kanssa pyöräiltiin siivoamaan ravintolatilat sekä tanssilava. Lattioiden harjaus tehtiin noin metrinlevyisillä harjoilla. Myös piha-alueiden puhdistaminen kuului sunnuntaipäivän työrupeamaan. Sinappisia nakkipapereita ja pulloja kerättiin melkoinen määrä tanssilavan ympäristöstä.
5.9.2018 Raimo Vuoriheimo
Kesätöissä Sääkshovissa
Kesän 1972 Sääkshovin oli vuokrannut helsinkiläinen ohjelmatoimisto Viihdetuotanto-69, ja sen omistajana oli Teuvo Helotie. Ohjelmatoimiston kirkkain tähti oli silloin Pekka Parviainen, jonka taiteilijanimi oli Peter. Kesän ensimmäiset tanssit olivat vappuaattona, ja lavaa jouduttiin lämmittämään isolla nestekaasulla toimivalla ilmapuhaltimella, sillä tanssilava oli puiden keskellä varjoisessa paikassa. Taisi sinä vappuna olla vielä hieman luntakin jossain kohtaa lavan pihaa. Itse tulin kesäkuun alussa lavalle töihin, mutta veljeni Matti oli ollut mukana heti vapun avajaisista lähtien. Matti oli kuullut, että lavan grilliä ja kahvilaa pitävä Ville Rämö tarvitsi grilliin työntekijää, ja minä pääsinkin hänelle "grillimestariksi", jolla nimellä hän minua kutsuikin. Ensimmäisenä iltana olin Reiskan, Reijo Paanasen, oppipoikana, ja hän opetti minulle grillimakkaroiden, lihapiirakoiden ja porilaisten valmistuksen salat. Jossain vaiheessa iltaa hän sanoi minulle, että kyllä sinä poika tässä nyt yksinkin jo pärjäät, ja siitä se kesäduuni alkoi.
Lavalla oli joka viikonloppu kahdet tanssit. Perjantaina oli aina niin sanotut vanhojentanssit, ja lauantaina esiintyjät olivat enemmänkin nuorisoa varten. Heinäkuun alussa kahvilan työntekijä siirtyi muihin tehtäviin lavan puolelle, ja minä sain hänen tilalleen puhuttua hyvän kaverini Olkkosen Juhan hoitamaan kahvilapuolen työt. Minä olin silloin vasta 17, ja Juha oli 15-vuotias. Usein oli illan aikana kova kiire, mutta hyvä palkka korvasi sen. Meille maksettiin 50 mk illalta, ja jos tansseissa oli jatkoaika, joka kesti kello kolmeen, saimme 70 mk.
Reiskan kanssa levitettiin myös Sääkshovin juhannustanssimainoksia. Hän tiesi mainonnan salat, ja siksi ohjelmatoimiston pomon, Teukan, ajoreitti Helsingistä suunnasta Sääksiin "tapetoitiin" aika perusteellisesti. Hyvin oli mainoksia jaettu, kehui Teukka meille palkkaa maksaessaan.
Läpi kesän kävi viikonloppuisin tansseissa 700-800 henkeä illassa, joskus väkeä oli jopa yli 1000. Monet sen ajan suosikit Sääksissä nähtiin: Danny, Kirka, Tapani Kansa, Markku Aro, Katri-Helena. Hurriganes, Reijo Taipale, Eino Grön ja monet muut. Ison D:n, Dannyn, ohjelmakoneisto oli kaikkein suurin, ja Danny itse saapui paikalle upealla Triumph-urheiluautollaan, jossa oli levysoitinkin. Tapani Kansa taas saapui keikalle komealla Bemarilla, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi kuka tuli, kun hän pyyhkäisi pihaan.
Järjestyksenvalvonnasta vastasivat vapaa-ajallaan poliisit Antti Leino ja Juhani Hätönen, ja myös helsinkiläisestä Meidokan judokerhosta tuli joskus järjestysmiehiä. Hyvin hoitui järjestyksen pito, ja asiat selvitettiin yleensä puhumalla. Alkoholi on aina liittynyt suomalaiseen lavakulttuuriin, eikä Sääkshovi tehnyt siinä poikkeusta. Lavalla oli oma tapansa alkoholipullojen pois ottamisessa. Pullot otettiin talteen ja omistajalle annettiin numerolappu, jolla hän sai pullon pois lähtiessä takaisin. Tyytyväisyys oli molemminpuolista. Lavaa ympäröi ruma piikkilanka-aita. Joskus joku ilmaiseksi sisälle yrittänyt ja aitaa katkonut saatiin kiinni. Rangaistus oli 15 mk aidan korjaukseen sekä 5 mk, joka oli pääsylipun hinta. Raha sakkoihin löytyi lähes aina. Pummilla sisään yrittäneitä oli usein, ja myös tytöt osasivat käyttää sivuleikkureita.
Kesän aikana tulivat tutuksi niin monet esiintyjät kuin tanssiyleisökin. Elokuun viimeinen viikonloppu tuli liian aikaisin, lavalla oli viimeiset tanssit, ja kesä päättyi siihen. Hienoja muistoja jäi kesästä 1972.
Sääkshovin kesätyöntekijä, "grillimestari"
Jouni Nääppä
Jouni Nääpän tarina on julkaistu alunperin Rajamäen kyläkirjassa 2018
"Jopas jotain, totta ja tarua Rajamäeltä"
