Tanssit lavalla

– Ei, romantiikan aika on takana, idyllisiä tanssilavoja ei enää rakenneta, sanoo Henrik Nyman ja puhaltaa ulos viimeisen sävelen saksofonillaan Rajamäellä tällä kokonaan katetulla ja seinillä varustetulla tanssilavalla, jossa tuskin näkee häivähdystäkään luonnosta.

– Ja niin väki tanssii sitten, Onni Gideon kommentoi. Samantekevää mitä soitetaan – kaikilla on oma temponsa. Sitä paitsi on paikkoja, jossa kaikki ovat kenossa ja vääntyneinä tanssin aikana niin että nenän toinen kylki on punainen ja toinen valkoinen, kun veri ei siinä kierrä.

Kesä, tanssilavat ja romantiikka – nämä kolme kuuluvat yhteen. Niin ainakin kuvittelimme vähän aiemmin päivällä matkalla sisämaata kohti yhden meidän tunnetuimman orkesterin kanssa, jatsillisemman kuin useimmat muut jos vain siihen on tilaisuus. Mutta useimmiten, erityisesti kaukana pääkaupungista, saavat nämä jatsimiehet soittaa tangoa tai muuta suosittua. Tietenkin ammattimiehet selviävät myös sellaisesta, mutta se on samanlaista tuhlausta kuin tilaisi Fluminesen pelaamaan Stadionille pesäpalloa jalkapallon sijaan.

Tanssilava johon saavuimme illansuussa, muistuttaa lähinnä hyvin teljettyä linnaa tai säilykepurkkia täynnä silliä. Kyllä, se sijaitsee kyllä keskellä luontoa, mutta onkohan siveellisyyskiihko on johtanut siihen, että kaikki pensaat ja rehevyys on revitty pois alueelta. Jokunen mänty ja hiekansekainen maa ovat ainoat, mitä läytyy. Romantiikka – sitä ei ole täällä.

Aukean paikan kammo?

Kun orkesteri alkaa soittaa, on paikalla vain kourallinen nuorukaisia ja heihin tarttuu aavistus aukean paikan kammoa, silloin ymmärtää heitä: meidän sukupolvemme on syntynyt ja kasvanut tungoksen suojassa, se on suojannut meitä esiintymästä kokovartalokuvassa varsinkin henkisesti: joukossa jokainen lisää vain jonkun yksityiskohdan ja niin syntyy yhteinen kokonaisuus. Nyt kuivataan varovasti kuivia huulia, puristetaan käsiä housuntaskuissa ja kuunnellaan jatsia – ja tyttöjen ääniä.

Ja äänet lähestyvät. Pitkissä housuissa ja jakussa, kesäleningeissä. Mutta he pysyvät kaukana ulkopuolella: valmistelut ovat yhtä tarkkoja kuin nyrkkeilijällä joka asettautuu valmiusasentoon "fit for fight". Kaukana väliseinän vieressä seisoo parikymmentä tyttöä, jotka tutkivat ja kohentelevat toisensa kampauksia – sitten alkaa sisääntulo ja "tyttöjen puoli" muodostuu automaattisesti saliin.

Dans på laven

– Nej, romantikens tid är förbi, idylliska dansbanor byggs inte mera, säjer Henrik Nyman och blåser en sista ton på sin saxofon ut i den heltäckta och väggförsedda dansbanan i Rajamäki där man knappt ser en skymt av naturen.

– Och så de dansar sedan, kommenterar Onni Gideon. Det gör detsamma vad man spelar – alla har ändå sitt eget tempo. Det finns dessutom platser där alla är så sneda och vridna under dansen att näsan på ena sidan är röd och på den andra vit för att blodet inte kommer i omlopp.

Sommar, dansbanor och romantik – de tre hör ihop. Trodde åtminstone vi litet tidigare på dagen, på väg uppåt landet med en ava våra mest kända orkestrar, jazzig mer än de flesta nä bara chansen ges. Men ofta, speciellt längre ifrån huvudstaden, får dessa jazzmän mest spela tango och annat populärt. Visst – yrkesmän klarar också sånt, men det är samma slöseri med uppleverserna som om Fluminese skulle beordnas atta spela boboll i stället för fotboll på Stadion.

"Danslaven" som vi mötte i kvällsskymningen liknar mest en väl tillbommad borg eller en konservburk med sill. Jo, den ligger nog mitt inne i naturen, men är det månne sedlighetsnit som lett till att alla buskar och all lummighet skalats bort från området. Några furor och sandblandad jord är allt här finns. Romantik – nej inte här.

Torgskräck?

När orkestern börjar spela finns bara en handfull killar på platsen och grips de aningen av torgskräck så förstår man dem: vår generation är född och uppvuxen i trängselns skydd, den har bevarat oss från att behöva framträda i helfigur speciellt andligt: i gängen bidrar man bara någon detalj och så skapas en gemensam helhet. Nu torkar man försiktigt torra läppar, klämmer händerna i byxfickorna och lyssnar på jazz – och på flickröster.

Och rösterna kommer. I långbyxor och jacka, i sommarkänningar. Men de stannar länge utanför: förberedelserna är lika noggranna som när en boxarer gör sej "fit for fight". Borta vid staketet står ett tiotal par flickor och granskar och rättar tilla varandras frisyr – sedan börja intåget och "flickornas sida" bildas automatiskt i salen.