BLOGI
Oivalluksia digiarkeen
Olen päässyt Digitätinä tuoreen tiedon ja osaamisen äärelle varhaiskasvatusalan opiskelijoiden ansioista. Olen siis saanut tilaisuuksia luennoida ja opastaa digipedagogiikan tiimoilta niin lastenohjaajaopiskelijoita kuin tulevia varhaiskasvatuksen sosionomejakin. Luentojen tarkoituksena on ollut tuoda opiskelijoille oivalluksia siitä, mitä digipedagogiikka voisi parhaimmillaan olla arjessa ja miten omalla panoksella voisi edistää lasten oppimista ja kasvamista yhteiskunnan jäseneksi. Nämä tavoitteet ovat varmasti täyttyneetkin, mutta ennen kaikkea olen saanut itse oivalluksia siitä, millainen mahdollisuus varhaiskasvatuksella piilee näissä alalle tulevissa uusissa osaajissa.
Digitaalisuus, jos mikä, on hyvin nopeasti kehittyvä ja muuttuva ilmiö, jonka kyydissä meidän on usein haastavaakin keikkua. Juuri kun on ottanut haltuun vaikka jonkin uuden alustan tai oppimispelin, nurkan takana odottaa jo päivitetty versio tai kokonaan uusi, parempi ja nopeampi alusta. Tietoa tulvii ovista ja ikkunoista, ja koemme riittämättömyyttä infoähkyn edessä. Opiskelijoilla on tässä etumatka; he keräävät omaa ammatillista osaamista ja digikulttuuria reppuunsa jo ennen siirtymistä työelämään, ja omaksuvat sen osana varhaiskasvatuksen perustehtävää. Heille pedagogiikka jo itsessään sisältää digitaalisuuden yhtenä oppimisen välineenä ja alueena, kun taas me jo alalla vuosikymmeniä olleet saatamme yrittää tunkea sitä työhömme kuin ylimääräistä palapelin palaa. Maailma muuttuu, ja se näkyy työssämme myös varhaiskasvatuskentällä.
Pysyvää on kuitenkin lapsi, ja lapsen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, osaksi yhteisöä. Sen sijaan, että me jäämme digivuoren alle, me voimme ottaa lasta kädestä kiinni, ja kiivetä pala kerrallaan yhdessä. Meillä aikuisina ja ammattilaisina on velvollisuus myös suojata lasta—ei niinkään digitaalisuudelta, vaan suodattaa lapselle digitaalisuudesta se, mikä edistää lapsen hyvää kasvua ja tasapainoista kehitystä. Lopulta kyse on vain arjen hetkistä ja valinnoista, eli lapselle mahdollisuuksien tarjoamisesta. Siitä, että me näytämme maailmaan sisältyvän tällaistakin, mutta yksin ei sitä tarvitse oppia eikä yksin siitä selvitä.
Uteliaisuus on usein terävin ase pelkoa vastaan. Tielleni osuvilla opiskelijoilla sitä on luonnostaan; kun opiskelee uutta, uteliaisuus kasvaa ja ohjaa oppimista. Harjoittelupaikan työyhteisöllä on tärkeä tehtävä olla opiskelijan peilinä, mutta myös toisinpäin. Voisimmeko me vanhat konkarit heijastaa itseemme sitä samaa uteliaisuutta, ja tutkailla digipedagogiikan mahdollisuuksia siitä käsin? Olla avoimia opiskelijoiden ideoille, olla kiinnostuneita tuoreesta tiedosta ja näkemyksistä ja samalla haastaa omiamme? Uusien digitaalisten haasteiden äärellä kauhistelun sijaan ottaakin sijaan lapsi syliin, ja ihmetellä yhdessä uteliaana millaisia mahdollisuuksia digitaalisuus oppimiseen tuokaan? Mitä tapahtuu, jos painan tästä? Mikä ihme se tuo kuvake on? Mitäpä jos tutkitaan yhdessä!
Me olemme myös lapsen peili, ja me voimme valita mitä lapsi siihen katsoessaan näkee. Yhdessä oppien ja oivaltaen voimme varmistaa, että lapsi näkee uteliaan ja uudelle avoimen varhaiskasvattajan.
Hanna Katajarinne,
INNOSTUS-hankkeen hankekoordinaattori
Valokuvan voima
Arki on täynnä ainutkertaisia hetkiä: Kevään ensimmäinen leppäkerttu, itse ottamat vauhdit keinussa, kaverin kanssa rakennettu leikki, upea hiekkakakkulinna hiekkalaatikolla. Tärkeitä hetkiä, mutta niin nopeasti ohimeneviä. Hetkiä, joita voimme yhdessä muistella pelkän muistinkin varassa. Lapsen muisti on kuitenkin vasta kehittymässä ja tarvitsee usein tuekseen jotakin, jonka avulla tapahtumia voi palauttaa mieleen. Valokuvaus on tähän oivallinen menetelmä.
Valokuvan voimaa ja mahdollisuuksia saatetaan joskus varhaiskasvatusarjen keskellä väheksyä. Valokuvaus on kuitenkin lukemattomia mahdollisuuksia sisältävä menetelmä, jolla on vankka pedagoginen perusta. Lapsi hahmottaa maailmaa aistiensa kautta: maistamalla, haistamalla, tuntemalla, kuulemalla, ja näkemällä. Valokuvalla voimme vangita sen mitä olemme nähneet, ja kuvan kautta palaavat muutkin muistot. Esimerkiksi kuva jäätelötötteröstä muistuttaa miltä jäätelö maistuu (herkulliselta), miltä tuntui pitää kesän ensimmäistä jäätelöä kädessä (jännittävältä). Kuva kertoo siis myös sen mitä emme näe. Valokuvasta voimme myös kuulla kaupungin hälinän jäätelökioskin ympärillä, ja muistaa kevään tuoksun. Valokuvan avulla voimme siis matkustaa menneisyyteen, mutta myös kuvata tulevaa: tuollaisen auton tahdon, kun kasvan isoksi!
Digitaalisuus on tuonut valokuvauksen lähes jokaisen ulottuville; kelvollinen kamera löytyy niin puhelimesta kuin tabletistakin ja kulkee helposti mukana. Lapsen ottaman valokuvan myötä me aikuiset pääsemme osalliseksi lapsen maailmasta, pääsemme kurkistamaan miltä se näyttää lapsen silmin. Valokuva on myös itseilmaisun keino, valokuvalla lapsi voi välittää ja sanoittaa kaikenlaisia tunteita.
Valokuvan voima kuitenkin vähenee, jos valokuvaus jää vain toiminnan tasolle, ja se unohtuu tiedostoihin tai paperipinojen alle. Valokuva on parhaimmillaan vuorovaikutuksen väline, ja vuorovaikutus taas merkittävä osa oppimisen prosessia.
Varhaiskasvatuksessa valokuvaa voidaan käyttää monipuolisena oppimisen menetelmänä: esimerkiksi kamerakynän pedagogiikassa kuvaamisen avulla havainnollistetaan, tutkitaan, todennetaan ja tuotetaan, ilmaistaan ja vuorovaikutetaan.
Anna siis kamera pieniin käsiin ja rohkaise lasta valokuvaamaan. Sitten ihastelkaa ja tutkikaa kuvia yhdessä. Lupaamme, että molemmat opitte uutta.
Hanna Katajarinne ja Sarianna Tapaila,
Orimattilan varhaiskasvatuksen hankekoordinaattorit
Innostumisen ihme
Kuvittele mielessäsi lapsi, joka saa ensimmäisen polkupyöränsä. Kuvittele, miten lapsen silmät loistavat, miten hän hypistelee uutuuttaan kiiltävää polkupyöräänsä eikä malttaisi millään odottaa, että pääsee opettelemaan ajamista. Lapsi ei siis vielä osaa, mutta hän on innoissaan opettelemisesta ja nauttii matkasta jo ennen kuin tulee taitavaksi polkupyöräilijäksi. Matkalla hän toki kaatuu monet kerrat, mutta sinnikkäästi nousee uudelleen satulaan, kunnes yhtenä hetkenä hän jo huutaa ”Kato! Mä osaan!” Innostus tarttuu koko pihapiirin lapsiin, ja syksyllä onkin monta pientä pyöräilijää lisää.
Kuvittele seuraavaksi aikuinen, joka saa ensimmäisen digilaitteensa. Mitä jos hänenkin silmistään loistaisi innostus uuden edessä? Mitä jos aikuinenkin oman oppimisensa kautta innostaisi omaa varhaiskasvatustiimiään ja lapsia? Mitä jos sen sijaan, että älylaite unohtuisi kaapinperälle, se nostettaisiin paraatipaikalle ja tutkittaisiin uteliaasti, millaisia mahdollisuuksia se toisi varhaiskasvatuksen pedagogiikan toteuttamiseen ja rikastamiseen? Innostuksella on suuri voima ja vaikutus oppimisprosessiin; leijonan osa oppimisesta tapahtuu innostumisen ja innostamisen kautta. Innostunut ihminen on usein motivoitunut ja avoin uudelle tuntemattomalle ja näkee sielläkin mahdollisuuksia. Innostus on positiivista, tarttuvaa ja välttämätön alusta myös luovuudelle.
On ymmärrettävää, että varhaiskasvatussuunnitelmaan kuuluva digitaalisten taitojen opettaminen ja ylipäänsä teknologiaan ja digitalisaatioon liittyvä sisältö herättää epävarmuutta ja pelkoakin varhaiskasvatuksen ammattilaisissa ja lasten huoltajissa. Vielä pelottavampi ajatus kuitenkin on, että meidän pitäisi päästää lapsemme digitaalisiin ympäristöihin vailla tietoa ja osaamista. Siksi onkin tärkeää, että me aikuiset annamme lapsille mahdollisimman hyvät ja turvalliset eväät yhteiskunnan jäseninä toimiseen. Tässä medialukutaidon, digitaalisten taitojen ja ajattelun taitojen riittävän varhainen kehittäminen on tärkeässä roolissa. Kun annamme luvan itsellemme uteliaaseen digimaailmasta innostumiseen, innostamme samalla muitakin ja olemme mukana rakentamassa lapsillemme turvallisempaa digiarkea ja laadukasta, laaja-alaisen oppimisen mahdollistavaa pedagogiikkaa.
Hanna Katajarinne ja Sarianna Tapaila,
Orimattilan varhaiskasvatuksen hankekoordinaattorit
On marraskuu ja märkää. Aamussa on asuneet kiire ja kurahousut, jotka unohtuivat laittaa kuivumaan. Äiti ja lapsi saapuvat päiväkodille, toinen vielä puoliksi unessa ja toinen jo puoliksi tulevassa työpäivässä. Jo ovella vastassa on lämpö ja hämäränhyssy ja jostakin kuuluu vaimeaa musiikkia. Lapsi huomaa musiikin ja hymyilee. He kiipeävät portaita musiikkia kohden, ja äiti tuntee, miten lapsen käsi rentoutuu hänen kädessään. He saapuvat lapsen ryhmätilaan, jossa on himmeät valot, ja josta rauhoittava musiikki kuuluu. Äiti jää hetkeksi katselemaan, miten lapsi käpertyy tutun aikuisen kainaloon laskeutumaan päivään. Äiti sen sijaan laskeutuu portaat alas ja huomaa, miten kiire on unohtunut kurahousujen viereen eteiseen. Päiväkodin lempeä tunnelma ja äänet mukanaan hän jatkaa matkaansa kohti työpäivää ja ajattelee, että tästä tulee hyvä päivä.
Lasten Omaan Teamsiin on kokoontunut lapsia ja aikuisia monesta eri päiväkodista. Kameroita avataan, lasten äänet kuuluvat kaiuttimista, joku painaa nenänsä tietokoneen ruutuun. Pienet päät vilahtelevat näytön alalaidassa ja kasvoille on kiivennyt hymyjä. Pieni tyttö perhepäivähoitajansa sylissä hihkaisee riemuissaan: "Tuolla on mun veli!" Ja samassa ruutuun ilmestyy iloinen isoveli kaupungin toiselta laidalta ja vilkuttaa siskolleen. Naurattaa ja lämmittää. Merkityksellinen kohtaaminen on joskus kilometreistä huolimatta vain ruudun päässä.
Yhtenä tavallisena tiistai-aamuna päiväkodin pihalle ilmestyi orava. Ja heti perään ikkunaan kymmenen pientä silmäparia, ja yhdestä suusta riemastunut huuto: "Hei täällä on olava!" Orava tuijotteli hetken lapsia, nappasi maassa lojuneen kävyn ja katosi. Lapsia harmitti oravan katoaminen, eikä legoleikki tuntunut enää miltään pörröisen hännän jälkeen. Aikuinen laski vaivihkaa käsistään soitinlaatikon ja ajatuksistaan valmiiksi suunnitellun musiikkituokion, ja suuntasi materiaalivarastoon. Hetken päästä pöytä oli kukkuroillaan kankaita, naruja, kartonkia, maaleja ja liimaa. Tabletista tutkittiin kurreystävän väritystä tarkemmin ja ihmeteltiin millainen rakennelma se oravanpesä oikein onkaan. Joku muisti että oravalla on oma laulukin, ja se laitettiin taustalle soimaan. Syntyi toinen toistaan huikeampia pörröhäntiä, joita kuvattiin tableteilla, otettiin mukaan leikkeihin, ripustettiin seinälle, aseteltiin lokeroon kotiin viemisiksi ja teipattiin ikkunaan odottamaan sitä oikeaa oravaa palaavaksi.
Yllä olevat kolme erilaista tarinaa ovat tositapahtumia varhaiskasvatuksen arjesta. Ne osoittavat, miten digitaalisuutta voi ottaa osaksi pedagogista toimintaa ja arkea aivan pienilläkin hetkillä ja teoilla. Tärkeää on, että henkilöstö tietoisesti herkistyy lapsen kiinnostuksen kohteille ja tarttuu lapsen tarjoamiin aloitteisiin.
Digitaalisuus varhaiskasvatuksessa voi siis olla äänimaailmaa, kohtaamisia, tutkimista ja tärkeiden hetkien taltioimista. Se on jokapäivä-ja kokopäiväpedagogiikkaa, jossa tuokioajattelu jää toisarvoiseksi. Digitaalisen osaamisen edistäminen ei siis ole erillisiä "digituokioita", vaan VASU:n mukaisen laaja-alaisen mukaan ottamista aivan tavalliseen varhaiskasvatuksen arkeen.
Digipedagogiikkaan kannattaa myös heittäytyä, ajatella digitaalisuutta luovasti ja antaa mielikuvituksen lentää. Tällöin digitaalisuudella on mahdollista rikastuttaa varhaiskasvatuksen oppimisympäristöjä ja toteuttaa varhaiskasvatuksen ydintehtävää; tarjota laadukasta pedagogiikkaa.
Hanna Katajarinne ja Sarianna Tapaila,
Orimattilan varhaiskasvatuksen hankekoordinaattorit