Cecilia Damström -Orkesterikonsertti 

Mielenterveydelliset ongelmat, tai mielenterveyden häiriöt, vaikuttavat ihmisiin eri tavoin. Joskus ne kestävät vain hetken ja joskus ne kestävät läpi elämän. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan yhteensä noin 970 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa kärsii mielenterveyden ongelmista. Yleisimmät mielenterveysongelmat ovat masennus, josta kärsii noin 264 miljoonaa ihmistä, ja ahdistuneisuus josta kärsii noin 284 miljoonaa ihmistä.Mielenterveyden sairauksia ei voi ymmärtää ennen kuin niitä on kokenut itse, ja jokainen kokemus on henkilökohtainen, erilainen ja yhtä ainutlaatuinen. 

Nixus valmistui 10. syyskuuta kello neljä aamulla, mikä sattuu myös olemaan kansainvälinen itsemurhien ehkäisypäivä. Tämä sattuma tuntuu todella symboliselta. Joka vuosi noin 800.000 ihmistä tekee itsemurhan, ja mielenterveysongelmien yhteys itsemurhiin on ilmeinen. Siitä huolimatta, että 13 prosenttia maailman ihmisistä kärsii mielenterveysongelmista ja yksi neljästä kärsii jossakin vaiheessa elämää mielen- tai neurologisesta häiriöstä, asiasta puhuminen on silti vaikeaa. Luultavasti tämän takia monet kokevat suurta yksinäisyyttä näiden ongelmien kanssa.

Latinankielinen sana “nixus” voidaan kääntää vaivana, paineena ja rasituksena. Nixus on omistettu jokaiselle joka kärsii mielenterveysongelmista jossakin muodossa. Tässä teoksessa yritän kuvata miten ajatukset hyppivät äkillisesti edes takaisin ja usein muodostavat oravanpyörää, josta on vaikeaa päästä eroon. Pyrin kuvaamaan miten ajatukset usein voivat johtaa synkkiin tunnelmiin ja ahdistukseen, joka puolestaan voi ilmaantua fyysisinä oireina kehossa, kuten esimerkiksi sydämentykytyksinä ja paineena rinnassa.

Dagbok on ensimmäinen laulusarjani, sävelletty viiteen runoon päiväkirjastani (josta laulusarjan nimi juontaa). Runot ovat syntyneet 2009-2011 kun taas laulut ovat sävelletty 2011-2013 ja koko laulusarja sai kantaesityksensä 7 toukokuuta 2013 kun siskoni Jacintha Damström ja ystäväni Maritta Manner kantaesittivät laulusarjan erinomaisesti täydelle salille Tampereen Konservatoriossa.

Länsimaisen taidemusiikin perinteessä lied on termi taidemusiikin lauluille, sävelletty runoihin. Perinteisesti runot jotka on sävelletty liedeiksi usein käsittelivät pastoraalisia aiheita romanttisesta rakkaudesta. Omasta mielestä lied, lyhyinne ja ytimekkäänne runoineen, usein toimii peilinä aikaansa yhteiskunnalle. Tämä aspekti löytynee myös Dagbokista: ensimmäiset kolme laulua käsittelevät niitä tunteita jotka syntyy kun joku “ghostaa sinua”. Ghostaaminen on populäärikulttuurissa yleinen termi sille, kun yksi ihminen yhtäkkiä lopettaa viestittäminen ja katoaa kesken tapailun (niin kuin olisi kuollut, siitä englanninkielinen sana “to ghost someone”).

Kolmas ja erityisesti viimeinen laulu “Jag vill” (“Minä haluan”) on selkeä ilmaisu raivon tunteelle. Raivo on tunne joka läpi historian on pääosin ollut naisille “kielletty” näyttää, tai jos sitä on näyttänyt, yhteiskunta usein rankaisee naista siitä (kyseenalaistamalla ja vähättelemällä henkilöä). Sukupuolentutkimuksen kautta tätä kyseistä aihetta on tutkittu laajasti ja moni kirja on ilmestynyt aiheesta; miten miehille sallitaan ilmaisemaan raivoa mutta ei surun tunnetta kun taas naisilla hyväksytään surun ilmaisua mutta ei raivoa. (Esimerkiksi Soraya Chemalyn kirjoittama kirja “Rage becomes her: The Power of Women’s Anger” 2018.) Mutta kuten kaikki tiedämme: tuneet eivät kysy lupaa ja kaikki tuneet ovat valideja tunteita. Mielestäni tämän takia nämä kaksi “raivokasta” laulua myöskin toimivat peilinä yhteiskunnalle, jossa pikkuhiljaan alkaa olla hyväksyttyä että nainen voi ilmaista raivon tunteita tekstin ja musiikin keinoin. Ja jopa laajemmassa mittapuussa laulusarja on peili meidän ajallamme: rakkaus ja elämä jota kuvaillaan näkökulmasta joka on läpi historian vaiettu; naisen näkökulmasta.

Dagbok on luonteensa takia hyvin henkilökohtainen teos, jota on seurannut moni muukin hyvin henkilökohtainen teos. Aluksi (ja joskus vielläkin) tuntuu kauhistuttavalta jakaa jotain näin henkilökohtaista kokonaisen yleisön kanssa. Mutta uskon että jakamalla henkilökohtaisia ja aitoja tunteita on tapa jolla voimme tuntea yhteyttä, joko tuntemalla ja ymmärtämällä toisen ihmisen tunteita paremmin tai jopa tunnistamalla omia kokemuksia ja tunteita joka joku muu on pukenut sanoiksi ja musiikiksi. Uskon että itsensä ymmärtäminen ja muiden ymmärtäminen on avain myötätuntoon, ja myötätunto on puolestaan välttämättömyys rakentaaksemme parempaa maailmaa.

Orkesteriteokseni Lucrum Op.57 on sävelletty Helsingborgin sinfoniaorkesterille, ja sai kantaesityksensä oli 3. toukokuuta 2018 Michael Bartoschin johdolla. Orkesterin kausiohjelman teemana olivat “Seitsemän kuolemansyntiä”, ja minua pyydettiin säveltämään teos yhtä näistä synneistä inspiroituneena. Lucrum pohjautuu ahneuden kuolemansyntiin, ja latinan sana lucrum voidaan kääntää englanniksi sanoilla profit, gain, advantage, riches ja tietenkin greed, eli voitto, hyöty, etu, rikkaus ja ahneus.

Tässä teoksessa olen pyrkinyt ilmaisemaan tunteita, joita yhdistän ahneuteen – ennen kaikkea katkeruutta siitä, ettei koskaan voi omistaa kaikkea, ja jatkuvaa halua saada lisää, vaikka jo omistaisi enemmän kuin tarpeeksi. Minusta ahneus on aina jotain, mikä kasvaa, ja tämä näkyy sekä materialistisessa markkinataloudessamme että tässä teoksessa.

Suomen ensiesitystä varten tein teoksesta uuden version kamariorkesterille. Suomen ensiesitys kuultiin Jyväskylä Sinfonian esittämänä 29. ja 30. elokuuta 2018. Konsertit johti Würzburgin Hochschule für Musik -korkeakoulun professori Ari Rasilaisen kapellimestariluokka.

Cecilia Damströmin (s. 1988) Tundo! (2016/2018) lähtee liikkeelle kuin hälytystilassa. Tikittävää alkua seuraa vaikuttava rauhan ja rauhattomuuden vaihtelu – välillä seesteiseen sointimaisemaan hiipii säröjä vaivihkaa, kun taas välillä kuulija temmataan rajusti nykivään tilanteeseen. Loppu tuntuu haasteelta: korvia vihlova tikitys vaatii kuulijaa ajattelemaan. Samankaltaista eteenpäin pyrkivää energiaa on myös Damströmin pianokvintetto Ainon (2018) päätösosassa Rautaa. Siinä kuvataan Aino Sibeliuksen omistautuneisuutta ja tahdonvoimaa, metallisointiseksi preparoidun pianon toimiessa liikkeen dynamona.

Tundolla! Damström ottaa kantaa pakolaiskriisiin: ”Vakavin pakolaistilanne sitten toisen maailmansodan on ollut aivan nenämme edessä, mutta kun on ollut tilaisuus auttaa, olemme välillä katsoneet vain sivusta. Mitä sinä ja minä olemme tehneet?” 

Latinan verbi tundere viittaa koputtamiseen, jyskyttämiseen ja hakkaamiseen, mutta teoksensa esipuheessa Damström ei käsittele aihetta vain repivän väkivallan kautta. Pakolaiset kolkuttavat Euroopan oville, ja todellisuuteen kuuluvat niin pakomatkalla kohdattu kauneus, suru menetyksestä kuin hallinnon kylmyyskin. ”Puhumme usein vain pakolaiskiintiöistä ja numeroista, emme ihmisistä ja hädästä”, Damström sanoo. Hän viittaa myös Turkin ja Euroopan unionin sopimukseen turvapaikanhakijoiden leireistä. ”Vastuun siirtäminen on mielestäni vaarallista. En halua kuulijoiden ajattelevan juuri tietyllä tavalla, mutta haluan ravistella ihmisiä myötätuntoon.”

Damströmin tuotantoon kuuluu huomattavasti kuoro- ja vokaalimusiikkia. Teatterista kiinnostunut säveltäjä onkin säveltänyt myös kolme lastenoopperaa, joista Kansallisoopperan tilaamaa Djurens planetia (2018) hän luonnehtii ekofeministiseksi. Sen tekemiseen osallistui koululaisia, ja mezzosopraanon päärooli rakennettiin perinteisten oopperoiden naiskuvaa haastavaksi, aktiiviseksi henkilöksi. Marraskuussa helsinkiläinen Damkören Lyran puolestaan kantaesitti Damströmin teoksen Requiem for our Earth. ”Aihe – puoli tuntia ilmastonmuutoksesta – tuli kuorolta, ja yritin tutkia moniselitteistä ongelmaa monelta kantilta”, Damström toteaa. ”Yhtä vastausta ei ole: koen, että jo asioista puhuminen voi olla edistystä.”

Säveltäjä sanoo kantaaottavuuden olevan tärkeä osa ilmaisuaan. ”Ei taiteen täydy olla poliittista, mutta minulle se on luontevaa. Ennemmin kuin taiteilijan vastuusta, on kyse jokaisen ihmisen vastuusta valita hyvä tapa elää.”

Justus Pitkänen

Sinfonia Lahden tilaama ICE (2021) on sävelletty juhlistamaan Lahden vuonna 2021 ensimmäisenä suomalaiskaupunkina saamaa Green Capital of Europe –palkintoa, jonka Euroopan komissio vuosittain myöntää. Teos taltioitiin Dalia Stasevskan johdolla videolle Lahdessa toukokuussa 2021, ja tämä video esitettiin suurelta näytöltä Helsingin Musiikkitalossa saman vuoden elokuussa. Teos esitettiin kutsuvierasyleisölle Lahdessa syyskuussa 2021 “European Green Capital Awardsissa”. Kun myöhemmät suunnitellut esitykset Lahdessa (I/2022) ja Bambergissa (V/2023) peruttiin, teos saa vasta nyt varsinaisen yleisöensiesityksensä.

ICE sai vuoden 2022 Teosto-palkinnon, Suomen suurimman musiikkialan palkinnon. Hätkähdyttävää kyllä, hän oli Teosto-palkittuna vasta ensimmäinen naispuolinen taidemusiikin säveltäjä, vaikka palkintoa on jaettu jo vuodesta 2003 lähtien.

ICEn lähtökohtana on jään sulaminen, omaa aikaamme uhkaavan ilmastomuutoksen yltymisen vaarallinen seuraus. Damström on kertonut: “Yritän tässä teoksessa ilmaista, kuinka ilmaston lämpeneminen, ekosysteemien romahdus ja maailman yhä nopeampi tempo tappaa kauniit, miljoonia vuosia vanhat lumi- ja jäärakenteet ja kuinka maan sydän taistelee joka iskullaan olemassaolostaan.” Tähän uhkaavaan tilanteeseen liittyy myös teoksen kaksimerkityksellinen nimi, joka tarkoittaa jäätä (ice) mutta samalla myös hätätilannetta (In Case of Emergency).

ICE on sointikenttien, tekstuurien ja ajoittaisten rytmisesti tehokkaiden repliikkien musiikkia. Se kasvaa esiin harpun nousevalla repliikillä, jonka jälkeen jäisen viileä jaettujen jousten sointikenttä syttyy soimaan. Sointimaisemaa sävyttävät hillityt glissandot, kihisevät jousisoinnit, puupuhaltimien vastaukset, nopeasti hajoava vääristynyt koraaliaihe ja teoksen edetessä myös rajummiksi käyvät purkaukset ja tekstuurien leikkaukset.

Vaikka sointimaisema on hyytävän jäinen, on teoksessa toivoa herättävä rakenteellinen käänne. Lakipisteessä, säveltäjän mukaan suunnilleen kultaisen leikkauksen kohdalla, kuullaan puupuhaltimilla ja trumpetteilla SOS-motiivi eli kolme lyhyttä, kolme pitkää ja kolme lyhyttä säveltä, teoksen In Case of Emergency –hetki. Siitä käännytään eräänlaiseen tiivistettyyn takaisinkelaukseen ja palataan kohti alkua, kunnes lopuksi kuullaan teoksen avauksen harppurepliikki mutta nyt käänteisenä, laskevana. Tällä muodon dramaturgian käänteisellä kokonaishahmolla Damström on halunnut ilmaista, että meidän on vielä mahdollista toimia ja palata takaisin talvien aikaan.

Kimmo Korhonen – Radion sinfoniaorkesterin käsiohjelmasta

Joka vuosi keskimääräinen ruotsalainen ostaa 13 kiloa vaatteita ja heittää pois noin 7,5 kiloa vaatteita. Noin 60 prosenttia poisheitetyistä vaatteista on ehjiä ja puhtaita, mutta hyväntekeväisyysjärjestöt keräävät vuosittain vain 3,8 kilogrammaa tekstiilejä henkilöä kohden. Ainakin 0,13 kilogrammaa vaatteita henkilöä kohden myydään käytettynä. Suomessa luvut ovat vielä korkeampia, jopa 19 kiloa vaatteita ostetaan ja 13 kiloa heitetään pois vuosittain henkilöä kohden. Yhden kilogramman puuvillan tuottamiseen tarvitaan 7 000–29 000 litraa vettä ja 0,3–1 litraa öljyä. Yhden kilogramman kankaan valmistaminen tuottaa noin 10–15 kilogrammaa kasvihuonekaasuja.

Viime vuosina käytettyjen vaatteiden suosio on kasvanut Pohjoismaissa, ja vaatteiden vieminen keräykseen katsotaan tavanomaiseksi tavoitteeksi. Mutta Suomen Yleisradion MOT raportin mukaan vain noin 20 prosenttia kerätyistä vaatteista voidaan myydä kaupoissa Pohjoismaissa. Noin 10 prosenttia poltetaan välittömästi ja jopa 70 prosenttia lähetetään edelleen lajitteluyksiköihin, jotka sijaitsevat yleensä Baltian maissa tai Saksassa. Tässä vaiheessa pieni osa käytetään uudelleenkierrätykseen, kuten auton istuinten täytteeksi. Mutta suurin osa vaatteista lähetetään joillekin maailman köyhimmistä maista, kuten esimerkiksi Mozambikiin. Halpojen ja huonolaatuisten vaatteiden pimeä markkina häiritsee näiden maiden omaa tekstiiliteollisuutta. Koska suuri osa vaatteista on liian huonolaatuista käytettäväksi, ne päätyvät kaatopaikoille.

Ensimmäinen osa “Wear” (“Käyttö”) kertoo siitä, miten käytämme erilaisia vaatteita eri tilaisuuksiin, kuten esimerkiksi tiettyjä vaatteita joulujuhliin, ehkä toisia vaatteita konsertteihin ja taas jotain muuta, kun lähdemme juhlimaan ystävien kanssa. Vaatteet voivat olla ostettuja käytettyinä ja niitä voidaan käyttää useita kertoja, mutta vaatteiden käyttöikä lyhenee lyhenee jatkuvasti.

Toinen osa “Toss” (“Heittäminen”) on matka, jonka vaatteet tekevät omistajansa kanssa keräysastioihin, joihin ne heitetään, ja joista ne kerätään kuorma-autolla. Kolmas osa “Sort” (“Lajittelu”) on kuvaus keräys- ja lajitteluhalleista. Liikehdintä on kuin hidas “zoom out”, jonka aikana alat hitaasti ymmärtää, kuinka suuri määrä “joulu- ja juhlapukuja” on tarkoitus kierrättää: Suomessa vuosittain noin 14 miljoonaa kilogrammaa ja Ruotsissa noin 38 miljoonaa kilogrammaa, ylivoimainen määrä.

Neljäs osa “Burn” (“Poltto”) kertoo mitä tapahtuu vähintään 80 prosentille kaikista tekstiilijätteistä: ne poltetaan sekalaisen jätteen mukana. Parhaimmassa tapauksessa jätepolttoaineita voidaan käyttää uuden energian tuottamiseen, mutta se ei ole kestävä tapa käyttää resursseja.

Viimeinen osa “Flow” (“Virta”) kertoo siitä, mitä kutsutaan “vihreäksi pesuksi”, eli tuotteen markkinointia kestävänä, vaikka se ei sitä todellisuudessa olisikaan. Suomen Yleisradion mukaan Fortumin tehdas jalostaa yksityiskohtaisesti ympäristölle haitallisia APC-tuhkan suoloja (APC = ilmansaastekontrolli) polttojätteistä. Näitä suoloja huuhdellaan prosessin jäteveden mukana suoraan Itämereen, koska “ei ole todisteita siitä, että se olisi haitallista ympäristölle”. Määräykset, joiden mukaan polttojätteistä peräisin olevia tuhkaa ei saa käyttää jalostamattomana ympäristöriskeistä johtuen, kierretään tällä tavalla.

Wasteland on vetoomus, että kierrätys ei voi olla “yksi vaihtoehto muiden joukossa”, koska sen on oltava ainoa elinkelpoinen vaihtoehto resurssiemme riittävyyden varmistamiseksi. Vastuu kierrättämisestä ei pidä yksinomaan sysäyttää kuluttajille, vaan myös tuottajien on oltava velvoitettuja kantamaan vastuuta kierrätyksen toteuttamisesta. Tällä teoksella haluan herättää ihmiset ymmärtämään, että jos meillä on “varaa” kuluttaa, meidän on myös voitava huolehtia siitä jätteestä, jonka tuotamme. Tämän on oltava säänneltyä lainsäädännöllä, jotta vastuuta ei voida siirtää köyhempiin ja/tai korruptoituneisiin maihin.