Lainauksia nro 3 – neuvostokirjallisuuden absurdin mestarin Daniil Harmsin kynästä
Kun näen ihmisen tulevan vastaan, mieleni tekee vetäistä häntä nyrkillä naamaan. Ihmisen naamaa on niin ihana hakata!
Saatan esimerkiksi istuskella kotona tekemättä mitään.
Sitten luokseni tulee joku kylään; hän koputtaa oveeni. Sanon: - Sisään! Hän astuu sisään ja sanoo: - Päivää! Miten mukavaa, että te olette kotona! Mutta minä vetäisen häntä keskelle naamaa, ja sitten vielä saappaalla haarojen väliin. Vieraani lentää selälleen hirvittävästä kivusta. Mutta minä annan vielä korkoa silmille! Kuka käski tulla tänne hortoilemaan, kun ei ole kutsuttu!
Tai sitten näin: Kysyn vieraaltani, haluaako hän kupillisen teetä. Vieras suostuu, hän istuutuu pöydän ääreen, juo teetä ja alkaa sitten kertoa jotain. Teeskentelen kuuntelevani häntä hyvin kiinnostuneena, nyökyttelen päätäni, huudahtelen välillä "ah", levittelen hämmästyneenä silmiäni ja naureskelen. Vieras on imarreltu osoittamastani huomiosta ja innostuu enemmän ja enemmän.
Kaadan rauhallisesti kupin täyteen kiehuvaa vettä ja huljautan sen vieraani silmille. Vieras ponnahtaa pystyyn kädet kasvoillaan. Mutta minä sanon hänelle: - Hyväntahtoisuuteni loppui nyt tähän! Painukaa hemmettiin! Sitten työnnän hänet ulos.
Kalugin nukahti ja näki unta, että hän istuu pensaikossa ja pensaikon ohi kävelee miliisi.
Kalugin heräsi, hieraisi leukapieliään ja nukahti ja näki unta, että hän kävelee pensaikon ohi ja miliisi piileskelee pensaikossa.
Kalugin heräsi, taittoi päänsä alle sanomalehden, ettei kastelisi syljellä tyynyään, nukahti ja näki taas unta, että hän istuu pensaikossa ja pensaikon ohi kävelee miliisi.
Kalugin heräsi, vaihtoi sanomalehteä, ojentautui pitkäkseen ja nukahti ja näki unta, että hän istuu miliisin takana ja ohitse kävelee pensaikko.
Kalugin alkoi huutaa ja heittelehtiä vuoteessaan, mutta ei pystynyt enää heräämään.
Kalugin nukkui neljä yötä peräkkäin ja heräsi viidentenä päivänä niin laihana, että joutui sitomaan saappaansa narunpätkällä jalkaan, etteivät ne tipahtaisi pois.
Leipäkaupassa, josta Kaluginilla oli tapana ostaa vehnäleipää, häntä ei tunnettu ja hänelle sujautettiin puolihapanta.
Terveydenhuoltolautakunta joka kiersi asunnoissa näki Kaluginin, katsoi hänet epäterveelliseksi ja täysin kelvottomaksi ja antoi määräyksen heittää hänet jätteiden mukana pois.
Kalugin taitettiin kahtia ja heitettiin pois kuin roska.
Puškov sanoi:
- Nainen on rakkauden höyläpenkki, - ja sai heti kuonoonsa.
- Mistä hyvästä? Puškov kysyi, mutta koska hän ei saanut vastausta kysymykseensä hän jatkoi:
- Asia on mielestäni näin: naista on lähestyttävä alhaalta päin. Sitä naiset rakastavat vaikka teeskentelevätkin inhoavansa.
Puškov sai oitis kuonoonsa.
- Mitä tämä oikein merkitsee, toverit! Minä lopetan sitten puhumisen, Puškov sanoi, mutta odotettuaan neljännesminuutin hän jatkoi:
- Nainen on rakennettu siten, että hän on pehmeä ja kostea.
Ja taas läjähti isku Puškovin naamaan. Hän yritti olla kuin ei olisi huomannut mitään ja jatkoi:
- Jos naista haistelee...
Mutta nyt Puškov sai naamaansa sellaisen iskun, että piteli poskeansa ja sanoi:
- Toverit, tällaisissa olosuhteissa on mahdoton luennoida. Jos tämä vielä toistuu, minä lopetan puhumisen.
Puškov odotteli muutaman sekunnin ja jatkoi:
- Mihin me jäimmekään? Ai niin! Siis: nainen katselee itseään mielellään. Hän istuutuu peilin eteen aivan alasti...
Siitä sanasta läjähti taas uusi isku.
- Alasti, Puškov toisti.
Pläts! läjähti isku hänen naamaansa.
- Alasti! kiljaisi Puškov.
Pläts! läjähti isku hänen naamaansa.
- Alasti! Alaston nainen! Alaston ämmä! kirkui Puškov.
Pläts! Pläts! Pläts! satelivat iskut pitkin naamaa.
- Alaston ämmä kauha kädessä! karjui Puškov.
Pläts! Pläts! satelivat iskut Puškoviin.
- Ämmän perse! karjui Puškov yrittäen suojautua iskuilta. - Alaston nunna!
Mutta nyt Puškov sai niin mahtavan iskun, että menetti tajuntansa ja rojahti lattialle kuin heinäkasa.
Mies lähti kerran töihin ja kohtasi matkalla toisen miehen, joka oli ostanut polakan ja oli matkalla kotiinsa.
Siinä onkin oikeastaan kaikki.
- Vainajat, selittivät ajatukseni minulle, - ovat epäluotettavaa väkeä. Turha niitä on vainajiksi nimitellä, vainoajia ne pikemminkin ovat. Ja niitä pitää alinomaa vahtia. Sopii kysyä keneltä tahansa ruumishuoneen vartijalta. Miksi te kuvittelette hänen istuvan siellä? Vain yhdestä syystä: vahtiakseen, etteivät vainajat ryömi ympäriinsä. Tästä aiheesta on muutamia hauskoja tarinoitakin. Kerran ruumishuoneelta ryömi vainaja sillä aikaa kun vartija oli esimiehensä määräyksestä peseytymässä saunassa, luikahti desinfioimishuoneeseen ja söi siellä kasan pyykkiä. Työntekijät pehmittivät vainajan pahan kerran, mutta joutuivat kuitenkin korvaamaan pilalle menneen pyykin omasta taskustaan. Toinen vainaja taas ryömi synnytysosastolle ja pelästytti kaikki niin pahanpäiväisesti, että yksi synnyttäjistä sai siltä istumalta keskenmenon, jolloin vainaja heittäytyi sikiön kimppuun ja alkoi hotkia sitä suuhunsa maiskutellen. Ja kun urhea sairaanhoitaja iski vainajaa jakkaralla selkään niin se puraisi häntä jalkaan ja nainen menehtyi pian ruumismyrkyn aiheuttamaan verenmyrkytykseen. Niin että vainajat ovat kavalaa väkeä ja heidän kanssaan on oltava jatkuvasti varuillaan.
Antonina Aleksejevna löi kerran miestään virkaleimasimella tahrien tämän otsan leimasinvärillä.
Syvästi loukkaantunut Pjotr Leonidovitš, Antonina Aleksejevnan mies, sulkeutui kylpyhuoneeseen eikä päästänyt sinne ketään.
Mutta yhteisasunnon muut asukkaat tunsivat voimakasta tarvetta päästä sinne missä Pjotr Leonidovitš istui ja he päättivät murtaa lukitun oven väkivalloin.
Huomattuaan, että peli oli pelattu, Pjotr Leonidovitš tuli ulos kylpyhuoneesta, käveli huoneeseensa ja ojentautui sängylle pitkäkseen.
Antonina Aleksejevna oli kuitenkin päättänyt vainota miestään loppuun saakka. Hän repi kasan paperia pieneksi silpuksi ja ripotteli sen vuoteella makaavan Pjotr Leonidovitšin päälle...
Pjotr Leonidovitš säntäsi vimmoissaan eteiseen ja alkoi raastaa tapetteja.
Silloin paikalle ryntäsivät kaikki muut asukkaat, ja nähtyään mitä onneton Pjotr Leonidovitš oli tekemässä he syöksyivät hänen kimppuunsa ja repivät hänen liivinsä riekaleiksi.
Pjotr Leonidovitš pakeni vuokraosuuskunnan toimistoon.
Sillä aikaa Antonina Aleksejevna riisui kaikki vaatteensa ja piiloutui vaatearkkuun.
Pjotr Leonidovitš palasi kymmenen minuutin kuluttua isännöitsijä mukanaan.
Koska vaimoa ei näkynyt missään, isännöitsijä ja Pjotr Leonidovitš päättivät käyttää tilaisuutta hyväkseen ja juoda hieman votkaa. Pjotr Leonidovitš otti tehtäväkseen juosta kulman taakse hakemaan juotavaa.
Kun Pjotr Leonidovitš oli poistunut, Antonina Aleksejevna kiipesi vaatearkusta ja astui täysin alastomana isännöitsijän eteen.
Isännöitsijä kavahti järkyttyneenä tuolilta ja ryntäsi ikkunan luo, mutta havaittuaan nuoren, 26-vuotiaan naisen mahtavat muodot hän tuli äkkiä villiksi ilosta.
Samassa Pjotr Leonidovitš palasi litra votkaa mukanaan.
Huomattuaan mitä huoneessa oli tekeillä Pjotr Leonidovitš kurtisti kulmiaan.
Mutta hänen vaimonsa, Antonina Aleksejevna, osoitti virkaleimasinta ja Pjotr Leonidovitš rauhoittui.
Antonina Aleksejevna ilmaisi haluavansa osallistua juominkeihin, mutta ehdottomasti alastomana ja lisäksi istuen pöydällä, jolle oli tarkoitus kattaa suolapalat ja votka.
Miehet istuutuivat tuoleille, Antonina Aleksejevna pöydälle, ja juomingit alkoivat.
Ei ole varmaan kovin hygieenistä, että alaston nuori nainen istuu pöydällä jolta syödään. Lisäksi Antonina Aleksejevna oli melko tukevaa tekoa eikä mitenkään erityisen siistiä lajia, joten tiedä häntä mitä helvettiä siellä ylipäätään tapahtui!
Pian kaikki olivat kuitenkin juoneet riittävästi ja nukahtivat, miehet lattialle, Antonina Aleksejevna pöydälle.
Ja yhteisasunnon ylle laskeutui hiljaisuus.
- Kappas vaan! sanoi vartija ja tutki kärpästä. - Jos sen päälle lorauttaisi puusepänliimaa, niin siihen loppuisi senkin tarina. On siinäkin mokoma! Ja pelkän liiman takia!
- Hei, vanha variksenpelätin! huusi nuori mies, jolla oli keltaiset hansikkaat.
Vartija ei tajunnut, että puhuttelu tarkoitti häntä, vaan jatkoi kärpäsen tutkimista.
- Kuuletko sinä, kun sinulle puhutaan? nuori mies huusi uudestaan. - Senkin ääliö!
Vartija litisti kärpäsen sormellaan ja sanoi vilkaisemattakaan nuoreen mieheen:
- Mitä sinä oikein karjut, rääväsuu? Kyllä minä muutenkin kuulen. Ei tarvitse karjua.
Nuori mies pudisteli hansikkailla housujaan ja kysyi kohteliaasti:
- Sanokaahan, setä, miten täältä pääsee taivaaseen?
Vartija vilkaisi äkkiä nuoreen mieheen, siristi ensin toista ja sitten toista silmäänsä, kyhnytti partaansa, vilkaisi vielä kerran nuoreen mieheen ja sanoi:
- No, mitä te siinä vielä seisotte, alkakaa kalppia.
- Anteeksi, nuori mies sanoi, - mutta minulla on hirvittävä kiire. Siellä on minulle jo huonekin valmiina.
- No, hyvä on, vartija vastasi, - näyttäkää lippunne.
- Lippu ei ole minulla. Ne sanoivat, että pääsen läpi ilmankin, nuori mies sanoi tuijottaen vartijaa silmiin.
- Kappas vaan! vartija sanoi.
- Niin että miten on? nuori mies kysyi. - Päästättekö te minut sisään?
- Hyvä on, hyvä on, vartija sanoi. - Menkää sitten.
- Entä miten sinne mennään? Mihin suuntaan? nuori mies kysyi. - Minä kun en edes tunne tietä.
- Minne te sitten olette menossa? vartija kysyi ottaen kasvoilleen ankaran ilmeen.
Nuori mies kuiskasi hyvin hiljaa kämmenensä suojassa: - Taivaaseen!
Vartija kumartui eteenpäin, nojautui tukevasti oikean jalkansa varaan, katsahti nuoreen mieheen tutkivasti ja kivahti:
- Mitä, mitä? Teetkö sinä minusta pilkkaa?
Nuori mies hymyili ja kohotti keltahansikkaisen kätensä ilmaan, heilautti sitä päänsä yläpuolella ja katosi.
Vartija nuuhkaisi ilmaa. Haisi selvästi palaneille höyhenille.
- Kappas vaan! vartija sanoi leväyttäen takkinsa auki ja raapi mahaansa, sylkäisi siihen kohtaan missä nuori mies oli juuri seisonut ja mennä löntysti vahtikoppiinsa.
Taiteilija Serov lähti Obvodnyi-kanavalle. Mutta miksi hän sinne meni? Ostamaan kumia, tietenkin. Entä mihin hän tarvitsi kumia? Tehdäkseen itselleen kuminauhan. Entä mihin hän tarvitsi kuminauhaa. Venytelläkseen sitä, tietenkin. Niinpä niin. Ja entä sitten? Niin, ja sitten vielä: Taiteilija Serov oli rikkonut kellonsa. Se oli toiminut hyvin, mutta hän otti ja rikkoi sen. No mitä sitten? Ei paljon mitään. Ei sitten yhtään mitään, siinä kaikki. Äläkä tunge typerää pärstääsi joka paikkaan! Herra armahda! Pyhä, pyhä, pyhä!
Olipa kerran eukko. Oli ja eli ja paloi uunissa poroksi. Sinne se joutikin! Ainakin taiteilija Serov oli sitä mieltä...
Äh! Olisin kirjoittanut enemmänkin, mutta mustepullo katosi yhtäkkiä jonnekin.
Piipputupakka loppui eikä Himmelkumovilla ollut mitään poltettavaa. Hän imeskeli tyhjää piippua, mutta se vain lisäsi tuskaa. Näin kului parisen tuntia. Sitten piipputupakka ilmestyi.
Aleksei Aleksejevitš ruhjoi Andrei Karlovitšin alleen, murjoi nyrkillä hänen naamansa ja päästi irti.
Andrei Karlovitš hyökkäsi raivosta kalpeana Aleksei Aleksejevitšin kimppuun ja täräytti tätä hampaisiin.
Aleksei Aleksejevitš yllättyi näin nopeasta hyökkäyksestä ja kaatui lattialle. Silloin Andrei Karlovitš istahti hänen päälleen hajareisin, otti tekohampaat suustaan ja käsitteli niillä Aleksei Aleksejevitšin niin, että tämä nousi lattialta kasvot täysin runneltuina ja sierain revenneenä. Hän juoksi kädet kasvoillaan pois.
Andrei Karlovitš pyyhkäisi tekohampaitaan, pani ne suuhunsa ja maiskautti niitä muutaman kerran. Todettuaan että tekohampaat olivat tiiviisti paikoillaan hän vilkaisi ympärilleen, ja koska Aleksei Aleksejevitšiä ei näkynyt missään hän lähti etsiskelemään tätä.
- Kiitos, minä sanoin, - erittäin ystävällistä teiltä, mutta voin kyllä tehdä sen itsekin.
- Ei, ei, sanoi neiti, - menkää ulos vaan. Mitä te aioitte ostaa?
- Tuota noin, minä sanoin, - tarkoitukseni oli ostaa puoli kiloa mustaa leipää ja nimenomaan vuokaleipää, sitä halvempaa. Se on minusta parempaa.
- No niin, sanoi neiti. - Menkäähän nyt. Minä teen ostokset ja te maksatte sitten.
Ja hän jopa sysäsi minua kevyesti kyynärpäähän.
Lähdin leipäkaupasta ja asetuin seisomaan aivan oven viereen. Kevätaurinko paistoi suoraan kasvoihini. Aloin sytytellä piippuani. Miten herttainen nainen! Se on niin harvinaista nykyään. Seisoskelin ja siristelin silmiäni auringossa, tupruttelin piippua ja ajattelin miellyttävää nuorta neitiä. Ja hänellä oli vaaleanruskeat silmätkin. Kerrassaan ihastuttava pieni olento!
- Poltatteko te piippua? kuulin äänen sanovan vierestäni. Herttainen neiti ojensi minulle leipäni.
- Oh, olen teille äärettömän kiitollinen, minä sanoin ja otin leivän.
- Te poltatte piippua! Se on minusta kamalan ihanaa, herttainen neiti sanoi.
Ja meidän välillemme sukeutui seuraavanlainen keskustelu:
HÄN: Te käytte siis itse ostamassa
leipänne?
MINÄ: Enkä ainoastaan leipää; minä
ostan kaiken itse.
HÄN: Missä te sitten syötte
päivällistä?
MINÄ: Tavallisesti valmistan
päivälliseni itse. Mutta
joskus syön myös
oluttuvassa.
HÄN: Pidättekö te oluesta?
MINÄ: En, minä pidän enemmän votkasta.
HÄN: Minäkin pidän votkasta.
MINÄ: Pidättekö te votkasta? Miten
ihastuttavaa! Haluaisin joskus
juoda teidän kanssanne.
HÄN: Minäkin haluaisin juoda teidän
kanssanne votkaa.
MINÄ: Anteeksi, mutta saisinko kysyä
teiltä erästä asiaa?
HÄN: (voimakkaasti punastuen)
Totta kai, kysykää pois.
MINÄ: Hyvä on, minä kysyn teiltä,
uskotteko te Jumalaan.
HÄN: (hämmästyneenä)
Jumalaan? Kyllä, tietenkin.
MINÄ: Entä mitä te sanoisitte, jos
me ostaisimme nyt votkaa ja
menisimme minun luokseni? Asun
tässä aivan lähellä.
HÄN: (terhakkaasti)
No, mikäpä siinä.
