Lainauksia nro 2 – neuvostokirjallisuuden absurdin mestarin Daniil Harmsin kynästä
Kulygin työnsi kätensä kyynärpäätä myöten Maria Timofejevnan suuhun. Maria Timofejevnalta pääsi ulvahdus.
Kulygin yritti vetää kätensä pois, mutta Maria Timofejevnan kurkku oli kiristynyt - ja Kulygin oli kiikissä.
Kellossa rasahti jokin ja sanansaattajat tulivat luokseni. En tajunnut aivan heti heidän tulleen. Aluksi luulin että kello vain oli mennyt rikki. Mutta sitten huomasin sen jatkavan tikitystään ja arvatenkin näyttävän oikeata aikaa. Samassa tunsin että huoneessa kävi läpiveto. Aloin ihmetellä itsekseni: mikä on sellainen ilmiö, joka panee kellon reistailemaan ja aiheuttaa huoneessa läpivetoa? Istuskelin ajatuksissani tuolilla sohvan vieressä ja tuijotin kelloa. Minuuttiviisari oli yhdeksikön kohdalla ja tuntiviisari nelosen lähettyvillä, kello oli siis neljännestä vaille neljä. Kellon alla roikkui seinäkalenteri, jonka lehdet rahisivat aivan kuin huoneessa olisi puhaltanut kova tuuli. Sydämeni takoi vimmatusti ja pelkäsin pyörtyväni.
- Minun on saatava hieman vettä, minä sanoin. Vierelläni oli pieni pöytä, jolla seisoi vesikannu. Ojensin käteni ja tartuin kannuun.
Vesi saattaisi auttaa, minä sanoin ja aloin tuijottaa veteen. Silloin tajusin, että sanansaattajat olivat tulleet ja että en pystynyt erottamaan heitä vedestä. En uskaltanut juoda sitä, koska olisin saattanut vahingossa juoda sanansaattajan. Mitä se oikein merkitsi? Se ei merkinnyt yhtään mitään. Sillä vain nesteitä voi juoda. Ja ovatko sanansaattajat muka nestettä? Voin siis juoda vettä, siinä ei ollut mitään pelättävää. Mutta minä en löytänytkään sitä enää. Kävelin ympäri huonetta etsiskelemässä. Yritin työntää suuhuni nahkaremmin, mutta se ei ollut vettä. Työnsin suuhuni kalenterin, mutta sekään ei ollut vettä. Päätin viitata kintaalla koko vedelle ja alkaa etsiä sanansaattajia. Minkä näköisiä he olivat? Muistin, että en ollut pystynyt erottamaan heitä vedestä, he näyttivät siis vedeltä. Mutta minkä näköistä vesi on? Pysähdyin ja aloin pohtia. En tiedä kauanko olin seisonut miettimässä, kun yhtäkkiä hätkähdin.
- Tuossa se vesi on! sanoin itsekseni. Mutta siinä ei ollutkaan vettä vaan korvani, jota oli alkanut kutittaa.
Kumarruin tunnustelemaan kaapin ja sängyn alta - ehkä vesi tai joku sanansaattajista sattuisi olemaan siellä. Mutta löysin kaapin alta pölyn keskeltä vain pallon, jonka koira oli pureskellut puhki, ja sängyn alta lasinsirpaleita.
Tuolin alta löysin puoliksi syödyn lihapullan. Söin sen ja tunsin oloni paremmaksi. Tuuli oli jo melkein lakannut puhaltamasta, kello raksutti verkkaisesti ja näytti oikeata aikaa: neljännestä vaille neljä.
- No, sanansaattajat ovat siis lähteneet, sanoin itsekseni ja aloin vaihtaa vaatteita lähteäkseni kylään.
- Älä yhtään yritä isotella! sanoi Pakin Rakukinille.
Rakukin nyrpisti nenäänsä ja vilkaisi Pakiniin pahansuovasti.
- Mitä sinä oikein tuijotat? Etkö muka tunne? Pakin kysyi.
Rakukin pureskeli hetken huuliaan pyörivässä nojatuolissaan ja käännähti tuohtuneena katsomaan toiseen suuntaan. Pakin rummutti sormilla polveaan ja sanoi:
- Mikä ääliö. Tuollaista tekisi mieli täräyttää nuijalla päähän!
Rakukin nousi ja aikoi lähteä huoneesta, mutta Pakin ponkaisi nopeasti pystyyn, juoksi Rakukinin kiinni ja sanoi:
- Odota! Mitä sinä nyt vouhotat? Istu mieluummin alas niin minä näytän sinulle jotain.
Rakukin pysähtyi ja katsahti Pakiniin epäluuloisesti.
- Mitä, etkö muka usko? Pakin kysyi.
- Uskon, Rakukin sanoi.
- Istu sitten tuohon nojatuoliin, Pakin sanoi.
Rakukin istuutui takaisin pyörivään nojatuoliinsa.
- No, Pakin sanoi, - mitä sinäkin istut siinä kuin ääliö!
Rakukin liikautti jalkojaan ja alkoi räpytellä vikkelästi silmiään.
- Älä räpyttele! Pakin sanoi.
Rakukin lakkasi räpyttelemästä, köyristi selkänsä ja veti päänsä olkapäiden väliin.
- Istu suorassa! Pakin sanoi.
Mutta Rakukin istui selkä köyryssä, pullisti vatsaansa ja venytti kaulaansa.
- Haa, Pakin sanoi, - tästä kun humauttaisin sinua päin naamaa!
Rakukin inahti, puhalsi poskensa pullolleen ja päästi ilman hitaasti sieraimien kautta ulos.
- Älä yritä isotella! Pakin sanoi hänelle.
Rakukin venytti kaulaansa vieläkin ja alkoi taas räpytellä vikkelästi silmiään.
Pakin sanoi: - Jollet sinä, Rakukin, lakkaa heti räpyttämästä silmiäsi, minä potkaisen sinua rinnuksiin.
Rakukin väänsi leukansa vinoon, jotta räpyttely loppuisi, venytti kaulaansa vielä pitemmäksi ja heitti päänsä takakenoon.
- Yäk, mikä iljettävä näky! Pakin sanoi. - Naama on kuin kanalla ja kaula paistaa sinisenä, todella kuvottavaa!
Mutta Rakukinin pää venyi ja venyi yhä pitemmälle ja kierähti lopulta holtittomasti selkäpuolelle.
- Mitä pirua! Pakin kiljaisi. - Mitä temppuilua tämä nyt on?
Pakinin suunnasta katsoen saattoi kuvitella, ettei Rakukinilla ollut lainkaan päätä. Rakukinin aataminomena sojotti suoraan ylös. Auttamattakin tuli mieleen, että se oli nenä.
- Hei, Rakukin! sanoi Pakin.
Rakukin oli vaiti.
- Rakukin! Pakin toisti.
Rakukin ei vastannut ja istui edelleen liikkumattomana.
- No, sanoi Pakin, - niin kuoli Rakukin.
Pakin teki ristinmerkin ja hiipi varpaillaan huoneesta.
Noin neljäntoista minuutin kuluttua Rakukinin ruumiista luikerteli pieni sielupahanen ja vilkaisi häijysti siihen kohtaan missä Pakin oli äskettäin istunut. Mutta samassa kaapin takaa astui suuri kuolemanenkeli, tarttui Rakukinin sielua kädestä ja lähti viemään sitä jonnekin, suoraan talon ja seinän läpi. Rakukinin sielu kipitti kuolemanenkelin perässä heitellen häijyjä katseita ympärilleen. Mutta kuolemanenkeli lisäsi vauhtia ja Rakukinin sielu viiletti perässä hypähdellen ja kompastellen, kunnes katosi lopulta kauempana kulman taakse.
Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin.
Hän ei pystynyt puhumaan, koska hänellä ei ollut suuta. Edes nenää hänellä ei ollut.
Hänellä ei ollut käsiä eikä jalkojakaan. Eikä vatsaa, selkää tai selkärankaa eikä edes sisälmyksiä. Hänellä ei ollut yhtään mitään! Joten on epäselvää, kenestä on kysymys.
Taitaa olla parasta, ettemme puhu hänestä enempää.
Kalindov seisoi varpaillaan ja tuijotti kasvojani. Se oli hyvin epämiellyttävää. Käänsin hänelle selkäni, mutta Kalindov kiersi juosten eteeni ja alkoi taas tuijottaa. Yritin suojautua häneltä sanomalehdellä, mutta Kalindov oli ovelampi kuin minä: hän sytytti sanomalehteni palamaan, ja kun se leimahti liekkeihin niin että paiskasin sen lattialle, hän jatkoi heti tuijottamista. Aloin hitaasti perääntyä ja livahdin kaapin taakse piiloon: sain vihdoinkin tilaisuuden levähtää Kalindovin julkeilta katseilta. Mutta lepohetkeni ei kestänyt kauan. Kalindov oli ryöminyt nelinkontin kaapin eteen ja tuijotti minua nyt alakautta. Kärsivällisyyteni loppui siihen: painoin silmäni kiinni ja potkaisin Kalindovia saappaalla kasvoihin.
Kun avasin silmäni, Kalindov seisoi edessäni naama veressä ja huulet riekaleina ja tuijotti edelleen kasvojani.
Nostatin juostessani pölyä. Lapset kiitivät perässäni ja raastoivat vaatteitaan. Ukot ja akat putoilivat katoilta. Minä vihelsin, jylisin, kalisutin hampaitani ja löin teräskeppiäni maahan. Risaiset lapset poukkoilivat perässäni ja katkoivat kaameassa kiireessään ohuita jalkojaan. Ympärilläni laukkasi ukkoja ja akkoja. Minä kiiruhdin eteenpäin kuin tuuli! Jalkoihini sotkeutui likaisia riisitautisia lapsia, jotka muistuttivat myrkkysieniä. Minun oli vaikea juosta. Välillä kompastuin, ja kerran olin kaatumaisillani maassa piehtaroivaan ukkojen ja akkojen puuroon. Harppasin eteenpäin, repäisin muutamalta myrkkysieneltä pään ja jalkani osui laihan eukon mahaan, hän rusahti pahasti ja sopersi: "Loppuun piinasivat." Mutta minä jatkoin juoksua, taakseni vilkaisematta. Lopulta tunsin jalkojeni alla puhtaan ja tasaisen ajotien pinnan. Siellä täällä matkaani valaisi lyhty. Olin lähestymässä saunaa. Saunatulet välkkyivät jo ystävällisesti ja miellyttävä mutta tukahduttava höyry tunkeutui sieraimiin, korviin ja suuhun. Kiiruhdin pukuhuoneen läpi riisuutumatta, ohi hanojen, saavien ja lavereiden, suoraan lauteita kohti. Ympärilleni laskeutui kuuma, valkoinen pilvi. Kuulin heikon mutta jatkuvan kellonhelinän. Asetuin makaamaan, luultavasti.
Ja sillä hetkellä valtava rauha pysäytti minun sydämeni.
