Lainauksia nro 1 – neuvostokirjallisuuden absurdin mestarin Daniil Harmsin kynästä
- Hyvät herrat, juokaa etikkaa, sanoi Šujev. Kukaan ei vastannut hänelle mitään.
- Hyvät herrat! Šujev huudahti. - Minä ehdotan, että te juotte etikkaa!
Makaronov kohottautui tuolistaan ja sanoi:
- Kannatan Šujevin ajatusta. Juokaamme etikkaa.
Mutta Rastopjakin sanoi:
- Minä en aio juoda etikkaa.
Tuli aivan hiljaista ja kaikki alkoivat tuijottaa Šujevia. Šujev istui kasvot täysin ilmeettöminä. Kukaan ei tiennyt, mitä hän ajatteli.
Kului kolmisen minuuttia.
Sutškov rykäisi nyrkkiinsä. Ryvin hieroi leukapieliään. Kaltajev suoristi solmiotaan. Makaronov liikutteli korviaan ja nenäänsä. Rastopjakin oli heittäytynyt nojatuolissaan taaksepäin ja tuijotti muka välinpitämättömänä takkaan.
Kului taas seitsemän tai kahdeksan minuuttia.
Äkkiä Ryvin nousi ja hiipi varpaillaan huoneesta.
Kaltajev kääntyi tuijottamaan hänen peräänsä.
Kun Ryvin oli sulkenut oven, Šujev sanoi:
- No niin. Kapinoitsija on lähtenyt. Hemmettiin kapinoitsijat!
Kaikki vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, Rastopjakin kohottautui ja alkoi tuijottaa Šujevia.
Šujev sanoi jyrkästi:
- Kapinoitsijat ovat roistoja!
Sutškov kohautti pöydän alla varovasti olkapäitään.
- Minä kannatan etikan juomista, sanoi Makaronov hiljaisella äänellä ja vilkaisi odottavasti Šujeviin.
Rastopjakinilta pääsi hikka ja hän punastui hämmentyneenä kuin nuori tyttö.
- Kuolema kapinoitsijoille! Sutškov huudahti ja kalisutti mustanpuhuvia hampaitaan.
Toimittajan huomautus: Tämä tarina varmaankin kuvaa hyvin oikein venäläistä sielua.
Abram Demjanovitš Pantopasov parahti suureen ääneen ja painoi nenäliinan silmilleen. Mutta se oli liian myöhäistä. Hänen silmänsä olivat täynnä tuhkaa ja pehmeää pölyä. Siitä lähtien Abram Demjanovitšin silmiä särki ja vähitellen ne peittyivät kokonaan iljettäviin märkänäppylöihin. Abram Demjanovitšista tuli sokea.
Abram Demjanovitš, sokea invalidi, sai potkut töistä ja kurjan eläkkeen, 36 ruplaa kuussa. Elämiseen nämä rahat eivät tietenkään riittäneet. Kilo leipää maksoi torilla ruplan ja kymmenen kopeekkaa ja purjosipuli 48 kopeekkaa.
Niinpä tämä työinvalidi alkoi yhä useammin vierailla roskatunkioilla.
Sokean miehen ei ollut helppo löytää syötäväksi kelpaavia jätteitä kaiken moskan ja saastan keskeltä.
Jo pelkästään roskalaatikon löytäminen vieraasta pihasta tuotti vaikeuksia. Kun silmillä ei näe, niin kysyäkö: Missähän teidän tunkionne mahtaa olla? Jotenkin noloa.
Ainoa mahdollisuus oli nuuhkia.
Jotkut tunkiot haisevat kilometrien päähän, toisissa taas on kansi joten niitä on täysin mahdoton paikallistaa. Onni jos paikalle sattuu ystävällinen talonmies, toinen taas saattaa tuhahtaa niin vihaisesti, että sitä menettää tyystin ruokahalunsa.
Abram Demjanovitš oli kerran ryöminyt uuteen ja outoon roskalaatikkoon, mutta siellä häntä puraisi rotta niin että hän kapusi heti ylös. Sinä päivänä ei syömisestä tullut enää mitään.
Mutta eräänä aamuna hänen oikeasta silmästään ponnahti jotain pois.
Abram Demjanovitš hieroi silmää ja näki yhtäkkiä valoa. Sitten vasemmastakin silmästä ponnahti jotain pois ja Abram Demjanovitš sai näkönsä takaisin.
Siitä päivästä lähtien onni hymyili Abram Demjanovitšille.
Kaikki kävivät kilvan häntä tapaamassa.
Ja Raskaan teollisuuden keskusliitossa oltiin innoissaan, hyvä ettei kultatuolissa kannettu.
Niin Abram Demjanovitšista tuli suurmies.
Olipa kerran nelijalkainen varis. Tai oikeastaan sillä oli viisi jalkaa, mutta siitä ei tässä yhteydessä kannata puhua.
Sattuipa kerran, että nelijalkainen varis osti itselleen kahvia ja alkoi aprikoida: - No niin, nyt minä olen ostanut kahvia, mutta mitä minä sillä teen?
Paha kyllä ohitse sattui samassa juoksemaan kettu. Se huomasi variksen ja huusi:
- Hei, se huusi, - hei, varis!
Ja varis huusi ketulle:
- Itse olet varis!
Ja kettu varikselle:
- Ja sinä, varis, olet sika!
Varis harmistui tästä niin että pudotti kahvinsa maahan. Ja kettu mennä viiletti tiehensä. Varis kiipesi alas puusta ja lähti laahustamaan neljällä tai tarkemmin sanottuna viidellä jalallaan kohti kurjaa talorähjäänsä.
Minulle sattui merkillinen tapaus: unohdin yhtäkkiä kumpi tulee ensin, 7 vai 8.
Menin naapureiden luo ja kysyin heiltä, mitä mieltä he olivat asiasta.
Kuinka suuri olikaan hämmästyksemme, sekä heidän että minun, kun he yhtäkkiä huomasivat, etteivät hekään pysty muistamaan järjestystä:1,2,3,4,5,6 heillä oli muistissa, mutta ei yhtään enempää.
Lähdimme kaikki Gastronom-ruokakauppaan, joka sijaitsee Znamenskaja- ja Basseinaja-kadun kulmassa ja kysyimme kassaneidiltä neuvoa pulmaamme. Kassaneiti hymyili alaluloisesti, otti suustaan pikkuisen vasaran, liikautti hieman nenäänsä ja sanoi:
- Minun mielestäni seitsemän tulee kahdeksan jälkeen siinä tapauksessa, että kahdeksan tulee seitsemän jälkeen.
Kiitimme kassaneitiä ja riensimme iloisina ulos kaupasta. Mutta pohdittuamme hetken hänen sanojaan masennuimme taas, sillä ne tuntuivat meistä niin järjettömiltä. Mitä tehdä? Lähdimme kesäpuistoon ja aloimme laskea siellä puita.
Mutta päästyämme kuuteen keskeytimme laskemisen ja aloimme väitellä: toisten mielestä seuraavaksi tuli 7 ja toisten 8.
Olisimme varmasti väitelleet hyvinkin pitkään, mutta onneksi penkiltä sattui putoamaan lapsi, jolta murskaantuivat molemmat leukaluut. Se käänsi ajatuksemme pois väittelystä.
Sitten me hajaannuimme, kukin kotiinsa päin.
Minua sanotaan kapusiinimunkiksi. Siitä hyvästä minä vielä revin joltakulta korvat päästä, mutta juuri nyt minua askarruttaa Jean-Jacques Rousseaun maine. Kuinka hän tiesi kaiken? Miten lapset kapaloidaan ja nuoret naiset naitetaan! Kyllähän minäkin jo kaiken tiedän, mutta en ole täysin varma tiedoistani. Lapsista tiedän aivan varmasti, että heitä ei tarvitse lainkaan kapaloida vaan heidät pitää tuhota. Sitä varten minä järjestäisin kaupunkiin keskuskuopan, jonne heidät heitettäisiin. Ja jotta kuopasta ei alkaisi levitä mädän hajua, sinne voitaisiin viikoittain kaataa sammuttamatonta kalkkia. Samaan kuoppaan minä heittäisin myös kaikki saksanpaimenkoirat. Entä sitten nuorten naisten naittaminen? Se olisi mielestäni helpompaa: minä avaisin yleisen salin, jonne kaikki nuoret kokoontuisivat vaikka kerran kuukaudessa. Jokainen 17-35-vuotias riisuutuisi alasti ja kävelisi ympäri salia. Mikäli joku sattuisi miellyttämään, niin pari vetäytyisi salin nurkkaan ja siellä molemmat osapuolet voisivat tarkastella toisiaan perusteellisemmin. Niin, unohdin sanoa, että jokaisella pitäisi roikkua kaulassa lappu, jossa olisi etunimi, sukunimi ja osoite. Siten sopivaksi katsomalleen henkilölle voisi lähettää kirjeen ja solmia tiiviimmän tuttavuuden. Ja jos joku ukko tai akka yrittäisi sekaantua asiaan, ehdotan että heidät pilkottaisiin kirveellä ja heitettäisiin sinne minne lapsetkin eli keskuskuoppaan.
Olisin kirjoittanut hallitsemastani tiedosta enemmänkin, mutta valitettavasti minun on nyt mentävä kauppaan ostamaan mahorkkaa. Lähtiessäni ulos otan aina mukaan paksun kyhmyisen karahkan. Otan sen mukaani voidakseni hutkia jalkoihini ryntäileviä lapsia. Luultavasti minua on sen takia alettu kutsua kapusiiniksi. Mutta odottakaahan vain, ryökäleet, vielä minä revin teiltä korvat päästä.
Tultuani kotiin riisuin päällystakin, otin liivien taskusta kellon ja ripustin sen naulaan roikkumaan, sitten lukitsin oven ja heittäydyin leposohvalle pitkäkseni.
Päätin maata siinä kunnes nukahtaisin.
Kadulta kuului pikkupoikien iljettäviä huutoja. Aloin siinä maatessani keksiä heille rangaistuksia. Kaikkein eniten minua kiehtoi ajatus tartuttaa heihin jäykkäkouristus, jotta he lakkaisivat yhtäkkiä liikkumasta. Vanhemmat joutuisivat raahaamaan heidät kotiin. Siellä he makaisivat eivätkä pystyisi edes syömään, koska eivät saisi suutansa auki. Heitä ruokittaisiin keinotekoisesti. Viikon kuluttua jäykkäkouristus alkaisi hellittää, mutta lapset olisivat niin heikkoja, että joutuisivat olemaan vuoteessa vielä kokonaisen kuukauden. Sitten he alkaisivat vähitellen parantua, mutta minä tartuttaisin heihin uuden jäykkäkouristuksen ja he kuolisivat kaikki.
