Steinerpedagogiikan maisteri Leif Tjärnstigin väitöskirja aikuispedagogiikan alalta on julkisesti tarkastettu Åbo Akademin kasvatus-ja hyvinvoinnin tiedekunnassa Vaasassa (Fakulteten för pedagogik och välfärdsstudier vid Åbo Akademi) 10.1.2020. Väitöksen opponentti eli vastaväittelijä oli dosentti Silwa Claesson Göteborgin yliopistosta ja kustos professori Petri Salo Åbo Akademista. Väitöskirjan tekijä ruotsalainen Leif Tjärnstig on alkujaan steinerkoulunopettaja ja Oslon Steinerhoyskolenista vuonna 2010 maisteriksi valmistunut. Hän vastaa tällä hetkellä Tukholman steineropettaja-korkeakoulun aineenopettajakoulutuksesta.

Väitöskirjan otsikko on Didaktisk praxis i Walldorfskolan. En didaktisk analys och bildningsteoretisk tolkning av fyra waldorflärarens pedagogiska tänkandet och förhållningssätt. Vapaasti suomennettuna: “Opetuskäytäntö steinerkoulussa. Opetuskäytännön analyysi ja sivistysteoreettinen tulkinta neljän steinerkoulun opettajan pedagogisesta ajattelusta ja suhtautumistavasta opettamiseen.”

Luottamuksen ilmapiiri on tutkitusti oleellista koulussa

Kyseinen tutkimus on opetuskäytännön analyysi ja sivistysteoreettinen tulkinta neljän steinerkoulunopettajan pedagogisesta ajattelusta ja suhtautumistavasta opetukseen. Nämä asiat ja asenteet olivat keskiössä, kun ensimmäisen steinerkoulun opetuksen ihanteita muotoiltiin. Steinerpedagogiikan piirissä tehdyissä useissa tutkimuksissa on useita esimerkkejä hyvistä oppimistuloksista ja suhteista oppilaiden ja opettajien välillä. Luottamuksen ilmapiirin aikaan saaminen opetustilanteessa, luo juuri niitä hyviä edellytyksiä oppilaan oppimiselle. Tutkimuksessa tulee myös esiin, kuinka opetuksellinen osaaminen, ammattitaito välittyy opettajien välillä.

Steinerpedagogiikka on erityispiirteidensä vuoksi elänyt ja kehittynyt pääasiallisten kasvatusopillisten suuntausten sivussa koko historiansa ajan. Tämä on johtanut siihen, että opetuksen tutkimus steinerkouluissa on ollut melko olematonta. Tjärnstigin tutkimus sisältää joitakin teoreettisia lähtökohtia, joiden avulla steinerpedagogiikasta saatuja kokemuksia on voitu tutkia, ottaa haltuun ja valaista tunnustetun opetuskäytännöllisen teorian ja ajankohtaisen tutkimuksen kautta. Tutkimus valaisee ja näyttää luonteenomaisia piirteitä steinerpedagogisesta ajattelusta.

Tutkimuksessa on käytetty opettajien ns. stimulated recall-haastatteluja, jotka perustuvat oppitunneilla videoituihin otoksiin kunkin opettajan opetuksesta. Opettajat ovat siis arvioineet omaa opetustaan ja reflektoineet sitä opetuksesta otettujen video-otosten valossa. Tutkimuksesta ilmenee, mitä tutkimuksessa olleet neljä steinerkoulun opettajaa ajattelevat oppilaiden oppimisesta ja miten he ymmärtävät oppilaiden oppimisen eri vaiheet. Ennen kaikkea oppilaita kannustetaan opettajan tunnilla antaman aineiston käsittelyyn ja omaan aktiivisuuteen. Opetustilanne on avoin. Tämän seurauksena oppilailla on mahdollisuus löytää omakohtainen mielekkyys suhteessa opetussisältöön. Mielekkyyden löytäminen edellyttää, että oppilas itse työstää opetettua ainesta itsensä kautta. Tutkimus osoittaa kuinka opettajien työskentelystä syntyy oppilaissa luottamus, jolloin he ovat halukkaita omistautumaan jollekin opetussisällölliselle asialle, vaikka he eivät vielä tiedä mihin se johtaa.

Tähän avoimeen luottamuksen tilaan päästään, kun opettaja tulkitsee ja tukee oppilaitaan. Opettaja havainnoi kuinka jokainen oppilas tasapainoilee sen kanssa miten opettaja häntä opetuksessa haastaa ja toisaalta pitää hänestä huolta ja suojelee. Opettajan toiminta ja oppilaassa syntynyt luottamus opettajaan antavat sisältöä ja edellytyksiä sille, että pedagoginen yhteisymmärrys opettajan, yksittäisen oppilaan ja koko luokan välillä pidetään yllä opetuksessa. Tutkimuksessa nähdään myös, etteivät opettajat tyydy vain siihen, mitä oppilaat tekevät ja mitä opettaja on tunnille tehtäväksi suunnitellut. Opettaja vaatii, että oppilaat ikään kuin menisivät opettajan opetuksen läpi ja muodostaisivat oman käsityksensä opetuksen esillepanosta ja sisällöstä. Tutkimuksessa olevat opettajat arvioivat, että tämän kaltaisen oppilaiden pyrkimysten kautta, oppilaat voivat toteuttaa omia tarkoitusperiään ja merkityksiä kohti tulevaisuutta.

Tutkimus antaa mahdollisuuden steineropettajuuden itsearviointiin

Väitöstilaisuuden antia oli tutkimuksen viitekehysten esille tuominen. Tutkimuksen empiirisen osan yhtenä tärkeänä viitekehyksenä ja tarkastelupohjana tuli esille yleisesti pedagogiikan tutkimuksessa käytetty niin sanottu didaktinen kolmio. Didaktisen kolmion malli; opetusprosessin perusosien havainnollistaja, opettajan ja oppilaan välistä vuorovaikutusta sekä opettamisen tapaa ja opetussisältöjen välittymistä kuvaava ja määrittelevä viitekehys. Tämä näytti sopivan kyseiseen tutkimukseen hyvin. Väitöstilaisuudessa käytiin otsikoittain melko tarkka, mutta toisaalta tilaisuuden keston vuoksi (noin 2 tuntia) melko pintaa raapaiseva keskustelu opponentin ja väitöskirjaansa puolustavan välillä. Esille tulleita kasvatusfilosofeja olivat muuan muassa Dewey, Klafki, Schatzkis ja Steiner.

Loppupäätelmänä opponentti totesi: Tutkimusaihe on hyvin ajankohtainen ja sijoittuu hyvin aikaamme ja pohjoismaihin. Empiirinen, kvalitatiivinen osa on hyvin kuvattu ja tarkasti työstetty.

Leif Tjärnstig totesi väitöksen aikana, että tämän tutkimuksen tarkoitus ei ole tuottaa parempia steinerkoulun opettajia. Paikalla väitöstilaisuudessa olleena voin kyllä todeta, että tutkimus antaa mahdollisuuden steineropettajuuden itsearviointiin ja steinerpedagogiikan kasvatus-filosofisen viitekehyksen arviointiin omassa ajassamme. Suurkiitos Leif Tjärnstig tehdystä työstä!

Tutkimusta voi tiedustella: publikationer@abo.fi

Kirjoittaja Juhani Mäkinen työskentelee rehtorina ja steinerkoulunopettajana Vaasan steinerkoulussa.

Viime aikoina kirja on ylittänyt uutiskynnyksen sillä, että sitä on kritisoitu tieteellisyyden puutteesta. Kritiikkiin saattaa vaikuttaa sekin, että tiedekäsityksemme vaikuttaa yhä enemmän pitävän tieteenä erityisesti tilastollista dataa, analyysiä ja mitattavuuteen perustuvaa tutkimusta. Kirjaa on kritisoitu paljon myös ihmisten yksinkertaistavasta lokeroinnista ja luokittelusta tiettyihin värikategorioihin.

Myös kirjan saamaa kritiikkiä voi kritisoida, koska kirjoittaja korostaa kertovansa vain pelkkiä suuntaviivoja ja kehottaa lukemaan kirjaa pilke silmäkulmassa. Totta kai värityypittelyä tulkitseva tarvitsee sekä herkkyyttä että kriittisyyttä ettei tyypittely muutu ihmisten luokitteluksi tiettyyn lokeroon. Yksilöllisyys on määräävin tekijä ja ihminen on sekä moniulotteinen olento että aina itselleen arvoitus.

Lisäksi kuten kirjan nimikin, koko kirjoitustyyli ja ilmaisut ovat niin kärjistäviä, ettei sisältöä voi muutenkaan kirjaimellisesti ottaa eikä varsinkaan luulla tiedekirjaksi. Kirja kärjistää, että punainen tyyppi puhuu valonnopeudella. Sininen tyyppi ei piittaa tippaakaan henkilökohtaisista mieltymyksistäsi. Antaessasi punaiselle tyypille negatiivista palautetta, tarvitset asbestista valmistetun suojapuvun ja paloturvallisen kypärän. Siinä missä sininen tyyppi arvostaa yksityiskohtaisen tarkkoja laskelmia ja selvityksiä, keltainen tyyppi oksentaa niistä. Stressaantuessaan sinisen maailma muuttuu yönmustaksi ja hän on hirvittävän pessimistinen.

Kirja auttaa ymmärtämään paremmin, miksi et ymmärrä kollegoitasi

Kyseessä on kirja, jota on helppo kritisoida (kärjistykset, lokerointi, tieteellisyys), mutta onko se tarpeen, koska se avulla voi kuitenkin ymmärtää hiukan paremmin työntekijöitään ja kollegoitaan ja toki myös itseään. Eriksonin värityypittelyn alku löytyy antiikin Kreikasta lääketieteen isä Hippokrateelta. Niin ikään se on myös käytännössä hyvin lähellä steinerpedagogiikassa alaluokilla sovellettua temperamenttikasvatusta.

Steinerpedagogiikan mukaan yksi persoonallisuuden ulottuvuuksista on temperamentti. Steinerkasvattajat pyrkivät hyödyntämään alimpien luokkien oppilastuntemuksessa temperamenttijaottelua ja sen lisäksi myös muita tyyppijaotteluja. Tyyppijaottelu ei aliarvioi yksilöllisyyttä. Se ajatko autolla, mopolla vai polkupyörällä, voi määrätä tietyissä puitteissa liikennekäyttäytymistä mutta ei kulkusuuntaa ja reittiä. Vastaavasti luonnetyyppikään ei määrää yksilöllisyyttä. Yksilöllisyys ohjaa elämänkulkua luonnetyypin puitteissa. Oleellista on, että kasvattaja pitää havaintonsa ja käsityksensä oppilaista elävänä eikä luokittele ja lokeroi heitä jonkin temperamentin edustajaksi. Oppilaiden luonteenrakenteet ja reagoimisen tapa voidaan siis jaotella neljään temperamenttityyppiin. Rudolf Steinerin mukaan lapsella painottuu usein jokin temperamenteista ja hän käytti vanhemman steinerpedagogisen kirjallisuuden tavoin vielä antiikin ajoilta periytyviä termejä flegmaattinen, koleerinen, melankolinen ja sangviininen. Koska antiikista juontuviin termeihin, kuten flegmaattinen, liitetään nykyisin kielteisiä mielikuvia, on ne uudemmassa steinerpedagogisessakin kirjallisuudessa (esimerkiksi Jarno Paalasmaa: Steinerkoulun ABC. Leikistä luovaan ajatteluun. Into Kustannus 2019) yhä enenevässä määrin korvattu neutraalimmilla ilmaisuilla vihreä, punainen, sininen ja keltainen temperamentti.

Eriksonin mukaan ryhmässä olisi hyvä olla kaikkia värejä, mutta keskenään haastavia yhteistyöpareja ovat punainen ja vihreä sekä keltainen ja sininen.

Kullakin luonteenlaadulla on tyyppitaipumuksensa – esimerkiksi eristyvä, esiintyvä – joiden kehitystä opettaja voi seurata ja suunnatuin kasvatustoimenpitein ohjata. Steinerpedagogisen temperamenttikasvatuksen perusajatuksena on kehittää ja hyödyntää vallitsevan temperamentin positiivisia mahdollisuuksia, ei koskaan eliminoida sitä. Opettaja voi käsitellä oppilasta tämän luonnetyyppiä puhuttelevalla tavalla, ei sitä torjuen. Kärjistäen kuvattuna puhkuvaa tarmopakkausta (punainen eli koleerisesti painottunut lapsi) ei kehoteta olemaan kiltti ja istumaan rauhassa paikallaan. Hän saa tehtäviä, joiden kanssa voi mitellä voimiaan. Pelokasta lasta taas ei hyödytä rohkaista julkisin kehotuksin avaamaan suutaan reippaasti. Hänelle rakennetaan huomaamaton turvallinen tilaisuus tulla itse esiin.

Silloin kun keltainen eli sangviininen (vilkas, eläväinen, kevyt) lapsi kohdataan hiukan keltaisesti, hän myös kokee tulleensa kohdatuksi yksilöllisesti, tai kun esimerkiksi sinisen (harkitsevan, hiljaisen) lapsen kanssa asia käydään läpi tarkasti vaihe vaiheelta, hän tuntee tulleensa yksilöllisesti huomioiduksi. Yksinkertaistettuna voi sanoa, että temperamenttien suhteen toimii vanha homeopaattinen periaate ”samaa samalle”. Usein tätä sovelletaan esimerkiksi alimpien luokkien istumajärjestyksessä niin että temperamentiltaan samanlaiset lapset istuvat vierekkäin. Myös Erikson kuvaa perussääntönä, että kohtele punaista punaisen, keltaista keltaisen tavoin jne.

Steinerpedagogisesti ajateltuna temperamenttia tietoisesti kasvattamalla voidaan välttää hoitamatta jääneen temperamentin hallitsemattomat vaikeudet ja luonteen heikkoudet myöhemmällä iällä. Tällaisia heikkouksia voisivat olla esimerkiksi punaisella sosiaalinen häikäilemättömyys, sinisellä katkeroituminen, keltaisella pinnallisuus ja vihreällä laiskuus. Steinerpedagogisen näkemyksen mukaan tasapainoisella aikuisella ilmenee kaikkia temperamentteja eikä mikään niistä ole liian hallitsevassa asemassa. Erikson sen sijaan suhtautuu epäilevämmin siihen, että voisimme olla samanaikaisesti eri persoonallisuustyyppejä.

Jarno Paalasmaa