Luin juttusi vielä äsken lävitse ja se on minusta edelleen kiinnostava pohtiva artikkeli, joka saattaa lukijan pohtimaan mukana. Myötätunnon ja sympatian merkityserot jäivät ajatteluttamaan... Itse huomaan mieltäväni sympatian ihmisen sisäiseksi voimalataukseksi, joka toimii monissa eri tehtävissä. Se on innostuksen, ryhtyvyyden, aloitteisuuden rakkauden, toimeliaisuuden, välittämisen, tahtomisen, pyrkimisen (vihankin!) yms. ”käyttövoimaa”. Se on subjektista säteilevää energiaa - sellaisena tietysti myös edellytys empatian olemassaololle. Empatian miellän selvästi jo kohdentuvana ja kohteeseen mukautuvana, hienovaraisemmin lähestyvänä tunnekykynä. Empatia toimi sympatian voimin, mutta on orientoituneempi toiseen. Voisiko sanoa, että sympatia on subjektiivinen tahtovoima, alkuvoimainen; se on enrgiaa. Empatian näen objektiivisempana ja jollain tavoin kultivoituneempana tunnevoimana, joka orientoituu kohteeseensa.

Nämä tässä ovat lähinnä artikkelisi pohdintojen herättämiä jatkoajatuksia.

Iloisin terveisin

Ulla Ahmavaara

Vietimme koulussamme helmikuussa karnevaaleja. Ensimmäisen luokan teemana olivat kansansadut ja -tarinat, jotka kuuluvat steinerkouluissa ensimmäisen luokan kertomusaineistoon. Lapset saivat pukeutua satuhahmoiksi: oli kuningasta, prinssiä, Punahilkkaa, menninkäistä ja ritaria. Kaksi modernimpaakin satuhahmoa löysi tiensä paikalle, mutta sulassa sovussa he leikkivät menneiden aikojen hahmojen kanssa. Nimenomaan leikkivät. Sillä leikiksihän koko päivä meni. Ja hyvä niin!

Lapsella on luontainen kyky heittäytyä roolileikkeihin ja sitä kautta asettua toisen asemaan. Koulumaailmassa vapaalle leikille ei välttämättä ole juurikaan tilaa koulupäivän aikana. Ohjattua leikkiä ja toimintaa koulussa on luonnollisesti enemmän; opettajalla on usein pedagoginen ajatus ohjatun leikin taustalla. Ohjattuihin leikkeihin sisältyy usein sääntöjä, joita alakoululainen pystyy jo noudattamaan. Tai ainakin harjoittelemaan. Parhaimmillaan ohjattu leikki jatkuu vapaana leikkinä, jos sille annetaan tarpeeksi aikaa. Toisinaan leikin rooli saattaa jäädä päälle ja kesken oppitunnin joku vilauttaa näkymätöntä miekkaansa tai liitelee keijuna ympäri huonetta. Se kertoo lapsen tarpeesta saada toteuttaa itseään.

Timo Jantunen ja Niina Heino kirjoittavat artikkelissaan “myötätunto ja leikki” myötätunnon kasvavan roolileikeissä, jolloin roolihahmon käyttäytyminen saattaa poiketa hyvinkin paljon omasta käytöksestä. Roolihahmon kautta pääsee kokeilemaan, miltä toisesta tuntuu, miten hän maailman kokee.

Kansansatujen ja -tarinoiden myötä lapsi punnitsee kykyjensä mukaan hyvän ja pahan merkitystä, ottaa niistä virikkeitä leikkeihinsä ja kokeilee erilaisia rooleja. Jantunen ja Heino kirjoittavat lapsen tarvitsevan kuvittelukykyään toisen ihmisen rooliin asettuessaan. ”Ihmisten välisessä kanssakäymisessä tämä on välttämätön kyky; kyky nähdä asiat toisin kuin itse heti näkisi. Voisi sanoa, että tässä on varsinaisesti ihmisyyden, sivistyksen kyvyn juuri.” Leikin voi siis nähdä muodostavan ihmisyydelle ja sivistykselle vankkaa pohjaa. Leikkiessä vuorovaikutustaidot kasvavat myötätunnon ohella. Samalla leikki mahdollistaa omien rajojen etsimisen.

Karnevaalipäivänä sisäisesti rohkea, mutta hieman varovainen lapsi pukeutui Peppi Pitkätossuksi. Päivän aikana hänen leikeissään näkyi aivan uutta ja erilaista rohkeutta. Muutamaa viikkoa myöhemmin sain kuulla lapsen kiittäneen erästä opettajaa siitä, että oli uskaltanut kiivetä puuhun. Lapsen sanoin “se tuntui pelottavalta, mahassa asti, mutta samaan aikaan tosi hyvältä.” En voinut olla miettimättä, syttyikö hänessä puuhun kiivetessä sisäinen peppi pitkätossu.

Myötätuntoa ja vuorovaikutustaitoja voi ja tulee kasvattaa läpi kouluvuosien. Vapaan leikin tarve vähenee lapsen kasvaessa ja leikki muuttaa muotoaan. Steinerkouluissa leikin voi kuitenkin nähdä kulkevan mukana vuodesta toiseen kertomusaineistojen ja tarinoiden myötä, joita toisinaan työstetään draaman keinoin. Viidennellä ja kahdeksannella luokalla keskitytään näytelmän tekoon, jolloin jokaisella oppilaalla on mahdollisuus asettua häntä vahvistavaan rooliin - joko oppilaalle ominaiseen tai juuri vastakkaiseen. Näytelmien ja draaman kautta oppilas voi päästää irti omista toimintamalleistaan ja olla välillä jotain ihan muuta, ilman häpeää. Draaman keinoin voi käsitellä mieltä askarruttavia asioita ja heittäytyä toisen asemaan. Sitä kautta voi aueta myös väylä ymmärtää muita ihmisiä ja maailmaa.

Steinerkouluissa opettajalle avautuu oiva tilaisuus vapaan leikin seuraamiseen välituntien lisäksi viikottaisten metsäretkien aikana ensimmäisellä ja toisella luokalla. Luonto tarjoaa itsessään oivat puitteet leikille, luovuudelle, mielikuvituksen ja myötätunnon kehittymiselle. Luonto kutsuu luokseen.

Oman luokkani kohdalla maanantainen metsäretki avaa portin vapaaseen leikkiin. Metsässä aika pysähtyy. Vuorovaikutustaidot ovat parhaimmillaan, eikä erimielisyyksiä juurikaan synny. Erilaiset roolit vaihtuvat lennossa oppilaiden kesken luontevasti ja jokainen saa olla juuri sitä mitä on. Luonto tuntuu auttavan meitä kohtaamaan itsemme ja toisemme lempeämmin. Luonto antaa mahdollisuuden kiireettömyyteen, siellä ole mitään turhaa. Luonnossa meillä on tilaa olla ja hengittää. Luonto hengittää kanssamme, se mahdollistaa meille suotuisan paikan olla yhteydessä ympärillä olevaan, myös toisiin ihmisiin. Luonnossa on tilaa myötätunnolle ja leikille.

Maria Karikoski, steinerkoulun luokanopettaja, Fredrika-koulu, Porvoo