PÄÄKIRJOITUKSET

Snellman-korkeakoulun varhaiskasvatusopintojen opetussuunnitelmatyö on esimerkki juuri tällaisesta itsereflektiosta, omasta filosofisesta perustasta lähtevästä vahvuuksien syventämisestä ja steinerpedagogisen varhaiskasvatuksen asettelusta tämän päivän yhteiskunnalliseen kehykseen.

Tästä syystä tämä opetussuunnitelmatyö on ollut arvokasta, lämmin kiitos siitä tekijöille (OPS- työryhmä: Raija Lautela, Taina Raatikainen ja Tiina Ristolainen) ja onnittelut Snellman-korkeakoululle!

Kasvatustieteessä opetussuunnitelmateorian tutkimuksessa opetussuunnitelma ymmärretään hyvin moniulotteisena ja monitasoisena kokonaisuutena. Kirjoitetun dokumentin lisäksi voidaan erottaa esimerkiksi toteutettu ops (opettajan elävä ops), koettu ops (lapsen elävä ops), piilo-ops ja ns. nolla-ops. Tasot kytkeytyvät toisiinsa ja siksi kaikki ovat merkityksellisiä. Mutta tällä hetkellä elän myös steinerpäiväkodin vanhemman arkea ja tästä arjen kokemuksesta ja hyvin käytännölliseltä tasolta nostan esiin kolme tekijää, jotka nostavat steinerpäiväkodin erittäin ajankohtaiseksi juuri tässä hetkessä.

Yhteisöllisyys

Usean tulevaisuuden tutkijan mukaan juuri yhteisöllisyyden merkitys kasvaa koko ajan. Steinerpäiväkodin vanhempana elän tätä yhteisöllisyyttä eikä se ole vain klisee ja juhlapuheissa toistettava asia. Yhteisöllisyys ja sosiaalisen pääoman kasvattaminen on tavoite, mutta ei vain tavoite, vaan myös osa menetelmää ja osa päiväkodin arkea.

Leikki

Steinerpäiväkodeissa leikki on keskeisin opetusmenetelmä ja samalla ymmärretään, että lapsi ei leiki oppiakseen, mutta oppii leikkiessään. Leikki on paras oppimismenetelmä niin kasvatuksen klassikoiden kuin motivaatiopsykologian, positiivisen psykologian kuin aivotutkimuksenkin lähtökohdista arvioituna. Leikissä toteutuu parhaiten sekä autonomian, kompetenssin että yhteenkuuluvuuden kokemus. Leikkiminen liittyy näihin kaikkiin kolmeen sisäisen motivaation alueeseen.

Sekä luovuuden että moraalin kehityksen näkökulmista päiväkodissa eletty mielikuvitusrikas satujen ja leikin täyttämä lapsuuden maailma on välttämättömyys.

Luontosuhde

Tällä hetkellä elämme keskellä ekokriisiä ja elämäntapamme perustuu luontoa tuhoavaan ylikulutuksen kulttuuriin. Koska kasvatuksen eräs tehtävä on sosialisaatio, on kasvatus helposti osa ongelmaa. Poliittisten päätösten ohella on välttämätöntä muuttaa maailmaa myös kasvatuksen avulla. Steinerpäiväkodeissa on ymmärretty konkreettisella tavalla se, miten kunnioittava luontosuhde kehittyy parhaiten luonnossa toimimalla ja olemalla eikä niinkään arkea digitalisoimalla tai valmiista oppimateriaaleista opiskelemalla.

Kaiken kaikkiaan kohtaan steinerpäiväkodin arjessa sellaista kohtaamiseen liittyvää ilmiötä, jota voi olla joskus hankala sanoittaa opetussuunnitelmadokumentteihin. Kyse on pedagogisesta viisaudesta, lämmöstä ja sydämen viisaudesta, jota kasvatusfilosofisessa kirjallisuudessa kutsutaan toisinaan pedagogiseksi rakkaudeksi.

Kirjoitus on Jarno Paalasmaan tervehdys varhaiskasvatusopintojen opetussuunnitelman julkistusjuhlassa lokakuussa 2019.

Tätä mietin yhdessä Niina Heinon ja Susanna Suutarlan kanssa juurevammin vuoden 2019 alussa ilmestyneessä kirjassamme Leikin taikaa.

Haluan kuitenkin tässä artikkelissa tuoda esiin joitakin näkökohtia, osittain kirjan pohjalta.

Yksi peruspilari on leikin merkityksen taju. Sen pohjalla on ymmärrys lapsuuden ajan kokemisen erilaisuudesta. Jotta todella kohtaisimme lapsen, meidän on asetuttava tuntevalle alueellemme – kaivettava itsestämme, alitajunnastamme, lapsi ja lapsuuteen liittyvä leikin valtakunta.

Lapsi ei pyri ajattelemaan syitä, vaikka hän myös miksi-kysymyksiä esittää. Hän on kiinnostunut tarkoituksista, ei syys-seuraus -suhteista. Niinpä aurinko seuraa häntä metsäretkellä luontoon. Ja pallo vierii lapsen luo, koska se haluaa tulla hänen luokseen. Kaikki elää – mikään ei ole vielä kutistunut ja kuivettunut mietinnän käsitteiksi

Tämä lapsen toiminnallisuus – eläminen aistien ja tunnelmien maailmassa tekee hänelle mahdolliseksi kohdata maailma välittömästi, aidosti, ilman, että rupeaisi kovasti pohtimaan asioita, vaikka hän toki sitäkin tekee: ihmettelee asioiden olemista, jopa syntyä. Ja tästä ihmetyksestä lähtee lapsen ajattelu, jota leimaa mielikuvituksen laatu. Selitykset ilmiöille voivat olla mitä ihmeellisempiä. Tätä lapsen taikamaailmaa me aikuiset ymmärtämättömyydessämme usein pyrimme oikomaan ja mestaroimaan. ”Tuohan on vain mielikuvitusta, leikkiä”, saatamme sanoa.

Palikka tai mikä tahansa esine lapsen leikissä voi muuttua milloin autoksi, milloin jänikseksi tai vaikkapa pensaaksi. Tälle lapsen mahdollisuustasolle meidän aikuisten tulisi pyrkiä, kun pyrimme kohtaamaan lapsen. Tämä on todellisen kohtaamisen ehto: sinulla on oltava ”mahdollisuussilmälasit”, kuten aivotutkija Matti Bergström asian hauskasti ilmaisee.

Tämä vaatii meiltä aikuisilta pientä ponnistusta alitajunnan suuntaan. On pysäytettävä omassa päässä tapahtuva kuumeinen käsiteajattelu ja tultava tunteen ja mielikuvituksen alueelle.Tässä lapsi voi meitä auttaa, kun antaudumme leikin tuoksinaan hänen kanssaan.

Meissä kaikissa on myös tämä lapsuus ja lapsi piilossa; se vain on painunut meissä aikuisissa unen alueelle. Se on kuvallisen ajattelun aluetta, sitä ei ole vielä kahlittu loogisuuden siteillä. Ja kuitenkin meidän on nähtävä, että juuri tässä kuvallisessa ajattelussa on myös loogisen ajattelun juuri. Sen perustalle rakentuu elävä, muuntautumiskykyinen ja liikkuva ajattelu.

Usein me vetoamme lapsen mietintään ja järkeen, kun haluamme hänen toimivan toivomallamme tavoin. Tämmöiset järkisyyt ovat lapselle kuitenkin vielä kuin vettä hanhen selässä – eivät ne häntä kosketa. Toista on, jos vetoamme hänen kuvalliseen tajuntaansa: Rukkaset eivät halua jäädä tänne naulakkoon yksin; ne haluavat mukaan pihaleikkiin sinun pienissä kätösissäsi.

Lapsi lepää leikissä – saa siitä virvoitusta. On huolehdittava siitä, että lapsi saa tarpeeksi leikkiä kerätäkseen voimia päivän muihin askareihin.

Ja aikuisen on hyvä seurata leikkiä, jos ei muusta syystä niin avatakseen tulpan, jos leikkiin sellainen ilmaantuu. Tulppa voi aiheutua esimerkiksi jostakin lapselle liian järkyttävästä asiasta tai tapahtumasta, joita tänä päivänä maailmassa viljalti ilmenee, ja jotka lapset ottavat sitten leikkiinsä. Ahdistus tapahtumasta voi leikissä olla niin suuri, että leikki jää junnaamaan paikoilleen. Tällöin aikuisen tehtävä on kyllä puuttua asiaan, leikkiin ja avata tulppa keksimällä itselleen jokin roolihahmo ja mennä mukaan leikkiin. Niin leikin vuo pääsee jälleen virtaamaan, kun leikin esteet on raivattu.

Amerikan Yhdysvalloissa olivat lapset eräässä päiväkodissa World Trade Centerin sortumisen jälkeen leikkineet tuota traumaattista tapahtumaa ulos itsestään. Lapset kaatoivat kaikki huonekalut ja leikkivät supertuhoa joka tuhoaa kaiken. Kukaan ei jäänyt henkiin. Aikuinen laskeutui pelastuskoiraksi nuuhkimaan huonekaluläjiä ja kas joku elossa oleva löytyi. Tarvittiin apuun ambulanssi ja hoitajia ja lääkäreitä.oli taas toivoa. Lapset ilahtuivat tästä leikin saamasta uudesta käänteestä ja leikki alkoi taas virrata

Oli hyvä, että lapset saivat leikkiä tuota pelottavaa asiaa, jotta saivat käsiteltyä sitä mielessään. Mutta he tarvitsivat aikuisen neuvokkuutta avaamaan leikille turvallisen jatkuvuuden. Joskus on aivan välttämätöntä näin puuttua lasten leikkiin kun se uhkaa juuttua paikoilleen lisäten lasten kokemaa ahdistusta.

Leikin kautta lapsi elää ja käsittelee asioita, tekee ne itselleen omiksi. Leikki myös vapauttaa lapsen pelottavasta asiasta tai tapahtumasta, joka on jäänyt häntä vaivaamaan. Näin tapahtui tuossa esimerkissämme onnellisesti.

Myös monet aivan tavalliset tapahtumat kuten vaikkapa kirjastossa käynti, voi saada aikaan lapsessa tarpeen käydä asiaa läpi leikkien. Kirjastoleikkiä saatetaan vierailun jälkeen leikkiä loputtomiin kaverin taikka hoitavan aikuisen kanssa. Tällöin rooleja vaihdetaan sopivasti vaihtelun saamiseksi.

Näin lapsi oppii asioita kuin itsestään ja oppii myös vuorovaikutusta, antamista ja vastaanottamista, niiden vuorottelua. Mutta emme saa valjastaa leikkiä ja alkaa katsella sitä hyötysilmälasien läpi: että mitä kaikkea lapsen pitää tästäkin nyt oppia. On ymmärrettävä, että leikin mestarointi vie leikiltä ilon ja lapselta aloitteen tekemisen elämyksen. Leikkiin ei voi ulottaa mitään velvoitteita tai pakkoa; sen on voitava vapaasti virrata iloista soljuvaa juoksuaan.

Kirjoittaja on Steinerkasvatus-lehden varhaiskasvatusnumeron päätoimittaja.