Ennen ajateltiin, että opiskelu edelsi työelämää: ensin valmistutaan ammattiin ja sitten vain tehdään sitä, mikä on opittu. Entä tänään? Puhutaan elinikäisestä opiskelusta; on jatko- , täydennys- ja uudelleenkoulutusta, oman työn tutkimista ja niin edelleen. Olemmeko löytämässä uudenlaista työnkuvaa ja samalla uudenlaista opiskelun ideaa? Omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan esittää Annina Becker tässä omakokemuksellisessa kirjoituksessaan.

Pienten posket hehkuvat pakkasulkoilun jälkeen ja pihaleikkien vauhti tuntuu jatkuvan päiväkotimme seinien sisäpuolella. Tänään eteinen tuntuu jotenkin erityisen ahtaalta ja lempeäksi muotoillut toimintaa ohjaavat sanani tuntuvat kaikuvan kuin kuuroille korville. Riisumiselle ei vain kerta kaikkiaan meinaa löytyä millään selkeää suuntaa. Pienimmällä on jo kova pisuhätä ja kaiken keskellä en ehdi auttamaan häntä riittävän nopeasti vessaan. Pisu valuu ulkohaalarin lahkeesta lattialle. Kuin huomaamatta huokaisen syvään omaa riittämättömyyttäni ja pikkuinen katsoo minuun anteeksipyytäen. Siinä samassa selkäni takana alkaa pipot ja huivit lennellä. Lempeät sanani on kadoksissa ja karjaisen harmini pihalle – nyt riittää lapset! Kiukun puna valuu kasvoilta kaulalleni häpeän laikuiksi, kun huomaan kollegani vilkaisevan minuun päin. Kuinka tässä nyt näin kävi, näkikö joku? Enhän minä halunnut hermostua.

Varhaiskasvattajan työtakin taskut ovat täynnä jaloja ja yleviä ominaisuuksia. Taskuista pilkottaa kärsivällisyyttä, lempeyttä, ymmärtäväisyyttä, kekseliäisyyttä, myötätuntoa, kohtaamisen taitoa, kauniita sanoja, lempeitä kosketuksia, lauluja, loruja, rytmikapuloita ja taikatemppuja. Tai tämän suuntainen on usein meidän kasvattajien ammatillinen intentio ja ihannekuva itsestämme. Ja hyvä niin, ihanteita tarvitaan ja hyvä suunta omalle kasvulle. Vaan mitä tapahtuu, kun ohitamme todellisuuden, tuntevan ja kokevan inhimillisyytemme? Mitä tapahtuu, kun jäämme ihanteiden varjoon? Olemme tuntevia myös, kun puemme työtakkimme päällemme. Työtakin alla on helppo tuntea iloa, riemua ja rakkautta, vaan entä kun tunteet painavat meitä alas ja tuntuvat raskailta tai jopa epäsopivilta?

Varhaiskasvatuksen ja koulun kentälle on viime vuosina virinnyt ymmärrys tunnetaitojen merkityksestä osana kasvatus- ja opetustyötä. Lapsille suunnattua tunnetaitoihin liittyvää kirjallisuutta, työkirjoja, pelejä ja tietokoneohjelmia on tarjolla runsaasti. Näiden arvo on suuri ja se viestii siitä, että nyt on ollut korkea aika herätä ymmärtämään ihmisyyden merkityksellinen, tunteva osa. Vaan miten olemmekin niin vähän pysähtyneet miettimään kasvattajan omia tunnetaitoja? Meidän ei tule ohittaa sitä tosia-asiaa, että lasten kanssa ollessamme meissä herää monenlaisia tunteita. Useimmiten määrittelemme ne positiivisiksi tai negatiivisiksi, sopiviin ja ei sopiviin. Jotta voimme säilyttää pyrkimyksemme lapsen autenttisuuden kohtaamiselle, tulee meidän omata riittävät taidot tunnistaa mitä tämä kohtaaminen meissä itsessämme herättää ja miten toimia heränneiden tunteiden kodalla.

Toisen ihmisen äärellä oleminen tuntuu. Minussa liikahtaa jotain, kun sinä teet tai sanot jotain. Minä resonoin sinusta. Useimmiten tämä kaikki tapahtuu alitajunnan tasolla, emmekä tule tästä tietoiseksi. Mutta sitten on niitä hetkiä, kun toisen tapa resonoi vahvemmin. Silloin sen vaikutus nousee tietoisuuteni. Syntyy salamannopea ajatus, johon kehoni reagoi synnyttäen tuntemuksen ja jonka tunnistan tunteeksi. Tunne puolestaan herättää meissä useimmiten jonkin tavan toimia. Toimintamme saattaa olla hyvin reaktiivinen, jota saatamme vasta jälkikäteen tarkastella. Reaktion hetkellä olemme harvoin tietoisia toiminnastamme, vaan toimimme autopilotti päällä. Saatamme myös kyetä arvioimaan pintaan nousevat tunteet epäsopiviksi ja työnnämme ne äkkiä ”maton alle”. Pidämme näin yllä fantasiaa kasvattajasta, jonka tunneskaalaan ei kuulu ärtymystä, vihaa, turhautumista, epätoivoa, pelkoa jne. Mitä vähemmän olemme tietoisia tunteistamme ja omaamme tunnetaitoja, sitä todennäköisempää on, että ohjaudumme reaktiivisesti tunteistamme käsin tai painamme ne alitajuntamme syövereihin ja kehomme viisaaseen muistiin. Tämä kaikki muodostuu esteeksi itsemme ja toisen kohtaamiselle.

Tunnetyöskentely alkaa siitä, että hyväksymme itsemme tunteva olentona. Tunne on aina meille viesti sisäisyydestämme. Se on aina jotain meissä olevaa, ei ulkoapäin tulevaa tai jonkun toisen aiheuttamaa. Olemmekin täysin vastuussa omista tunteistamme. Tämä ensimmäinen askeleen ottaminen on useimmille meistä iso läpimeno. Katseemme, uteliaisuutemme ja tietoisuutemme kohdistuu itseemme, eikä toiseen. Minussa tapahtuu jotain. Tunne pyytää katsomista, se pyytää TUNNISTAMISTA. Sen voi kuvitella omaksi entiteetiksi, vieraaksi, jolla on tärkeä viesti meille. Syvät, rauhalliset hengitykset ovat useimmille toimiva portti hyväksyvään tunnistamiseen. Tunteet tuovat viestiä meille tarpeistamme, joiden juuret ovat usein syvällä omassa historiassamme.

Kun tunne on tunnistettu, se pyytää tutustumaan siihen. Voimme katsoa sitä uteliaan hyväksyvästi ja kysyä siltä, mistä tulit ja mitä haluat kertoa minulle. Tai jos ei ole aikaa pidemmälle ”keskustelulle”, voimme vain sanoa tunteelle yksinkertaisesti: ”Ok, nyt tuntuu tältä”. Ehkä huomaamme missä kohtaa kehoa tunne asustaa tai mitä fysiologisia ilmiöitä se minussa herättää. Tämä kaikki auttaa meitä SIETÄMÄÄN tunnetta. Silloin emme toimi reaktiivisesti tunteesta käsin, emmekä torju sitä, pistäen sitä suin päin piiloon. Nyt tunne on ikään kuin omissa käsissämme ja voimme SÄÄDELLÄ sitä. Vaikeatkin ärtymyksen tunteet voi säädellä pienemmäksi ja luvaten tunteelle, että tutkin sinua lisää sopivammalla hetkellä.

Hetken kuluttua on hyvä varata aika ILMAISTA ja KÄSITELLÄ tunnetta jollain tavoin. Se voi olla pieni jakamisen hetki kollegan kanssa siitä, miten vaikeita tunteita jokin tilanne minussa herätti. Jos jakaminen ei ole mahdollista, voimme asettaa oman kätemme sydämemme päälle ja puhua mielessämme itsellemme myötätuntoista puhetta. On hyvin vapauttavaa ilmaista omaa inhimillisyyttämme avoimesti, tämä saa meidät VOIMAANTUMAAN ja huomaamaan kuinka kasvamme tunnetaitojen myötä kokonaisemmaksi ja aidommaksi itseksemme. Tunnetyöskentely antaa meille luvan olla tuntevia olentoja ja samalla se ohjaa meitä tutustumaan tunteiden viesteihin itsetuntemustamme edistävällä tavalla. Tunteet eivät ohjaa automaattiohjauksella toimintaamme. Kun olemme tietoisemmin läsnä itsellemme, kykenemme kohtaamaan arjen tuomat hetket kokonaisvaltaisemmasta ymmärryksestä käsin ja toimimaan sen synnyttämän viisauden mukaisesti.

Ehkä tämä kaikki ei suju automaattisesti ensimmäisellä kerralla. Vaan kun sitoudumme harjoittelemaan, opimme huomaamaan, että tunne on aina yhteyden ovi itseemme. Ja kun uskallamme avata tämän oven, löytyy sitä kautta yhteys myös toiseen ihmiseen, kohtaamisen lähteelle. Sen, minkä olin saattanut määritellä vain toisen ihmisen epäsopivaksi toiminnaksi, onkin jotain minussa olevaa ja tutustumisen arvoista. Tämän tiedostaessani ja kohdatessani, saan käyttööni kasvattajan työtakkini taskussa olevan taian, näen lapsen avarammin, näen hänet sydämellä. Tällöin sanani ja tekoni voivat kummuta sydämen viisaudesta käsin. Minulla on tilaa ja kykyjä olla lapsen tunnetaitojen kehittymisen aitona tukijana. Jäljittelyn virrassa lapsi saa askeltaa avaamaani tunnepolkua omassa elämässään.

Kirjoittaja on steinerpedagoginen varhaiskasvattaja, jonka sydämen asia on koulutuksen myötä edesauttaa kasvattajien ja opettajien tunnetaitoihin ja myötätuntoiseen kohtaamiseen perustuvan kasvatus- ja opetustyön kehittymistä.