Karviainen esiintyy kahdessa päämuodossa:
Kumpaisessakin näistä ryhmistä on värillisiä hedelmiä, erilaisen aikaiseen tuleentuvia. (Lindgren-Stening, 1918, 370) Karviaismarjaa tavataan villytyneenä melkoisen yleisesti, ainakin rantaseuduilla Vaasan ja Viipurin välillä. Kirjallisuudessa mainitaan karviaista vasta 1200-1300-luvulla ja vasta 1500-luvulla alettiin sitä yleisemmin viljellä. Meillä on sitä viljelty ainakin 1600-luvun lopulla. Karvaismarjahome tarttui melkein kaikkiin eurooppalaisiin karviaismarjjoihin. Täysin tartuntaan mahdoton on näyttänyt olevan ainoastaan eräs amerikalainen laatu, jota useina vuosina on Mustialan taimitarhasta levitetty. Laatu on tullut Mustialaan 'Mountain gooseberry' nimisenä ja sen nimisenä sitä on 10 vuoden aikana levitetty (Michelson kommentti, siis vuosina 1908-1918). Lehempi tutkimus on kuitenkin antanut aihetta otaksua, ettei se olekaan sennniminen amerikkalainen laatu, jonka hedelmien pitäisi olla jonkun verran suuremmat, vaan sen sijaan Pohjois-Amerikassa hyvin yleisesti villinä kasvava Ribes oxyacanthoides (Orapihlajalehtinen karviaispensas). Tämän lajin marjat ovat pienet, kenties pienemmätkin kuin meillä yleisesti tunnetun laadun 'Pieni ruotsalainen vihreä'. Sen sijaan ne ovat ohutkuorisia ja niitä puuttuu eurooppalaisen marjan kirpeä happo; ne kypsyvät suhteellisen myöhään, jonkatähden niitä voidaan keittiössä käyttää kauemmin kuin muita laatuja; ne ovat kaikista parhaat pullomarjat ja pysyvät erittäin kauan kauppaan kelvollisina, saadessaan olla pensaassa poimimattomina, ja ovat näyttäneet olevan ehdottomasti puhtaat kysymyksessä olevan taudin tartunnasta. Marjat ovat sileät ja väriltään punaisenruskeat, maku vähäisen hedelmähappoisuuden tähden kypsyneenä ei nii hieno kuin suurien eurooppalaisten laatujen, mutta puhdas ja vapaa sivumauista. (Lindgren-Stening, 1918, 374).
Lähde
Lindgren, Erik ja Stening, Klaus: Kasvitarhakirja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1918.