Viikonlopun tapahtumat katsottiin torstain lehdestä, konsertteja ja tansseja oli luvassa miltei joka kylässä ja seurantalossa. Ja lopuissa oli Bingo.
Kylän ilmoitustaululta vielä varmistettiin löytyisikö jotain menoja ja bakkanaaleja, kuten luokkajuhlia, joiden järjestäjillä ei rahat riittäneet lehti-ilmoitteluun.
Mentiin paikan päälle katsomaan ketä muita on liikkeellä ja ostettiinpa pääsylippukin, jos viikkorahat riitti. Seurantalon nurkan takana koettiin monenlaisia elämyksiä, joko vastakkaisen tai saman sukupuolen edustajan kanssa…
Ei ollut kännykkää, johon tuijottaa. Oltiin läsnä. Kotiintuloajasta muistutti vedettävä rannekello ja sitäkin voi itse siirtää ajassa taaksepäin ja koittaa, josko se riittäisi kotona perusteluksi myöhästymiselle.
Television ääreenkään ei ollut kotona asiaa, vanhemmat katsoivat uutisia ja ”Heikkiä ja Kaijaa”, ja lähetyskin loppui jo kymmenen jälkeen.
Musiikki oli tärkeä osa vapaa-aikaa. Vaikka Disko -sana oli jo tullut muotiin, ei siellä musiikista huolehtineet vinyyleitä pyörittävät levylässyt, vaan ihka oikeat bändit. Kuuluisat tai vasta aloittelevat.
70-luvun alussa syntyi koulun puukäsityötunneilla tai kodin puuverstaalla kitaroita. Joko omia luomuksia tai Tekniikan Maailman julkaiseman kitaranrakennusohjeen perusteella. Raaka-aineena oli se, mitä isältä löytyi – lastulevystä alkaen. Varsi saattoi irrota isoveljen vanhasta akustisesta. Porista haettiin Osasävelestä tai Satakunnan Soitinkaupasta mikrofoni (muistaakseni 30 mk), plugireikä ja jopa volumepotikka, jos rahat riittivät. Vahvistimena toimi olohuoneen putkiradio, johon sai kitaran liitettyä kahteen banaanikoskettimeen päättyvällä kitarajohdolla.
Lauantaina nauhoitettiin Nuorten sävellahjaa C-kasetille ja lopun aikaa kelattiin nauhaa eestaas ja kirjoitettiin sanoja ruutuvihkoon sekä etsittiin sopivia sointuja paikoilleen.
Kesätyöpalkoilla päästiin sitten ostamaan ihan oikeita soittimia ja vahvistimia, isommilta pojilta tai jopa musiikkikaupasta.
Oi sitä juhlaa!
(teksti: Jaska)