Shiban kanssa metsästämässä
(Shibasanomat 4/2009)
Aikoinaan kun harkitsimme koiran hankkimista, meitä viehätti ajatus siitä että shiba olisi pieni, itsenäinen, hiljainen ja erittäin nopeasti sisäsiistiksi oppiva metsästyskoira. Koira jolla olisi alkukantaiselle koiralle ominaiset vaistot tallella.
Jo ennen kuin shiba tuli taloon hankin kirjoja mm. siitä miten voi välttää paukkuarkuutta määrätietoisella harjoittelulla ja miten saa metsästyskoirasta tottelevaisen eräkaverin. Metsästyskirjallisuudessa mainittiin että nuorella metsästyskoiralla herää metsästyshalut yleensä noin 5-6 kuukauden iässä, toisilla jopa vasta 2 vuoden iässä. Kun sitten tämä halu on herännyt se voidaan "sytyttää ilmiliekkeihin" antamalla koiran osallistua oikeisiin metsästystilanteisiin. On luonnollista että metsästyskoiralla nämä halut ovat voimakkaampia kuin niillä roduilla, joita aikojen saatossa on jalostettu muihin tehtäviin. Mutta voimme myös itse paljon vaikuttaa tähän synnynäiseen haluun vahvistamalla sitä. Se on nimittäin erittäin palkintohakuinen voima, ja sekä saalistaminen että itse saalis toimivat erittäin voimakkaina vaikuttimina nuorelle koiralle. Mutta haittapuolena on että mitä suurempi metsästyshalu koiralla on, sen suurempi on riski että siitä tulee liian omatoiminen ja tottelematon. Eli on selvää että hyvän metsästyskoiran on kyettävä myös yhteistyöhön ohjaajansa kanssa. Saumaton yhteistyö taas vaatii paljon aikaa ja harjoittelua. Edessämme olisi siis varmasti monia uusia ja odottamattomia haasteita kun teimme päätöksen hankkia shiban metsästyskaveriksi.
Kun sitten ihastuttava punainen shibapentumme Kide (Suisho) muutti meille asumaan talvella 2007, aloimme varhain leikkiä erilaisilla karvaisilla "kissanleluilla" sen kanssa vaanimis- ja etsimisleikkejä sekä taka-ajoa jne. "Pihaleluina" Kidellä oli fasaanin siipiä, jäniksen häntiä, hirventaljan paloja sekä sekä jokunen peuranjalka. Eikä todellakaan kestänyt montaa päivää huomata että Kide rakasti näitä leluja yli kaikkien muiden koiralelujen.
Kun sitten kaikki rokotukset olivat kevättalvella kunnossa aloimme totuttamaan sitä kulkemaan metsässä kanssamme. Veimme sen tutkimusmatkoille eri luonnonvaraisiin metsiin, kuljimme oudossa maastossa myös pimeän tullen, sekä tuulisessa, kosteassa tai kahisevassa pusikossa. Kaikki tämä jotta Kide tottuisi liikkumaan vieraammissakin paikoissa eikä pelkäisi metsän ääniä hämärässäkään. Ostimme kotiin myös CD:n jolla soitetaan koiralle laukausten ja ilotulitteiden ääniä, ja sitä soitettiin pennulle silloin tällöin.
Tiesin että Ruotsissa ja Norjassa on jokunen shiba osallistunut menestysellisesti sekä hirven, fasaanin että villisian metsästykseen. Siksi toivoinkin, että myös meidän shibamme osaisi nämä metsästysasiat jotenkin luonnostaan. Mistään en kuitenkaan onnistunut löytämään sen tarkempaa tietoa tai kokemuksia siitä miten nämä shibat alunperin oli totuteltu metsästämään, joten olimme shiban metsästysharjoittelun ja -käyttäytymisen suhteen aika omillamme.
Ensimmäinen todellinen tilanne
Syksyllä 2008 menimme Elimäelle aikomuksena metsästää muuttomatkalla olevia hanhia. Ennen kuin pääsimme perille metsästysalueelle ulkoilutin kuitenkin koiraa eräällä pellonlaidalla. Yhtäkkiä koira alkoi vetää hihnassa erittäin kiivaasti ja seurasin sen perässä pellon reunaa pitkin.
Erään syvän ja lähes umpeenkasvaneen ohjan vieressä Kide jähmettyi hetkeksi ihan paikoilleen ja kun otin yhden askeleen eteenpäin niin koira syöksyi ojaan ja ylös lensi kauhistunut fasaanikukko hurjasti kiekuen. Sekunniksi Kide hätkähti ja teki sitten muutaman ison loikan poislentävän linnun perään, mutta sen jälkeen se ryntäsi taas eteenpäin kohti samaa ojaa. Ja voi siitä kiihkoa ja metsästysvimmaa! Kiersimme lähes juosten sitä peltoa ja aika ajoin Kide jähmettyi, syöksyi ojaan ja ajoi seuraavan fasaanin lentoon. Kaikenkaikkiaan 5 fasaania löytyi tällä tavalla, ja Kide pääsi niitä jopa noin 3 metrin päähän ennen kuin linnut lopulta nousivat siivilleen. Suureksi harmikseni näitä lintuja ei saanut ampua.
Kierisimme vielä kerran saman pellon ympäri, Kide edelleenkin vetäen yhtää kiivaasti, mutta kun ei enää lisää lintuja löytynyt palasimme takaisin autoon, kiihtyneinä mutta onnellisina. Fasaanijahti oli ainakin Kiden ala!
Vähän myöhemmin lähestyimme peltoja joilla oleili satoja hanhia. Päästimme koiran vapaaksi noin 150 metrin päässä linnuista, mutta ainakaan sillä kertaa Kide ei ollut ollenkaan kiinnostuntut niistä. Voi olla että syy siihen oli että pellolla oli jonkin verran vettä Kiden ja hanhien välissä, tai että nuori koiramme oli jo edellisestä tilanteesta väsynyt - tai sitten vaan faasaanit olivat vielä liian tuoreessa muistissa. Hetken Kide katseli ihmeissään kaakattavia hanhiparvia, mutta sittenpä se päätti suunnata kohti seuraavaa ojaa, josta poimimmekin sen auton kyytiin vähän myöhemmin.
Kiden toinen metsästysreissu
Toinen metsästysreissu Kiden kanssa suuntautui samana syksynä Pohjois-Karjalan erämaihin. Sillä kertaa eräkämpässä oli mukana myös itä-siperian laikauros Kojo omistajineen. Toisilleen täysin vieraat koirat tulivat oikein hyvin toimeen keskenään, ja ne tekivätkin yhdessä pieniä metsäkierroksia kämpän lähimaastossa (vapaana), mutta muuten ei oikeasta metsästämisestä sillä reissulla tullut yhtään mitään, koska vettä satoi kaatamalla ihan koko ajan. Läpimärässä metsässä ei mikään riista liiku, eikä varsinkaan pieni siisti shiba. Mutta ainakin huomasimme tällä reissulla sen että Kide osasi hyvin rauhoittua vieraassa paikassa vieraitten koirien ja ihmisten parissa, ja se viihtyi oikein hyvin autossa vaikka ajomatkat olivatkin aika pitkiä.
Kolmasko kerta toden sanoo?
Kolmas "riistanhakumatka" oli helmikuussa, ja suuntana oli jälleen Elimäki. Mukana oli tällä kertaa myös tuttavamme city-beagle narttu, koska tarkoitus oli metsästää jänistä. Ensimmäisenä iltapäivänä mentiin koirien kanssa riistan ruokintapaikalle tutkimaan jälkiä. Heti Kide lähtikin siitä seuraamaan peuranjälkiä, mutta koska peuran metsätysaika oli jo ohi, niin käännyttiin takaisin ja hylättiin Kiden mielenkiintoinen "peurajahti" samantien.
Illan ja pimeyden tullen tehtiin suuri nuotio eräkämpän pihalle, ja koirat kaartelivat tyytyväisinä ihmiseltä toiselle kerjäten grillimakkaraa ja muita herkkuja. Pakkasta alkoi olla jo -10 astetta joten oli aika vetäytyä nukkumaan mökin suojiin. Kauhuksemme huomasimme silloin että Kide oli kadonnut, eikä sitä löytynyt mistään koko sinä iltana! Ei mitkään kutsut auttaneet, pieni koira oli kadonnut teille tietämättömille, ja öisen metsän pimeydessä sitä oli mahdotonta löytää.
Nuotio jätettiin palamaan pihalle kun väsyneet etsijät kömpivät kaikki pikkuhiljaa nukkumaan. Koko sinä yönä Kide oli ja pysyi poissa.
Aamu tuli ja pakkasta oli -13 mutta koiraa ei vieläkään näkynyt. Sen päivän metsästyksestä ei tullut mitään koska keskityttiin koiran etsimiseen sekä autolla että kävellen. Käytiin jopa läheisimmillä maatiloilla kysymässä josko olivat nähneet pienen punaisen pystykorvan irrallaan. Mutta ei, etsinnät eivät tuottaneet mitään tulosta.
Iltapäivällä kello 16 kun kaikki olivat jo lähes luovuttaneet, tuli tyytyväisen näköinen pieni Kide kävellen tietä pitkin kohti kämppää, aivan kuin ei olisi ollutkaan poissa. Koira oli puhdas (kuten shiba yleensäkin on) ja kuiva ja vahingoittumaton, eikä sillä ollut yhtään jano eikä nälkäkään. Missä tai miten se oli yönsä ja päivänsä viettänyt jäi meille ikuiseksi arvoitukseksi. Kenties sillä oli ollut hyvät myyräapajat jollain lumisella niityllä, tai jospa se olikin jahdannut peuraa ominpäin. Tai ehkäpä se oli löytänyt kuivan kuusenaluksen tai jopa heinäladon jossa oli hyvä nukkua.
Selvisimme onneksi pelkällä säikähdyksellä tällä kertaa, mutta meiltä meni samalla luottamus siihen että koira aina palaa luoksemme kun se päästetään metsässä vapaaksi. Joten jo heti seuraavalla viikolla hankimme koiratutkan ja tutkapannan. Ainakin tiedettäisiin jatkossa missäpäin itsenäinen shibamme liikkuu. Tämän tapauksen jälkeen aloimme harjoitella luoksetuloa koirapillin avulla, jotta meidän ei toivottavasti enää ikinä tarvitse olla näin huolissaamme pikku koirastamme.
Syksy 2009
Alkusyksyn aikana olemme harjoitelleet koiratutkan käyttöä lähimetsissä, sekä luoksetuloa koirapillin ääneen. (Kaksi puhallusta merkitsee "Tänne!" ja sitten annetaan herkkupalkinto heti kun koira tottelee)
Viime talvena oli joukkoomme liittynyt myös b&t shibanarttu Hani (Handzimemesite Kohana). Tämä vilkas nuori koiramme osoitti erittäin voimakasta metsästysviettiä jo pienestä pitäen. Pikku hiljaa joka iltalenkki alkoi olla sille kuin haaste, jolloin se suurella intohimolla lähtee nuuskien etsiimään lähialueen cityjänikset, rastaat, oravat ja fasaanit - ja niitä onkin viime aikoina ihme usein osunut tiellemme. Vaikuttaa nykyään jopa siltä että Hani ei malta tehdä edes tarpeitaan iltalenkillä, kun se keskittyy niin täysillä tähän "metsästämiseen". Olenkin tietoisesti antanut koiramme jäljittää asuinympäristömme jänikset ja fasaanit, ja kotiin tullessamme olen silloin tällöin antanut koirille pienen palan kuivatettua fasaaninnahkaa, jota ne sitten mielellään kynivät ja syövät omalla pihallaan.
Eräänä kauniina kuulaana lokakuisena aamuna lähdimme sitten ensimmäistä kertaa molempien koirien kanssa metsästämään lintuja Elimäelle. Pohdittiin matkalla sinne että pitäisikö päästää molemmat koirat yhtä aikaa vapaaksi, vaiko vain yksitellen. Mutta heti paikan päällä syntyi kuitenkin päätös laskea ne yhdessä vapaaksi, ja katsoa mitä siitä seuraa. Oikein hirvitti koko ajatus, mutta eipä meidän metsästämisestä tulisi yhtään mitään jollei koiria uskaltaisi laskea vapaaksi. Metsästyskoiriksihan ne oli alunperin meille hankittukin!
Heti kun nousimme autosta ulos Kide tunnisti ilmiselvästi paikan. Sen malttamattomuus ja hyvin kiihkeä vinkuminen tarttui samassa hetkessä Haniin, ja kun niille vihdoinkin koitti vapaus niin parivaljakkomme ryntäsivät rinnakkain kuivaan heinikkoon, niin innoissaan ja niin lujaa, että oli oikein ilo seurata vierestä niiden työskentelyä. Melko pian ne ajoivatkin edessämme kaksi fasaanikukkoa lentoon, mutta niiden lentosuunta oli kohti lähellä olevaa maatilaa, joten siinä tilanteessa ei voinut ollenkaan ampua. Siispä siirryimme muualle ja koirat juoksivat ristiin rastiin hakien jälkiä peltojen reunoilta, ojissa ja lähimaaston metsiköissä, kadoten välillä näköpiiristämme ja tullen jonkun hetken päästä takaisin näkyviin, jatkaakseen taas välittömästi kiivasta etsimistä. Melko pian koirat löysivät kauriin jälkiä ja jätöksiä, ja niissä piti tottakai molempien koirien kieriskellä pikaisesti ennenkuin matka jatkui hajujälkiä pitkin. Kun ei ollut mitään riistatilanteita päätin kokeilla puhaltaa pilliin. Kaksi lyhyttä puhallusta, ja kuinkas ollakaan, molemmat koirat tulivat luokseni käväisemään (eli hakemaan palkinnon) ja jatkoivat taas sitten samantien matkaa. Kävelimme itse rauhalliseen tahtiin metsänlaitoja ja metsäteitä pitkin, samalla kun koirat juoksivat edellämme tai ympäristössämme koko ajan selvästi etsien jälkiä. Seuraava pysähdys olikin hirvenjälkien ja -jätösten paikka ja pian sen jälkeen löytyi myös peuran "papanat". Niissäkin koirat kieriskelivät, mutta kasat olivat ihan jäisiä, joten koirat säilyivät onneksi puhtaina. Monessa paikkaa nähtiin sorkkaeläinten jälkiä, ja välillä Hani juuttui pidemmäksikin aikaa pyörimään sinne haistellen niitä yhä uudelleen. Oli kuitenkin mukava huomata että aina kun itse jatkoimme eteenpäin ja hävisimme vähän kauemmas koirien näköpiiristä niin ne tavoittivat meidät vähän ajan päästä ja taas jatkettiin yhdessä matkaa. Tällä tavoin haravoitiin alue läpi mutta lintuja ei tällä kertaa näkynyt. Palasimme pikkuhiljaa autolle, ja Kide antautui ilmiselvästi väsyneenä suosiolla kiinni. Hani oli jo lähdössä kovaa vauhtia tekemään toista kierrosta, mutta pillin puhallus sai sen kääntymään ja niin se tuli kuin ohjus luoksemme joten saimme sen helposti herkkujen avulla kaapattua autoon.
Koko lounastaukomme ajan koirat nukkuivat tyytyväisinä autossa. ltapäivällä suuntasimme sellaiselle pellolle missä oltiin aiemmin päivällä nähty muutama hanhi. Ammuimme laukauksen niiden suuntaan ja huomasimme että sen ääni ei ollenkaan pelästyttänyt koiriamme vaan ne yrittivät innolla juosta poislentävien hanhien perään, ja pian sen jälkeen Kide ja Hani alkoivat taas uudella innolla etsiä lisää lintuja pellonreunoilta ja ojista.
Vaikka saalista ei saatu, niin päivä oli kaikin puolin onnistunut. Säät suosivat meitä, koirat etsivät hienosti jälkiä maastossa, ne eivät juosseet liian kauas mutta eivät myöskään jääneet jalkoihimme pyörimään. Ne tottelivat iloisesti pillin korkeaa kutsuääntä, mutta eivät ollenkaan pelästyneet laukauksen kumeaa ääntä.
Aika näyttää paraneeko koirien metsästystaidot iän ja kokemuksen myötä, vaiko ei. Palaamme kuitenkin lähipäivinä samoihin paikkoihin, uusin voimin ja uudella innolla, koska tätä vartenhan pienet shibat ovat alunperin syntyneetkin.