Vaellus 1996

Terveisiä kesäiseltä Saariselältä

Lähdin tunturivaellukselle yltiöpäisen veljeni Artun ja hyvän ystäväni Timo Orren houkuttelemana. Luulenpa keksiväni ensi kesänä hieman kevyempiä lomanviettotapoja.

Ensikertalaisena kuuntelin vierestä kun konkarit suunnittelivat kartan ääressä reitinvalintoja päivämatkoineen ja nyökyttelin hyväksyvästi mille tahansa järkevän tuntuiselle ehdotukselle kuten ymmärtämättömän kuuluukin. Varustuksen suunnittelussa kuvittelin olevani jo vähän viisaampi.

Reitin valinta kuulosti kohtuulliselta. Päivämatkaksi tulisi noin 20...25 km kulkukelpoisessa maastossa, pääasiassa poluilla. Vaelluksen kestoksi päätettiin 4 päivää. Arvioin mielessäni moisen matkan vaatimaa ponnistusta arvellen rapakuntoni riittävän. Varusteiden kantoon liittyvän kokemukseni jouduin palauttamaan mieleen lähes parin vuosikymmenen takaa. Täytyy myöntää, että aika oli tehnyt tehtävänsä ja kielteiset yksityiskohdat olivat painuneet jo unholaan.

Tuumailusta toimeen. Rinkkoihin pakattiin lähes kaikki tarpeellinen ja tarpeetonkin. Osan varusteista, mm. kenttäpullot ja karttalaukun, saimme lainattua valtion ylläpitämältä nuorten miesten (nykyisin myös naisten) kuntoutuslaitokselta. Varustepuolta jouduttiin täydentämään myös ostoksin paikallisen retkeilyyn erikoistuneen liikeyrityksen riemuksi.

Matkaan sännättiin keskiviikkona lounasaikaan ja pitkän (n. 1000 km) jokseenkin tylsän ajomatkan jälkeen saavuimme noin klo 01:00 UKK:n kansallispuiston lähistölle Kakslauttaseen, jossa meidän oli määrä yöpyä ja kerätä voimia aamulla alkavalle piknikille. Hyvin kuorsatun yön jälkeen herääminen klo 7 ei ollut temppukaan, joskin ylösnousu hiukkasen äkisti.

Koska joillekin alueella haahuilleille paikannimet (joista jotkut ovat varsin vekkuleita) saattavat aiheuttaa ahaa-elämyksiä liitän tarkemman reittikuvauksen loppuun (vaikka varoittavana esimerkkinä). Reittisuunnitelmamme jätettyämme suunnistimme pöpelikköön intoa uhkuen ja rinta rottingilla. Syy jälkimmäisen selvisi jo puolen kilometrin jälkeen ja saimme ryhtivirheen korjattua rinkan remmien säädöillä. Marssikenkien säätö kestikin neljä päivää ja päättyi kun linkosimme kalossit autoon kotimatkan alkaessa.

Alkumatkaa ryyditti harmaa pilvipouta, joskin yösade oli kastellut tienoot märiksi. Ihastelin heti alkumatkasta maisemia ja hymähtelin pikkuruisille tunturipuroille jotka, eivät juuri kenkiä kasteelleet ylityksissä. Myöhempi tuttavuus emouomaan alajuoksulla olikin sitten mieleen painuvampi. Kapoista polkua, jota kuomat nimittivät "highway:ksi", matkatessamme aloin aavistella mitä tuleman pitää.

Ja eikö vain polku alkanut poltella urhojen jalkapohjia sillä seurauksella että Eino Leinoa siteeraten saapastelimme polulta sivuun kohti vieressä olevan mäennyppylän lakea kohti. Näin sivumennen sanoen mittasuhteet luonnossa noilla leveysasteilla tekevät helposti tottumattomalle kulkijalle tepposen ja kartalla kaikki reitit näyttää aina helpolta. "Mäen" laki tuntui kiipeämisestä huolimatta pakenevan koko ajan kauemmaksi. Loputtomalta tuntuvan kiipeämisen jälkeen lihakset huusivat happea ja lepoa. Laella tunturituuli tunki kyllä ensiksimainittua kiitettävästi kitusiin ja jälkimmistäkin järjestyi kun alkoivat edellä mainitut säätöhommat.

Näköalat huipulla olivat kyllä vaivan arvoiset. Maisema avautui joka suuntaan kymmenien kilometrien päähän. Tunturien huippujen ja laaksojen vuorottelu piirsi yksinkertaisen mutta harmoonisen topografian, jossa silmät lepäsivät. Matkan varrelta löydetyt lentävät ystävämmekin jäivät alas odottelemaan paluutamme.

Haaveilumme keskeytyi kuitenkin äkisti tumman pilven pudottamaan pikasuihkuun. Kuuro lakkasi parahiksi kun olimme viimein onnistuneet pujottautua sadevitta-hätämajoite-mysteeriemme sisäpuolelle. Sadeviitta osoittautui kuitenkin erinomiseksi tuulen suojaksi, joten sen turhahko pukeminen ei enää hetken kuluttua suuresti harmittanut.

Laskeutuminen alarinnettä pitkin osoittautui yllättävän raskaaksi toimenpiteeksi. Polvet valittivat ja jalkojen liike kengissä aihetti rakkojen syntymisen nopeammin kuin aavistimmekaan. Nauhojen kiristys kyllä lisäsi mukavuutta mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. Loppumatkasta kengät hiersivät jo pahasti ja vaihto kumisaappaisiin helpotti liikkumista joskaan ei tuskaa. Perillä Lankojärvellä tunnelman täydensi uusi sadekuuro kastellen päällysvaatteemme riisuttuamme sadeasut edellisellä tauolla.

Autiotuvalle saavuttuamme tapasimme sinne aiemmin majoittuneen saksalaisen nuorenparin Nürnbergistä. Pariskunta oli vaatteita kuivatakseen lämmittänyt kaminan kuumaksi, mikä osoittautui myöhemmin virheeksi.

Autiotupa kostui kaksiosaisesta mökistä, joista toinen puoli oli ns. varaustupa ja toinen vapaassa käytössä. Noin parinkymmenen neliön tuvassa oli makuulaverit n. 12 hengelle, kamina, kaasuhella ja pirttikalusto. Alueella sijaitsivat lisäksi puusee, roskalaatikot, halkovaja sekä nuotiopaikka ja telttailualue. Autiotupia varustaa ja ylläpitää metsähallituksen työtekijät valtion varoin ja ne ovat maksutta kaikkien käytössä.

Ilta kului matkan rasituksesta toipumiseen, jalkojen hoivaamiseen, syömisen ja seurusteluun. Yö sen sijaan oli kamalin miesmuistiin, jonka pituus kuulemma vaihtelee nautittavien virvokkeiden määrästä riippuen.

Tuuletuksesta huolimatta tuvan lämpötila jämähti neljänkymmenen asteen pahemmalle puolelle ja ehkäisi meiltä tehokkaasti makuupussin käytön. Saksalaispariskunta sen sijaan ilmeisesti nautti lämmöstä koska sonnustautui pitkiin kerrastoihin ja kaivautui makuupusseihinsa käyttäen vielä irrallista sisäpussia. Olosuhteista olivat onnellisia myös kaikki n. 200 lentävää ystäväämme, jotka tervehtivät ilolla aikeitamme öitseä makuupussin päällä pukeutuneina kuten aurinkorannalla. Viiden tunnin (ja litran) hikoilun ja unen odottelun jälkeen luontoäiti painosti poikansa jalkeille.

Perustarpeiden tullessa tyydytetyiksi kaivoimme kartat esiin tarkistaaksemme reittimme. Nuoripari oli matkalla samalle etapille ja päätti kulkea kanssamme. Moista vikapäätöstä seurasi päivän tai parin katumusharjoittelu (luulisin).

Matkan alkajaisiksi saimme tilaisuuden liottaa varpaitamme Suomujoen ylityksessä. Kahlasimme sukat jaloissa yli vuolaan kylmävetisen virran veden ulottuessa puolireiteen. Edellisen päivän kävelyssä herkistyneet jalkapohjat saivat terävien kivien muokkaushierontaa. Selässä olevat ylimääräiset 20 kg terästivät sopivasti vaikutusta. Survottuamme veden pehmentämät turvonneet jalkamme takaisin patiineihin seurasimme Suomujokea nihkeä tihkun saattelemina.

Tuhannet askeleet olivat kuluttaneet poluilta maakerroksen jättäen näkyviin kulkijoiden kompasteltaviksi kivet ja puiden juurakot. Tässä maastossa tukevat varsikengät olivat tosi tarpeen. Paikoin suomaisen maaperän kierto ja kymmenien purojen ylityspaikan etsintä pidensivät kuljettavaa matkaa huomaamatta. Kartalla mitattu välimatka saattoi korkeuseroista ja mutkittelusta johtuen käytännössä jopa tuplaantua.

Lisälenkkejä teettivät myös poikasiaan suojelevat teeret. Uhkaava tilanne syntyi kun huomasimme teeriperheen väsymykseltämme liian myöhään. Teeriemo syökähteli sähisten kohti kunnes älysimme pysähtyä ja suoda perheelle aikaa väistyä polulta. Huomatessaan uhkauksen tehonneen johdatti teeriemo meidät kiertotietä siipi maata viistäen takaisin polulle. Lintuja lukuunottamatta tunturien eläimistö kartteli meitä emmekä nähneet vaelluksellamme ainuttakaan nelijalkaista. Tosin emme panneet asiaa pahaksemme löydettyämme polulta karhujen jätöksiä.

Uupumuksen ollessa päällimmäinen tunne saavuimme Luirojärvelle. Ennen autiotuvalle pääsemistä oli edessä vielä Luiro-joen ylitys. Joella kohtasimme konkari-vaeltajan ja vertailimme jaloissa olevien rakkojen kokoja. Markan lanttimme hävisi kirkkaasti konkarin koko päkiän peittävälle räiskäleelle.

Takanamme 10 tuntia ja kartalta mitattuna 25 km vaellusta saavuimme autiotuvalle, jonka tarjonta oli luksusta. sadan neliön hirsitupa erillisine kuivaushuoneineen ja saunoineen olivat ne palkinnot, jotka olivat kannustaneet meitä eteenpäin viimeiset 10 kilometriä. Tällä tuvalla oli enemmänkin väkeä. Lähdössä oli kansaneläkeiässä oleva mies, jolla näytti olevan kerrostalon kokoinen rinkka. Kaveri kertoili olevansa 85. kertaa vaeltamassa kansallispuiston alueella. Hurjan tarinan kuulimme toukokuussa tapahtuneesta vaelluksesta, jolloin maassa oli metri lunta ja purotkin lähes ylityskelvottomia. Mies oli taivaltanut jalan 22 km ylhäisessä yksinäisyydessä. Rajallisen kokemuksemme perusteella olimme kyvyttömiä edes kuvittelemaan matkan rasitusta. Kerron tämän vain osoittaakseni että alueella vilisi, meidän lisäksemme, vapaana muitakin hulluja (retken jälkeen liitin sanan "lapinhullu" superlatiivien joukkoon).

Tuvalla toistuivat aiemmat kuviot lisättynä valmiiksi lämmitetyllä saunalla, joka tuntui lähes taivaalliselta kokemukselta. Illalla päätimme ihailla Sokostia vain juurelta käsin. Pelkkä ajatus kiipeämisestä sen hetkisessä kunnossa ja mielentilassa tuolle yli 700 m korkeuteen kohoavalle huipulle sai aikaan puistatuksen ja tahatonta lihasten nykimistä.

Palaveri yöllä nukkumatin kanssa sen sijaan virkisti mielen, joskaan ei riittävästi ruumista. Nuoret germaanit heräilivät kun olimme jo lähdössä eteenpäin. He ilmoittivat viettävänsä lepopäivän tai pari hievahtamatta, joten heittelimme hyvästit ja palasimme ‘jänkhälle’. Jänkä on sanana kuulemma etelän ihmisten keksintöä, eikä perustu paikallisiin alkuasukasmurteisiin. Sanan moniselitteisyys sen sijaan valkeni tulevan päivän taipaleella.

Pyhästi päätimme että pikamarssit on sitten ohi ja kuljemme kuulostellen suosiolla elimistömme meteliksi paisunutta ääntä. Tosin edellisen päivän kulkunopeus oli ollut inhimillistä matka-ajan kasvaessa vastaavasti pitemmäksi. 10 minuuttiset taukomme rytmitimme tapahtuvaksi noin tunnin välein. Suurempi tankkaus tehtiin ainoastaan majoituspaikoilla. Tauoilla mutustelimme suklaata, müsliä, rusinoita, keksejä tai kuivattuja aprikooseja ja kiehautimme trangiassa puolimatkan kahvit. Savuporo on kuulemma vaelluksilla parasta välipalaa, joskin sen hinta saa kukkaron huokailemaan. Tukevampi ruoka-annoksemme koostui "nötkötistä" ja mummon muusista. Lisukkeina oli leipää ja juustoa. Aamupalan tukevuus oli suoraan verrannollinen päivän suorituskykyyn. Kaurapuurolla ei jaksanut tuntiakaan. Loppumatkasta aloittamallamme rasvaisella metwurstilla revitti reilut puolipäivää. Urbaani aineenvaihduntamme osoitti mukautumisen merkkejä vasta kolmantena päivänä. Tosin lepopulssi osoitti rasituksen olleen koko reissulla inhimillisen kestokyvyn ylärajoilla. Lepopulssini ennen nukahtamista tikkasi yhä 90 normaalin n. 50 sijaan. Aamupulssi oli myös epänormaalin (yli 70) korkealla.

Kolmantena päivänä meillä oli oiva tilaisuus vertailla karttamerkkien ja maaston vastaavuuksia. Reitin valintamme takia näimme ja koimme päivän aikana kaiken mitä Lapilla on tarjota maaston suhteen. Matkalla kohtasimme suota, ryteikköä, metsää, puroja, jokia, lampia, lähteitä, paljaita tuntureiden lakia, lunta, jyrkkäreunaisia kuruja, louhikkoa, avokallioita, kuivaa kangasta ja runsaasti korkeuseroja. Reitin valintamme ei ehkä ollut niitä tavanomaisimpia, joskin hyvin mielenkiintoinen.

Sääkin suosi kulkijoita lähes loppuun asti. Pari kilometriä ennen viimeistä yöpymispäikkaa alkoi tihkuttaa muuttuen nopeasti yhtenäiseksi sateeksi, jota kesti seuraavaan aamuun asti. "Hämäläiset" kumppanini kastuvat tuolla pätkällä läpimäriksi. Perille päästyämme totaalinen uupumus iski. Jaksoin juuri ja juuri levittää makuupussin ja ryömiä sen lämpöön lepäämään. Reilun tunnin horroksen jälkeen ruokahalukin palasi ja alkoi näyttää siltä että potilas jäisi henkiin. Kuorsaus viereltä kertoi kaverienkin saaneen kävelystä sille päivälle tarpeekseen. Hyttyset sen sijaan olivat pirteitä. Kipaisu joen rannassa astiapyykillä ilman paitaa kasvatti 39 hyttysen elopainon lähes lentokyvyttömyyden rajoille. Ulkoinen ja sisäinen desinfiointi lääkelaukusta löytyneillä aineilla sai kuitenkin kutinat kuriin. Alhaalla riippuvat pilvet, tasaisen harmaa hämärä ja lohduton sateen lotina sekä kaminan hillitty lämpö ja märkien vaatteiden luovuttama tuoksu ja kosteus sai nukkumatin kutsun kuulostamaan houkuttelevalta.

Aikaisesta maata panosta riemastuneena elimistömme päätti palkita meidät herättämällä koko populan klo 4 aamulla. Tunnin jatkuneiden turhauttavien yritysten jälkeen totesimme yhteyden höyhensaarille epäkunnossa ja ponkasimme pystyyn aamupalan tekoon. Pikaisen aamupalan jälkeisen inventaarion seurauksena jätimme kaiken ylimääräisen painavan muonan kyydistä ja pakkasimme kuivatut vaatteemme laihtuneisiin rinkkoihimme. Heitimme hyvästit kanssamme yöpyneelle vanhemmalle pariskunnalle ja säntäsimme loppusuoralle.

Suureksi yllätykseksemme jo nelisen tuntia (ja 15 km) myöhemmin saavuimme jalat loppuun käveltyinä lähtöpaikkaamme. Saunan ja kunnon aterian jälkeen matkanteko autossa istuen tuntui ylelliseltä nautinnolta.

Kirjoittaessani tätä muistelmaa on paluustamme kulunut jo viikko. Jalat alkavat jo suostua yhteistyöhön ja matkalla energiaksi poltettu rasva löytää tiensä takaisin vyötärölle. Mitä tästä kaikesta opin?

• Älä koskaan lähde vastaavalle reissulle yltiöpäisten kuntoilijoiden kanssa (jollet itse lukeudu samaan kastiin)
• Karttojen ohella tärkeimpiä ovat hyvät vaelluskengät ja rinkka sekä sopiva ravinto, tässä järjestyksessä.
• Jokien ylitykseen kevyet kangaskengät soveltuvat parhaiten
• Huumori ja mukava seura saa raskaankin matkan tuntumaan siedettävältä
• Liikkuminen luonnossa virkistää mielen
• Aika kultaa muistot nopeasti - lähtisin vaikka ensi viikolla uudelleen
• Tärkeintä ei ole pitkä matka vaan perille pääsy

Matkareitti

Lähtö tapahtui Kiilopään tunturikeskuksesta n. klo 9:00 kohteena Lankojärvi, jossa yöpyminen autiotuvassa. Reitti alkoi Raututunturin ylityksellä ja jatkui sen lakea pitkin Rautuvankanojalle, jonka vieressä olevaa polkua pitkin Lankojärvelle. Taivalta kertyi kartan mukaan n. 21 km.

Toisen päivän taival kulki Suomujoen vartta Palovanganjoelle, jota seuraten Tampakkopää kiertäen Tuiskupään yli ja Ampuojan vierustaa Luirojärvelle. Matkan pituus kartalta mitattuna reilut 20 km.

Paluumatka 3. päivänä alkoi Ampupäille nousulla ja jatkui Tuiskupään kautta louhikkoa pitkin Tuiskunkuruun. Kurun pohjalla olleen joen ylityksen jälkeen kiipesimme Tuiskuvaaran yli Kotalammen kautta edelleen kohtaamamme Suomujoen reunaa pitkin Suomuruoktun autiotuvalle. Jotoksen pituudeksi arvioimme n. 25 km.

Loppusuora 4. päivänä sujui hyvää polkua pitkin Suomuruoktulta Suomujokea vastavirtaan seuraten Nilanpään vierestä takaisin Kiilopään tunturikeskukselle.

Samu Laitinen