Vaellus 1999

Ruijan polun vaellus vuonna 1999

Tästä reissusta on jo aikaa aika paljon, mutta seuraavassa koetan muistella matkaa niin tarkasti kuin pystyn.

Porukka oli seuraava, eli sama kuin edellisenäkin vuonna.

Arttu Laitinen

Samu Laitinen

Timo Orre

Mauri Sivill

1. päivä: Helsinki-Tievantupa

Lensimme iltakoneella Helsingistä Ivaloon. Sieltä matkasimme linja-autolla Tievantuvalle. Matkalla kyselimme kuskilta edellisen talven pakkasista ja sähkökatkoista. Kylmää oli kuulemma ollut. Sitten kuski heittikin meidät ystävällisesti Tievantuvan pihalle saakka. Unta palloon ja amusella matkaan.

2. päivä: Tievantupa-Kaptukaislammit

Lähtö Tievantuvalta Vanhalle Ruijanpolulle. Tarkoituksena oli edetä pitkin Vanhaa Ruijan polkua läpi Sompion luonnopuiston Sompiojärvelle (joka tosin on nykyään osa Lokan tekojärveä).

Matka lähti liikkeelle ihan sujuvasti ja askel oli kepeä. Sääkin oli mitä mainioin, muistaakseni viileähkö, mutta aurinkoinen ilma, siis mitä parhain vaelluskeli.

Matkalla mietimme menneitä aikoja. Tätä samaa polkua pitkin oli kuljettu Ruijaan leivän perässä jo ties kuinka kauan sitten. Ajattelimme senaikaisten vaeltajien varusteita ja nostimme mielissämme hattua. Sitkeätä porukkaa. Maasto oli helppoa kuivaa kangasta lähes koko matkan. Vähän tylsää siis, ei mitään loisteliasta maisemakokemusta.

Asetuimme yöpymään Kaptukaislammille. Illemmalla saman lammen rannalle olevalle kammille tuli kaksi paikallista poromiestä kahdella paikallisella mönkijällä. Poronhoitotöissä näyttivät olevan, vaikka suunta olikin pitkin lampien rantoja ja virvelit olivat ahkerassa käytössä. Pojille eivät ahvenet kelvanneet, mutta antoivat ne kuitenkin etelän variksille syömäkaloiksi. Hyviä ne olivat meidän mielestämme. Paikallisille kelvannevat ilmeisesti vain lohikalat.

3. päivä: Kaptukaislammit-Pyhä-Nattasen juuri

Sää vaikutti epävakaammalta ja saimmekin pieniä sadekuuroja niskaamme pitkin päivää. Ei mitään suurempaa kuitenkaan, läpi asti emme kastuneet.

Saavuimme Sompion luonnopuistoon. Maasto alkoi nousta kohti Nattasia. Polku muuttui todella kiviseksi ja kulku kävi kohtalaisen hankalaksi. Mieliala oli kuitenkin edelleen korkealla ja suunnittelimme innoissamme paluureittiä Tievantuvalle. Vähänpä kuitenkin tiesimme tulevasta.

Iltasella saavuimme Sompiojärven rantaan. Paikka oli aikamoinen pettymys. Tokihan olimme kartasta nähneet, että paikalle tuli tie, mutta emmepä olleet osanneet ajatella, että tietä pitkinhän kulkee myös autoja.

Käytännössä saavuimme siis venesatamaan, jonka yhteydessä oli myös jonkinlainen vapaa leirintäalue. Paikan kaivoon oli joku kaatanut kalansaaliinsa ja vesi oli siitä kaivosta käyttökelvotonta. Syötyämme meistä alkoi tuntua siltä, että tähän paikkaanhan emme yöksi jää. Seurasi vaellusuramme tähän saakka häpeällisin hetki - pyysimme yhtä autoilijoista heittämään meidät Hi-Acellaan muutaman kilometrin tietä pitkin kohti länttä ja polun päätä. Siitä sitten hipsimme reilun kilometrin Pyhä-Nattasen juurella olevalle telttailualueelle. Paikka oli mainio, kirkasvetisen puron varrella.

Yöllä heräilimme vaeltajan ohikulkuun ja myöhemmin yöllä sateen ropinaan.

4. päivä: Pyhä-Nattasen juuri - Tievantupa

Aamulla satoi edelleenkin. Paikalla oli onneksi laavu, joten aamiaisen saimme syötyä suht koht kuivina. Laitoimme sadekamppeet päälle ja lähdimme vaeltamaan kohti Tievantupaa. Varsinaista vaellusreittiä meillä ei ollut perille asti, vaan olimme suunnitelleet jotakin epämääräistä reittiä sota-aikaisten teiden pohjia pitkin.

Vähän aikaa kuljettuamme aloimme huomata, että sade ei lakannut, vaan paremminkin yltyi. Lisäksi ilma kylmeni ja nousi kova tuuli. Suoraan sanottuna meille tuli märkä ja vilu.

Tauolla huomasimme varusteemme jonkin verran puuttellisiksi. Meillä oli kyllä piehenkö pressu mukana ja sen virittelimme sateensuojaksi. Suoja oli puutteellinen, sillä tuuli painoi vettä aika lailla sivusta päin ja lisäksi pressu oli aivan liian pieni, jotta sen alla olisi voinut vaihtaa vaatteita niin, että rinkan sisältö olisi pysynyt kuivana.

Mietimme synkkinä seuraava yöpymistä. Alkuperäisen reittisuunnitelmamme varrella ei ollut enää kämppiä eikä edes laavuja päivämatkan päässä. Järkeilimme, että seuraavana yönä olisimme saaneet kaikki kamppeemme märiksi ja niiden kuivattamisesta ei ollut toivoakaan.

Totesimme siis, että lomallehan tänne ollaan tultu eikä suinkaan kärsimään. Suuntasimme kulkumme kohti tietä ja tulimme metsästä pois. Suuntana oli Tankavaara. Kuljimme vanhaa saksalaisten sota-aikaista huoltotietä pitkin. Jäljellä oli vielä sotaromua, mm. sopankuljetusastioita. Pistäydyimme myös kullankaivajien kylässä ja kun pääsimme nelostien varteen, soitimme kylmästä hytisten JP:n hakemaan meidät Tievantuvalle.

Tievantuvalla levitimme kamat kuivumaan ja lähdimme kaljalle.

Käkäilimme paikalla vielä muutaman päivän lentomme lähtöön saakka. Kävimme tänäkin vuonna Tankavaaran kultakylässä. Arttu ja Kurre ostivat Tankavaaran rautatieyhtiön osakkeita. Samun kanssa sitten seurasimme kateudesta vihreinä kun pojat ajelivat junalla pollean näköisinä. Pääsivät mokomat omistajina ilmatteeksi kyytiin. Me ei raskittu.

Seuraava reissu suunnitellaankin sitten taas teltan kanssa, mutta kämppiä pitkin. Kämpillä voi näet kuivattaa kamoja kätevästi, mutta nukkua mukavasti teltassa. Lisäksi opimme, että Lapin luonnossa voi vaeltamaan lähtiessä olla helle, mutta perille päästessä jo pieni pakkanen tai nollakeli. Varusteitten on siis syytä olla hyviä.

Kaiken kaikkiaan, paska reissu, mutta tulipahan tehtyä!

Ruokalista oli seuraava, muonamestareina Mauri ja Arttu. Alunperin mukaan piti lähteä viidennekin äijän, mutta matkaan tuli mutkia tältäkin osin.

18.9.2004

Mauri Sivill