Pohjoissuomalainensika

Mikko Ilkka kuvaa vuonna 1912 kirjassaan pohjois-suomen sikaa seuraavalla tavalla:

"Pohjois-Suomesta oli vielä ainakin vuoteen 1890 jokseenkin yleisesti levinneenä kestävä ja hyvälihainen vaikka tosiin hidaskasvuinen maatiaisrotu. Sillä oli pieni pää, mutta kuitenkin pitkä ja vankka kärsä, pienet silmät, pystykorvat ja suussa eläimen kokoon nähden tukevat torahampaat. kärsä oli leveähkö, sen "lantti" wankka ja tunnokas. Selkä oli vähän lanteilta kaareva, saparo tippura ja lyhyt, jalat ruumiiseen verraten kohtalaisen pitkät ja kasva pikemmin lyhyt kuin pitkä, mutta kuitenkin juurelta tiheä, vieläpä toisinaan vähän pehmeäkin. Selässä olevat harjakset olivat pitkiä ja tuuheita, lapojen ja keskiselän kohdalla kasvoivat ne aina 15 cm pituisiksi. Rukin harjas oli latvalta kaksihaarainen. Karvojen väri oli vaihtelevainen - musta, mustankirjava ja kellertävän vaaleahko. Pituus kärsästä hännän juureen vaihteli noin 1 m 25 cm ja 1 m 50 cm vaiheilla.

Tämäm pohjanmaan sikaroti oli, kuten sanottu, hidas kasvamaan, mutta vähän vaativainen ja helposti lihova. Tavallisesti elätettiin sitä kaksi tai kolme vuotta ennenkuin teurastettiin, mutta silloin saatiinkin siitä lihaa noin sata kiloa tai vähän ylikin. Liha oli hienoosyistä, jybikästä, mehukasta ja hyvänmakuista, silavakerros kiinteä ja eläimen kokoon nähdne sangen vahva. Pohjoissuomalainen sika on ruumiinrakenteeltaan pitempi ja leveämpi eikä niin pitkäkoipinen kuin Savolainen pirtasika." (Ilkka, 1912)

Kävin 23-29.8.2009 Arkhangelsin läänissä, Venäjällä, Kenozeron kansallispuistossa. Alue on karjalaisten vanha kaskenpolttoalue. Siellä onnistuin näkemään runsaasti vanhoja suomalaisia maatiaiseläimiä. Minulle kerrottiin, että kylissä on vielä musta sekä musta-punainen sika. (Michleson, Annika, 2009).