TJ-100

Aamu on kirkas ja aurinkoinen, ehkä hieman kosteakin. Tiet ovat täyttyneet vaeltavista ylä-astelaisista, joiden kanssa vaellan pahaa aavistamatta uusi vaihto-oppilas vierelläni. Rauhaisan aamun rikkoo selkäpiitä hyytävä, karmean tuttu sireenin ääni.

Ei helvetti.

TJ100 on koittanut ja ottaa osaa muuten rauhallisena perjantai-aamuna. Heti tajutessani mistä on kyse nappaan mukaani lähimmän ykkösen ja tilannetta selittäessäni lähden kohti liikuntakäytävän ovea pääoven sijaan. Viime vuonna selvisin naarmuitta yläasteen kautta, joten ehkä sama tekniikka toimisi tänäkin vuonna?

Väärin. Heti sisään päästyäni huomaan abien seisovan oviaukossa, kovaäänisesti omahyväisiä sanoja lausuen. Yritän epätoivoisesti päästä ohi, mutta turhaan. Vuoden 2020 abit eivät ole antamassa kenenkään välttyä suunnitelmiltaan.

Meidät käännytetään ja joudumme kiertämään takaisin pääovelle. Onnistumme luikahtamaan pääovista sisään valtavan abilauman ohi, mutta koetus ei ole ohi. Saamme heti niskaamme lentoemännäksi pukeutuneen tytön, joka osoittaa jätesäkkiriekaleisiin peitettyä naulakkoa. Silloin vastarintani murtuu: tajuan kaikkien yritysten olevan hyödyttömiä. Ahtaudun, pompin ja konttaan, kunnes rata vihdoin loppuu ja kasvollani on kivettynyt, teennäinen hymy.

Kiipeän portaita ylös, valmiina mihin vain sillä hetkellä. Naulakot ja pinotut penkit muodostavan seinän, jonka takana on varmasti uusi koetus. Yllätyksekseni en joudu itse tekemään juuri mitään, vain iskemään reppuni tarjottimelle pahvilaatikosta tehtyyn läpivalaisukoneeseen liu’utettavaksi. Läpivalaisija vetää reppuni päältä erittäin vieraan pussin vihreää lankaa ja selittää jotakin ruohosta. Hän katsoo minua epävarmasti punainen huulipuna kädessään ja kysyy, saako kasvoihini piirtää. Kieltäydyn, mutta hetki on ensimmäinen koko aamuna jolloin hymyilen aidosti. Palava viha alkaa sulaa väsyneeksi hyväksynnäksi ja ”just get it over with” -mentaliteetiksi.

Ensimmäisellä oppitunnilla kello 8:32 radiosta kuuluu omituinen kuulutus, jossa julistetaan abien kaapanneen ”koneen”. Heti kuulutuksen loputtua lentoalan univormuihin pukeutunut lauma abeja vyöryy sisään englanninluokkaan, ja tajuan kommelluksien vasta alkaneen. Saatuamme sekavat ohjeet ja raportin meidät käsketään neljän ryhmiin ja jokaiselle ryhmälle ojennetaan yksi paperi. Saamme puolitoista minuuttia aikaa tehdä paperilennokit.

Rehellisesti sanottuna kaikki tällä tunnilla tapahtuneet asiat sulavat yhdeksi samaksi puuroksi, tiedän vain joutuneeni konttaamaan luokan päästä päähän ja paperilennokkikisan voittajajoukkueesta yksi sai päällensä palkinnoksi pelastusliivin. Omituisen viestikisan päätyttyä keltaiseen liiviin pukeutunut tyttö kertoo jotain päivän tarkoituksesta ja päättää todella lyhyen puheensa korviariipivään huutoon ”ABIABIABI”, johon koko ryhmä liittyy ja vihdoin poistuu luokasta. Huokaisen helpotuksesta, vaikka luottamukseni on vieläkin täysin kadoksissa ja säpsähdän joka ikistä seinien takaa kuuluvaa huutoa. Ehkä nyt saan viettää loput oppitunnista rauhassa.

Olen väärässä. Kolme abia palaa luokkaan megafoniin huutaen ja vaativat erästä oppilasta. Heidän poistuttuaan saapuu muutama lisää ja vievät mukanaan toisen. Ensimmäisenä viety palaa hetken kuluttua kasvot täynnä punaista huulipunaa. Edes viittä minuuttia ei kulu ennen kuin seuraava kuulutus alkaa. Tuttu ääni luettelee rekisterinumeroita ja pyytää kyseisten ajoneuvojen omistajia saapumaan parkkipaikalle. Oveen hakataan ja käytävältä kuuluu sekavaa mölinää. Toinen siepattu palaa ehjin nahoin. Alan pudota kärryiltä laskuissani.

Luokkaamme rynnäköidään taas, ja tällä kertaa abit haluavat heistä pidettävän esitelmän ruotsiksi. Kaksi tyttöä uhrautuvat, ja esitelmä on loistava siitä huolimatta, että noin puolet siitä oli ehdottomasti englantia. No, sopii tämänhetkiseen tuntiin loistavasti. Kaapparit vaikuttavat tyytyväisiltä ja jättävät luokan rauhaan, joka ei jo tapahtuneesta päätellen luultavasti kestä kauaa. Taas kerran – tällä kertaa onnekseni – olen väärässä.

Ensimmäisen tunnin jälkeen levottomuudet loppuvat. Abit lähtevät siivoamaan aiheuttamaansa sekamelskaa, jotta opiskelijat pääsisivät ajallaan lähtemään koulusta ilman ryömimistä, pomppimista sekä virheellisiä läpivalaisuja. Pian vaikuttaa siltä kuin mitään edeltävää ei olisi tapahtunut. Koulupäivä jatkuu rauhallisissa merkeissä, ja kaikki kokemani alkaa vaikuttaa omituiselta kuumehoureelta. Silti, jäänteenä nöyryytyksentäyteisestä aamusta, sisälläni palaa jonkinlainen kostonhimo. Se, joka pitää tämän kaikesta huolimatta hauskan perinteen elossa.

Kun vuoroni olla mukana tekemässä TJ100:aa tulee ensi vuonna, alemmilla luokka-asteilla olevat saavat kokea täsmälleen samanlaista kidutusta kuin minä tänään.

Teksti: Laura Polojärvi

Kuvat: Veera Erola