Apua ammattikirjallisuudesta

Toim. Reivinen Jukka ja Vähäkylä Leena. Gaudeamus, Helsinki 2013

Lasten ja nuorten hyvinvoinnin ja syrjäytymisen teemat ovat olleet tapetilla kansallisessa keskustelussa jo useiden vuosien ajan ja aihe on edelleen ajankohtainen tänäkin päivänä. Tulossa oleva oppivelvollisuuden laajentaminen, sekä esimerkiksi opiskelun maksuttomuuden ympärillä käytävä keskustelu osoittavat, etteivät haasteet kentällä suinkaan ole poistuneet näköpiiristä. Reivisen ja Vähäkylän (2013) toimittama teos kokoaa yhteen eri alojen näkökulmista kirjoitettuja tekstejä, jotka valottavat lasten ja nuorten hyvinvoinnin ja syrjäytymisen ongelmakenttää laajasti ja monitahoisesti. Kirjan tekijöinä on laaja kattaus suomalaisia asiantuntijoita eri tutkimuslaitoksista ja tieteenaloilta, mukaan lukien lääketiede, kasvatus- ja opetusala, sosiaali- ja perhetyö, sekä soveltavammat alat, kuten esimerkiksi arkkitehtuuri ja maankäytön tutkimus. Kirja on kirjoitettu yleistajuisesti ja se soveltuukin hyvin johdatukseksi syrjäytymisen ja hyvinvoinnin teemoihin tutustumiseen kaikille lasten ja nuorten parissa työskenteleville sekä aiheesta kiinnostuneille lukijoille. Kirjan yhteiskunnallisia ulottuvuuksia tarkastelevat osuudet tarjoavat myös näkökulmia ilmiöiden laajempaan ymmärtämiseen ja antavat virikkeitä toiminnan kehittämiselle koulutuksen, varhaiskasvatuksen, nuorisotyön ja sosiaalialan päätöksentekijöiden toimintakentällä.

Kirja jakaantuu kahteen osioon, jotka molemmat sisältävät kahdeksan kappaletta. Ensimmäisessä osassa tarkastelun kohteena on syrjäytyminen; sen syntymekanismit ja vaikutukset ihmisen myöhempään elämään, varhaisen puuttumisen ja osallisuuden lisäämisen näkökulmat, sekä koulun ja lapsiperheiden kanssa työtätekevien viranomaisten rooli näissä prosesseissa. Toisessa osassa keskitytään hyvinvoinnin edistämisen teemoihin; perhesuhteiden ja perheen elintason vaikutukseen lasten elämässä, naapurustojen eriytymiseen, liikuntaa tukevien ympäristöratkaisujen suunnitteluun kaupungeissa, ulkomaalaistaustaisten lasten ja nuorten hyvinvoinnin erityispiirteisiin, sekä koulu-uupumuksen ja -innostuksen käsitteisiin. Kirja esittelee näkemyksiä lasten ja nuorten syrjäytymiseen, sen ilmenemismuotoja, siihen johtavia syitä, sekä sen ehkäisymahdollisuuksia. Syrjäytyneitä tai syrjäytymisvaarassa olevia lapsia ja nuoria tarkastellaan kliinisen tieteellisen otteen sijasta vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, yhteiskunnan jäseninä.

Kirjan ensimmäisessä luvussa tarkastelun kohteena on varhaislapsuus ja erityisesti sikiöajan kehitys. Äidin raskausaikainen toiminta välittyy sikiölle monimutkaisten biokemiallisten signaalien kautta ja voi tätä kautta vaikuttaa lapsen syntymän jälkeiseen kehitykseen ja selviämismahdollisuuksiin yhteiskunnassa.

Kirjan toinen luku käsittelee lapsen kehitykselle tärkeiden sosiaalisten suhteiden muodostumista sekä varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä lapsen aivojen kehitykselle. Myönteiset tunnetilat vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa edistävät oppimis- ja selviytymiskykyä, sekä ristiriitaisten tunteiden hallintaa uusissa tilanteissa.

Kolmannessa luvussa tarkastelun kohteena on Suomen lastensuojelujärjestelmä ja sen asiakkaat, eli huostaanotetut ja kodin ulkopuolelle sijoitetut lapset. Näkökulma pyrkii tuomaan esiin lähemmin yksilöitä ja heidän selviytymistään, sen sijaan, että lastensuojelun piirissä olevien lasten ja nuorten tilannetta vain verrattaisiin valtaväestöön.

Kirjan neljännessä luvussa avataan myönteisen tunnistamisen periaatetta. Varhaisen puuttumisen lähestymistapa on yleensä perustunut riskiperustaiselle arvioinnille, kun taas myönteinen tunnistaminen nojautuu ajatukselle jokaisen tarpeesta tulla tunnistetuksi ja tunnustetuksi. Kokemus osallisuudesta ja aktiivisesta jäsenyydestä yhteisössä, rakentaa lapsen vahvaa ja tervettä itsetuntoa.

Motivaation ja oppimisvaikeuksien yhteyttä kirjassa käsitellään kahdessa erillisessä luvussa. Ilmiötä lähestytään minäpystyvyyden käsitteen kautta, sillä oppilaan todellinen oppimiskyky ja käsitys omasta oppimiskyvystä ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Vastauksia kysymyksiin etsitään muun muassa siitä, kuinka rakentaa oppilaan minäpystyvyyttä ja realistista ymmärrystä omista kyvyistään tukevia oppimisympäristöjä, sekä luoda myönteisyyden ja oppimisen kierre. Samalla kirjoittajat myös kommentoivat oppimisvaikeuksiin liittyvien erityistukitoimien tarpeellisuutta.

Seitsemännessä luvussa käsitellään osallistavaa vuorovaikutusprosessia koulussa ja sen mahdollisuuksia estää oppilaan syrjityksi tulemista vertaisryhmässä. Kirjoittajat nostavat esiin dialogisen, osallistavan keskusteluilmapiirin merkityksen ja esittelevät käytännön keinoja sen luomiseen.

Kirjan ensimmäisen osan viimeisessä kappaleessa luodaan katsaus lapsi- ja perhepalveluiden kipupisteisiin. Perheille tarjottavan avun tulisi olla oikeanlaista ja tavoittaa sitä tarvitsevat perheet silloin kun apua tarvitaan. Kirjoittajat ottavat kantaa kuntien palveluiden tuotannon koordinoimiseen, sekä niiden tehokkuuden parantamiseen.

Kirjan toisessa osassa keskitytään laajemmin hyvinvointiin. Sen ensimmäisessä luvussa tarkastellaan äidin raskausaikaisten univaikeuksien vaikutusta sikiölle ja lapsen myöhemmälle kehitykselle. Vastaavasti myös lapsen yöheräilyt voivat altistaa vanhempia psyykkisille ongelmille ja vaikeuttaa vanhemmuuden haasteisiin vastaamista.

Materiaalisen ympäristön vaikutuksia lapsen hyvinvoinnille lähestytään kysymyksellä, tarvitseeko lapsi uutuusleluja? Markkinamekanismien tapa tuottaa aina uusia tarpeita yhä lyhyemmän aikaa muodissa oleville tavaroille vaikuttaa myös lasten tapaan rakentaa sosiaalisia suhteita ja hierarkioita. Kirjoituksessa tutkijat antavat esimerkkejä trendileluttomista ympäristöistä, joissa lapset synnyttävät eläviä ja mieleenpainuvia leikkejä.

Lapsen kuuntelemisen merkitystä koulussa lähestytään etnografista lähestymistapaa hyödyntäen. Artikkelin tutkimusaineisto koostuu oppilaiden luokkapäiväkirjoihin kirjaamista, heidän itsensä tärkeäksi kokemista asioista. Oppilaiden kuvauksissa painottuvat keskinäinen toiminta, ruumiillisuus, tila, touhuaminen, leikki ja hassuttelu, jolle ei kiireeseen ja aikatauluihin perustuvassa koulujärjestelmässä aina löydy tilaa. Kirjoittajien näkemyksenä on, että kouluissa ja päiväkodeissa tulisi antaa enemmän tilaa kuuntelemiselle ja väljälle ajalle.

Suomalaisten lasten perheen määritelmiä tarkastellaan kirjassa antamalla ääni lasten omille näkemyksille. Ydinperheen ideaali on nykysuomessa hiljalleen saanut rinnalleen myös muunlaisia perhemalleja, kun uusperheet ja yhden vanhemman perheet ovat ajan saatossa yleistyneet.

Nuorten PISA-tuloksia avataan koulujen oppimistulosten maantieteellisen jakautumisen kautta. Aiemmin kaupunki- ja maaseutuympäristöjen väliltä löytyneet erot ovat siirtyneet kaupunkien sisälle. Kasvavat erot koulujen oppimistuloksissa eivät selity eroilla opetuksen tasossa, vaan liittyvät eroihin oppilaiden vanhempien koulutustasoissa, sekä kaupunginosien sosiaaliseen, sosioekonomiseen ja etniseen erilaistumiseen. Maanlaajuisen aluepolitiikan rinnalle kirjoittajat ehdottavatkin panostuksia myös kaupunkipolitiikan kehittämiseen.

Lasten ja nuorten hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä tarkastellaan kirjassa myös yhdyskuntasuunnittelun näkökulmasta. Kirjoittajat luovat katsauksen kaupunkisuunnittelun historiaan ja tulevaisuuteen. Liikuntakäyttäytymisen ohjaamisen, turvallisuuden parantamisen ja viihtyvyyden näkökulmat saavat rinnalleen myös puheenvuoron nuorilta, joita voidaan pitää kaupunkitilan ”vääränlaisen” käytön asiantuntijoina.

Kirjan toiseksi viimeinen luku käsittelee etniseen tai maahanmuuttajataustaan liittyviä terveydellisen eriarvoisuuden ongelmakohtia. Ulkomaalaistaustaisen väestön laaja kulttuurinen kirjo ja erilaiset sosiaaliset normit tuottavat haasteita tiedonsaantiin, joka taas saattaa altistaa tietyt ryhmät eriarvoistumisen ja syrjäytymisen riskitekijöille. Tämän kehityksen estämiseksi, tulisi eri ryhmien terveys- ja hyvinvointieroja sekä niiden taustalla olevia tekijöitä tutkia nykyistä tarkemmin.

Kirjan viimeinen luku käsittelee suomalaisten nuorten jaksamista koulussa. Aihetta lähestytään kahden keskeisen käsitteen, koulu-uupumuksen ja -innostuksen kautta. Väsymys, kyynistyminen ja riittämättömyyden tunne voivat heikentää nuoren pärjäämistä koulumaailmassa. Toisaalta taas innostus ja onnistumisen kokemukset ruokkivat myönteisyyden ja motivaation kierrettä. Kirjoittajat nostavat esiin kysymyksiä siitä, kuinka hyvin esimerkiksi suomalainen lukio vastaa nuorten ikävaiheen tarpeisiin ja mitä haasteita ja jännitteitä koulun ja muun elämän kohtaamisesta voi seurata.

Toimittaneet Katja Joronen ja Anna Koski, Tampere University Press, Tampere 2010

Linkki kirjan pysyväisjulkaisuun: trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/101778/Joronen_Koski_Tunne_ja_sosiaalisten_taitojen.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kirjan kantavana johtoajatuksena on, että monien peruskoulun arjessa ilmenevien hyvinvoinnin ongelmien taustalla vaikuttavat puutteellisiin tunnetaitoihin liittyvät syyt. Sillä, miten lapsi tunnistaa omat tunteensa, kykenee osoittamaan empatiaa toisia kohtaan ja miten tulkitsee yhdessäolon pelisääntöjä, on suuri merkitys hänen kyvylleen pärjätä myöhemmin aikuisten maailmassa, jossa moninaiset tunne- ja sosiaalisen elämän vaatimukset ovat merkittävässä roolissa.

Kirja pyrkii esittelemään tunne- ja sosiaalisten taitojen kehittämiseen tähtääviä toimintatapoja. Se jakaantuu rakenteeltaan kolmeen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään kouluhyvinvointiin ja sosioemotionaaliseen hyvinvointiin arvioinnin ja työmenetelmien kautta. Toisessa osassa keskitytään oppilaan ja perheen sosioemotionaalisen hyvinvoinnin vahvistamisen käytäntöihin koulussa. Kirjan kolmas ja laajin osa esittelee erilaisia menetelmiä ja ohjelmia, joilla tunne- ja sosiaalisia taitoja voidaan vahvistaa koulumaailmassa.

Kirja on tarkoitettu kaikille kouluyhteisössä työskenteleville ja sitä voi suositella myös oppilaiden vanhempien luettavaksi. Erityisesti opettajat, erityisopettajat, koulunkäynninohjaajat ja oppilashuollon ammattilaiset saavat kirjan artikkeleista varmasti tukea ajatuksilleen, sekä käytännönläheisiä vinkkejä uusien työtapojen opetteluun. Kirjan kirjoittajat koostuvat laajasta joukosta eri alojen asiantuntijoita, kuten esimerkiksi lääketieteen, psykologian, tutkimuksen, korkeakouluopetuksen, sosiaalialan, sekä lasten ja perheiden hyvinvoinnin parissa työskentelevistä ammattilaisista.

Kirjan ensimmäinen osa alkaa laajaan kyselyaineistoon perustuvan Koulun hyvinvointiprofiilin esittelyllä. Hyvinvointiprofiilia on jo useita vuosia käytetty oppilaiden hyvinvointitiedon keräämiseen eri kunnissa ja kouluissa ympäri Suomen, ja sen avulla on mahdollista saada käsitys pitkän aikajänteen muutoksista paitsi kansallisella, myös koulukohtaisella tasolla. Ensimmäisen osan toinen artikkeli lähestyy oppilaiden psykososiaalisia ongelmia, kuten yksinäisyyttä, sosiaalisen kompetenssin käsitteen kautta. Artikkelissa esitellään sosiaalisen kompetenssin mittaamiseen soveltuva MASK-monitahoarviointi, sekä avataan sitä, miten sen mittaamat tekijät ennustavat oppilaiden myöhempää psyykkistä hyvinvointia. Lasten ja nuorten yksinäisyyttä taas lähestytään artikkelissa jakamalla se sosiaalisen ja emotionaalisen yksinäisyyden käsitteisiin, joiden periytyvyys vanhemmilta lapsille saa myös oman käsittelynsä.

Kirjan toisen osan ensimmäinen ja toinen artikkeli käsittelevät kouluterveydenhoitoa koululaisen ja perheen hyvinvoinnin näkökulmasta. Ensimmäisessä artikkelissa käydään läpi perheen sisäisten sosiaalisten suhteiden vaikutuksia lapseen ja esitellään perhekeskeinen lähestymistapa kouluterveydenhoidon työhön, sekä annetaan vinkkejä perheiden kohtaamiseen. Toisessa artikkelissa syvennetään perhekeskeisen työotteen periaatteita ja annetaan näkökulmia vanhemmuutta tukeviin ratkaisuihin kouluterveydenhoitotyössä. Artikkeli esittelee erilaisia työmuotoja, esihaastattelulomakkeiden käytöstä perhetapaamisiin ja vanhemmuuden roolikartan käyttöön.

Toisen osan viimeinen artikkeli johdattelee yhteistyön merkitykseen kouluyhteisön sisällä ja koulun sekä sen ulkopuolisten toimijoiden välillä. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa oppilashuolto, sekä uusien moniammatillisten toimintamallien luominen. Artikkelin loppuosassa esitellään erilaisia tapausselostuksia mahdollisista lasten ja nuorten kanssa eteen tulevista tilanteista, sekä käydään läpi yksittäisen työntekijän ammatillista roolia ja yhteistyössä joskus ilmeneviä kompastuskiviä.

Kirjan kolmannessa ja viimeisessä osassa keskitytään koulussa toteutettaviin käytännönläheisiin työtapoihin, joita voidaan hyödyntää tunne- ja sosiaalisten taitojen vahvistamisessa. Erillisissä artikkeleissa käsittelyyn otetaan sosioemotionaalisten taitojen harjaannuttaminen ja tuki, prosessidraaman käyttäminen tunnetaitojen opettelussa, draaman työkalujen käyttöönottaminen koulun arjessa, vertaistuen käyttö ja ohjaaminen niin fyysisessä, kuin verkkoympäristössäkin, yhdessä toimimisen taitojen opettelu YHTEISPELI-hankkeen periaatteiden pohjalta, ahdistusta ja masennusta ennaltaehkäisevän Friends-ohjelman toteuttaminen ala- ja yläkoulussa, sekä Varjomaailma-verkkopalvelun soveltaminen vanhempien päihteidenkäytöstä kärsivien lasten ja nuorten auttamisessa.

Toimittaneet Marjatta Takala, Aino Äikäs ja Suvi Lakkala, PS-kustannus, Jyväskylä 2020.

Kirjan nimi on ehkä hieman harhaanjohtava. Kannessa olisi voinut lukea myös laadukas opetus ja ohjaus. Inklusiiviseen kasvatukseen liitetyt arvot ovat samoja, joille kansallinen opetussuunnitelmammekin rakentuu. Näiden arvojen mukaan toimiminen niin opettajankoulutuksessa, sivistyspalvelujen hallinnossa kuin ”kentällä”, varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa johtaa laadukkaisiin ratkaisuihin. Teos on syntynyt opetus- ja kulttuuriministeriön kärkihankkeessa: Tuetaan yhdessä! Monialainen ja digitaalinen yhteistyö oppimisen tukena. Hankkeessa on ollut mukana kuusi yliopistoa (Oulun, Lapin, Itä-Suomen, Turun, Vaasan ja Helsingin yliopistot). Kirjan kirjoittajat edustavat laajasti suomalaisia kasvatustieteen ja erityispedagogiikan asiantuntijoita yliopistomaailmasta. Kirjassa tarkastellaan inklusiivista kasvatusta ja inkluusiota mm. koulutuspolitiikan, opettajankoulutuksen, arvioinnin ja palautteen antamisen kautta. Myös oppilaiden hyvinvointi nostetaan esiin. Itse kolmiportaisen tuen tarkastelu jää ehkä pienempään rooliin, kuin kirjan nimen perusteella voisi olettaa. Mielestäni teoksessa ollaan kuitenkin oikeilla jäljillä inklusiivisen kasvatuksen suhteen. Kyseessä ei ole kolmiportaisen tuen askelmilla hyppeleminen ison ja heterogeenisen lapsiryhmän kanssa, vaan laadukkaan ja huomioon ottavan kasvatuksen takaaminen. Tähän tilaan päästään vain arvojen ohjaamalla palveluiden tuottamisella.

Erityisen arvokkaana pidin teoksen tapaa nostaa opettajankoulutusta kulmakiveksi inklusiivista koulua rakennettaessa. Inklusiivisen opettajan kuvaus sopinee jokaisen opettajan esikuvaksi. Kukapa meistä ei haluaisi olla yhteistyökykyinen, arvostava, monipuoliset opetusmenetelmät osaava ja hallitseva reflektiivinen praktikko, joka nojaa jatkuvaan oppimiseen?

Kirja sopii jokaisen kasvattajan käteen. Toivoisin sen löytävän tiensä niin opettajankoulutuslaitoksiin, sivistyspalveluiden hallintoon, kuin jokaisen varhaiskasvatuksyksikön ja koulun henkilöstökokoukseen keskusteltavaksi ja tutkittavaksi. Kirjan jokaisen luvun lopussa olevat pohdintakysymykset ovat suoraan käyttökelpoisia avaamaan keskustelua niin suuremman joukon kesken kuin yksittäisen opettajan omaa reflektiota varten.

Teos on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kartoittaa inkluusion taustaa ja lähtökohtia. Toisessa osassa tutkitaan inklusiivisen kasvatuksen edistämistä ja kolmannessa suunnataan katse tulevaan mm. kouluhyvinvointia tarkastellen.

Inkluusiota taustoitetaan kansainvälisten sopimusten ja asiakirjojen kautta, joihin Suomenkin opetussuunnitelma nojaa. Tutuimpana nousee esiin Salamancan sopimus 1994 ja kansallisella tasolla erityisopetuksen strategia 2007. Vaikka opetusta ja kasvatusta on siis johdettu jo pitkään asiakirjatasolla inkluusioperiaatteen mukaan, on käytännön toteutus hyvin kirjavaa ja pessimistisimmät voisivat todeta, ettemme ole päässeet edes alkuun. Keskeisinä teemoina inklusiivisessa kasvatuksessa nähdään opettajan kyky arvioida jatkuvasti työtään ja mukauttaa opetustaan ja toimintatapojaan sekä reflektoida – kyseessä on opettajan ammattitaito. Olennaista on myös yhteistyökyky niin moniammatillisesti kuin huoltajien ja erilaisten oppijoiden kanssa. Inkluusiota tavoittelevan koulun keskeisinä kehittämiskohteina nähdään joustavat oppimisympäristöt sekä riittävien resurssien ja sitoutumisen tason saavuttaminen.

Koulutuspoliittinen artikkeli tuo esiin erityiskasvatuksen polkua integraatiosta kohti inkluusiota. Suomen kaksoisjärjestelmä - lähikoulut ja erityiskoulut - nostetaan esiin yhtenä tarkastelun kohteena. Erityisopetuksen reformin lähtökohdat ja reformin puutteellinen fasilitointi kuntatasolla tuo esiin nykyisen koulujärjestelmämme tuttuja epäkohtia. Olemmeko edes toteuttaneet inkluusiota, vai onko kyseessä ollut laajamittainen säästötoimi joissakin kunnissa? Tasa-arvon, osallisuuden, yhteisöllisyyden ja erilaisuuden arvostamisen vastakkain asettelu markkinaliberalistisen kilpailuvetoisen politiikan kanssa on mielenkiintoinen konteksti, jota kuntatasolla tulisi pohtia laajemminkin. Olemmeko lopulta arvojen välisessä kilpailu- ja valintatilanteessa?

Ensimmäisen osan viimeinen artikkeli koskee inklusiivista luokanopettajakoulutusta. Tekstissä esitellään mm. Lapin yliopiston luokanopettajakoulutuksen rakennetta sekä kaikkien OKL:n yhteistä OVET-hanketta, jossa ollaan tutkimusperustaisesti lähdetty kartoittamaan moniulotteista opettajan osaamisen prosessimallia (MAP). Tätä peilataan inklusiivisen opettajan profiiliin. Sosiaalisen vuorovaikutuksen ja tunnetaitojen merkitys nousee selkeästi esiin. Koulun toimintakulttuurin osalta todetaan, että onnistunut inkluusio edellyttää koko työyhteisön sitoutumista inklusiivisia arvoja korostavaan ajattelutapaan.

Toisessa osassa pureudutaan oppilaslähtöiseen arviointiin ja tuen edistämiseen erityisopettajien opetusharjoittelussa. Vahvuuksien huomioiminen ja kehittävä arviointi yhdistettynä myönteisen ilmapiirin luomiseen nousevat artikkelin keskeisiksi teemoiksi. Huomion arvoista on, että kouluun kiinnittymistä voidaan tukea vahvuusperustaisilla arviointikäytänteillä. Virheitä ja puutteita korostavasta arvioinnista siirtyminen kohti hyvän huomaamista vaatii opettajaopiskelijoilta omakohtaisia kokemuksia vahvuuksien huomioimisesta heidän omassa harjoittelussaan. Pohdittavaksi jää, miten jo työelämässä olevat opettajat saisivat näitä samoja kokemuksia, jotta vahvuuksien huomioiminen myös oppilaiden työskentelyssä tulisi arkiseksi ja opettamista ohjaavaksi tavaksi.

Yhteisopettajuutta esitellään parin rohkaisevan käytännön esimerkin avulla. Artikkeli jää ehkä hieman kevyeksi verrattuna teoksen muihin osiin ja nyt jo saatavilla olevaan tutkimustietoon yhteisopettajuudesta. Teksti korostaa vielä kovin opettajien sopivuutta tekemään työtä yhdessä, vaikka yhteisopettajuuden aloittaminen ja tekeminen nähdään toisaalta osana ammattitaitoa.

Erityisopettajan konsultatiivista roolia koskeva artikkeli tuo esiin erilaisia keskustelutyyppejä. Konsultaatiot voidaan nähdä ohjauksena, joka keskittyy asioihin tai prosessiin. Konsultaatiokeskustelujen jaottelu neuvoa-antaviin, reflektoiviin ja yhteistyölähtöisiin oli mielenkiintoista. Usein Suomessa käytetään erityisopettajan konsultaatiota juuri asiakeskeisesti ja toivotaan pikaista ratkaisua esitettyyn oppilaslähtöiseen ongelmaan. Tämän rinnalle artikkeli esitteli mm. moniteoreettisen konsultaatiomallin, joka olisi suoraan vietävissä erityisopettajan työkalupakkiin, mikäli työaikaa olisi saatavilla riittävästi myös konsultaatioon. Moniteoreettinen konsultaatiomalli rikastaisi koulun kompetenssia kohdata erilaisia tilanteita ja oppijoita ja näin kehittäisi koulun toimintaa laadukkaampaan suuntaan.

Toinen osa päättyy positiiviseen kasvatukseen inkluusion tukena. Artikkeli nostaa hyvin esiin sen, ettei opettajankoulutuksemme vielä vastaa kentän nykytarpeita. Inklusiivisten, yhteisopetuksellisten opintojen sisällyttäminen osaksi ammattiin valmistumista olisi olennaista tulevaisuuden yhteiskuntaa ajatellen. Oppijoiden näkeminen omien vahvuuksiensa summana, eikä tukitoimien kohteena, antaa tasa-arvoisemmat lähtökohdat kaikille oppilaille.

Kirjan päätösosa jakautuu kahteen artikkeliin. Ensimmäisessä keskitytään kahden oppilastapauksen avulla monialaiseen yhteistyöhön, jonka perustana on luottamus ja kunnioitus vuorovaikutuksessa. Artikkeli esittää kiitettävästi kuuntelun välttämättömyyden, jotta keskusteluun osallistujat saavat tasa-arvoisen lähtökohdan osallistumiselle ja oman mielipiteensä ilmaisemiselle. Vain sitä kautta voidaan saavuttaa riittävä luottamus ja tieto nykytilanteesta. Ratkaisukeskeisen otteen sisällyttäminen monialaiseen yhteistyöhön on olennainen osa toivotun muutoksen saavuttamista.

Kirja päättyy tutkimaan koulun roolia hyvinvoinnin tukemisessa. Tekstissä osallisuutta käsitellään hyvinvoinnin näkökulmasta. Koulun tarjoama tuki ja yhteistyömahdollisuudet ovat myös kouluun kiinnittymistä selittäviä tekijöitä. Oppilaiden perhetausta vaikuttaa Suomessakin yhä enemmän oppilaan koulussa suoriutumiseen. Tutkimuksissa on noussut esiin yhteenkuuluvuuden tunteen edistäminen osana opiskelijoiden parempaa opintomenestysystä. Ennaltaehkäisevät toimet voidaan tiivistää kolmeen teemaan; luottamuksellisten suhteiden luomiseen oppilaiden kanssa, moniammatillisen yhteistyön kehittämiseen sekä yksilöllisten perhetaustojen huomioimiseen. Tehostettu tuki kodin ja koulun kanssa kuuluu oikeastaan tähän viimeiseen teemaan ja sitä olisikin syytä lähteä kehittämään. Onko ilmaisu yhteistyöhön kannustava?

Kokonaisuutena teos kuuluu mielestäni tämänhetkisessä opetusta ja koulutusta koskevassa kirjatarjonnassa ehdottomaan kärkeen. Monipuolinen katsaus inklusiivisen kasvatuksen taakse, keskelle ja eteen tuo esiin, että lopulta puhumme opetuksen ja ohjauksen laadukkuuden kehittämisestä, kun puhumme inklusiivisesta toimnintakulttuurista.

Toimittaneet Maiju Ahola ja Jussi Saarnio. 2020.

Inspis-kirjasarjan ensimmäinen osa keskittyy nuoriin ja heidän kanssaan tehtävään työhön. Teos on kokoelma erilaisia työkenttiä edustavien kirjoittajien artikkeleista. He tarjoavat peruskatsauksen lisäksi käytännön vinkkejä lukijan oman työn tueksi.

Evvk – ei vois vähempää kiinnostaa, on nuorten äänillä usein kuultu tokaisu. Kirjan keskeisenä johtolankana onkin ajatus tuoda näkyväksi kiinnostusta herättäviä keskustelumalleja, joiden avulla nuori sitoutuu työskentelemään asetettuja muutostoiveita kohti.

1. Psykoterpeutti Tapani Ahola kertoo useiden esimerkkien avulla nuorten kanssa käymistään keskusteluista. Keskeisenä asiana ongelmapuheen sijasta on auttaa nuorta löytämään tavoite toiminnalleen eli motivaation kirkastaminen. Sanelupolitiikka ei useinkaan nuorten kanssa toimi, vaan rakentava keskustelu vahvuuksista ja voimavaroista, joiden avulla nuori kokee pystyvänsä saavuttamaan tavoitteensa.

2. Mission Possible – 11 askeleen ohjelma keskittyy nuoren motivaation löytymiseen ja tavoitteiden mukaiseen työskentelyyn. Sen pohjana toimii (Ahola&Furman) Muksuoppi-ohjelma. Mission Possible on oppimiskokemus, jonka avulla unelmien ja tavoitteet muuttuvat vaivattomammin saavutettaviksi, systemaattista suunnitelmaa seuraten hyödyntämällä nuoren omia voimavaroja ja tukiverkoston kannustusta.

3. Ratkaisukeskeinen tukiryhmä kiusaamisen vastaisessa työssä. Tukiryhmä on työskentelymalli, jossa kiusaamisen kohteeksi joutuneen oppilaan ympärille kasataan yhdessä oppilaan kanssa tukiryhmä muista oppilaista. Ryhmäläisten tehtävänä on saada ko. oppilas tulemaan iloisemmaksi koulussa. Toimintamalli perustuu mukana olevien rohkaisuun ja kehumiseen ja sen tavoitteena on kiinnittää huomio toivottuun tulevaisuuteen jättäen vaikeudet taka-alalle.

4. Kolmen talon malli –työväline oppilaan tavoitekeskusteluun. Työskentelytapana on keskustelu, jossa oppilas piirtää tai kirjoittaa kouluun liittyviä onnistumisia, huolia, unelmia ja tavoitteita näkyviksi. Tällainen tavoitekeskustelu sopii mainiosti myös itsearvioinnin välineeksi.

5. Ratkaisukeskeinen työskentelyote ahdistushäiriöiden hoidossa. Ahdistus on varsin yleinen oire nuorilla. Tämä työskentelymenetelmä lähtee liikkeelle nuoren vahvuuksista ja vanhempien kannustamisesta. Nuoren pienetkin edistymiset huomioidaan ja tuetaan häntä löytämään omat muutostoiveensa ja keinot niiden saavuttamiseksi.

6. Väkivallaton vastarinta – työkaluja haastavien nuorten vanhemmille. Menetelmän ideana on väkivallaton eli niin fyysinen kuin sanallinen vastarinta. Työtapa tarjoaa moraalisen ja käytäntöön menevän perustan, joka auttaa vanhempia olemaan läsnä nuoren elämässä ja valvomaan tämän tekemisiä.

7. Kalori ja kilo vai elämänilo – ratkaisukeskeisiä näkökulmia syömishäiriöihin. Syömishäiriön – negatiivisuushäiriön vallassa nuoren oman onnistumisen usko on usein hukassa. Toipumisen kannalta on tärkeää kiinnittää huomio siihen, mikä on jo hyvin ja ”tartuttaa” tämä usko asiakkaaseen.

8. Positiivisen psykologian mahdollisuudet – näkökulmia nuorten riippuvuuksien terapeuttiseen hoitoon. Vahvuuksien löytäminen ja niiden hyödyntäminen erityisesti puskurivahvuuksina luo pohjaa onnistumisille. Mitä enemmän ihmiset uskovat vahvuuksiinsa ja potentiaaleihinsa sitä enemmän he ottavat vastaan haasteita ja ovat sitkeitä suhteessa haasteisiinsa.

EVVK-kirja on monipuolinen artikkeliteos laaja-alaiseen työskentelyyn nuorten kanssa. Se herättelee miettimään uudenlaisien näkökulmien ja työtapojen hyödyntämistä toimivamman vuorovaikutuksen lisäämiseksi nuorten kanssa työskenteleville. Kirja sopii tueksi ja inspiraation lähteeksi sekä opetus- ja kasvatustyötä tekeville kuin opiskeluhuollon toimijoille. Myös hallinnon parissa työskentelevät voivat saada ideoita toimintakulttuurin kehittämiseen koulumaailmassa.

Toimittanut Katariina Salmela-Aro. 2018.

Motivaatio on keskeinen asia koulutyössä. Oppimistilanteessa motivaatio on usein monen tekijän summa. Koulutuksen tehtävänä on saada oppijat kokemaan oppimismotivaatiota eli toimijuutta, merkityksellisyyttä ja pysyvyyttä. Oppilaalla on oma käsitys itsestään oppijana. Jokaisella on oma historiansa koululaisena ja myös erilaiset kotitaustat, joilla on oleellinen merkitys motivaation näkökulmasta.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa perehdytään teemaan, mikä oppilaita motivoi? Ja toisessa osassa pohditaan motivaation rakentamista yhdessä.

1. Mikä oppilaita motivoi?

Kouluun liittyvät voimavarat kuten sosiaalinen tuki, opettajien oikeudenmukaisuus ja rohkaisu lisäävät kouluinnostusta. Henkilökohtaisella tasolla esim. sisukkuus ja hyvä itsearvostus tukevat kouluintoa. Koulun asettamat liian suuret vaatimukset ja oppilaan omien voimavarojen puute saattavat romahduttaa hyvinvoinnin. Koulu-uupumusta voidaan muuttaa kouluinnoksi tukemalla oppilaan mahdollisuuksiaan tuntea aikaansaamisen kokemusta tärkeissä asioissa, mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä ja tuntea yhteenkuuluvuutta.

Kasvun ajattelutavalla (growth mindset) on merkitystä myös motivaation näkökulmasta. Kasvun ajattelutavan mukaan menestys ja ihmisten ominaisuuden ovat työn ja harjoittelun tulosta, ja virheet ovat osa tätä prosessia. Tätä ajattelutapaa voi myös opettaa oppilaille. Vahvin keino kasvun ajattelutavan tukemisessa on havaittu olevan palautteen antamisen. Sen tulee kohdistua toimintaan, ponnisteluun ja strategioiden valintaan. Henkilöön kohdistuvaa palautetta (kehu tai kritiikki) tulisi kasvattajien taas välttää, koska se johtaa muuttumattoman ajattelutavan vahvistumiseen. Esim. Oppilas on tehnyt hienon maalauksen. Palaute kasvun ajattelutavan mukaisesti: ”Miten keksit yhdistää juuri nuo värit”. Muuttumattoman ajattelutavan mukaisesti: ”Oletpa hyvä kuvaamataidossa”.

Opettajan herkkyyttä nähdä oppilaan haavoittuvuus ja vahvuudet pidetään oppilaan potentiaalin lähtökohtina. On monia esimerkkejä, miten syvällekin juurtunut motivationaalinen haavoittuvuus on tukitoimien avulla kyetty purkamaan ja oppilas saatu myönteisen kehityksen polulle.

Mielenkiitoinen on myös kappale oppiaineiden arvostuksesta. On tärkeää, että jokainen oppilas voisi kokea onnistumisen ja kyvykkyyden tunteita eri oppiaineissa, sillä ne tunteet voivat olla ratkaisevan tärkeitä kiinnostuksen syntymiselle ja ylläpitämiselle. Tässä auttaa esim. vaihtelevat tehtävätyypit ja vaatimustasoltaan erilaiset tehtävät.

2. Motivaatio rakennetaan yhdessä

Sosiaalisilla suhteilla on suuri merkitys oppimismotivaation rakentumisessa. Yhteenkuuluvuus lisää myönteisiä opiskeluun liittyviä tunteita, oppimismotivaatiota ja opiskeluun sitoutumista. Kavereiden vaikutus näkyy mm. siten, että yksilö käyttäytyy tai ajattelee eri tavalla kuin hän käyttäytyisi tai ajattelisi ilman kavereitaan. Monissa tutkimuksissa on havaittu kavereiden muistuttavan toisiaan oppimismotivaation suhteen. Kaikki kaverit eivät toki ole hyödyllisiä oppimismotivaation kannalta. Opettajat voivat pyrkiä puuttumaan opiskeluun kielteisesti suhtautuvien kaveriryhmien käytökseen ja järjestää opetusta siten, että heikoimmilla oppilailla on mahdollisuus tehdä koulutehtäviä yhdessä taitavampien oppilaiden kanssa. Myös vuorovaikutustilanteita ohjaamalla opettajat ja kasvattajat voivat tukea kavereiden myönteistä vaikutusta oppimismotivaatioon.

Motivaatio ja tahto saavuttaa tavoitteet ovat oppimisen lähtökohtia. Kun oppilas kohtaa haasteita oppimisen aikana, motivaatio ja tahto jatkaa ponnistelua tavoitteiden eteen voivat joutua koetukselle. Motivaation kontrollilla ja ylläpidolla tarkoitetaan tavoitteellisen toiminnan jatkamista kilpailevista motiiveista tai haasteista huolimatta. Tätä tukee kontrollistrategiat, joita ovat esim. omien tavoitteiden tietoinen selkeyttäminen tai korostaminen niihin sitoutumisen helpottamiseksi, myönteisten tunteiden vahvistaminen sekä oppimistoiminnan merkityksen ja kiinnostavuuden lisääminen oppimisen aikana. Tavat motivaation ylläpitämiseen ovat tilannesidonnaisia. Strategioita voidaan käyttää myös päällekkäin kohdistamalla esim. kontrollia niin tunteiden, motivaation kuin ajattelun hallitaan. Motivaation säätely ei ole automaattista eikä helppoa. Se on jatkuva prosessi, jossa haastamme itseämme toimimaan aina uudelleen – välillä onnistuen ja välillä epäonnistuen. Onnistuneen lopputuloksen kannalta ryhmän tulee yhdessä pystyä pitämään yllä motivoitunutta työskentelyä. Tavoitteen kirkastaminen ja sitoutuminen ovat ryhmän toiminnan lopputuloksen kannalta tärkeää. Mitä paremmin ryhmän sosiaalinen jaettu säätely saadaan toimimaan, sen todennäköisemmin päästään tavoitteeseen. Tunteiden tunnistaminen ja taustasyiden pohtiminen on yksi säätelyn keino. Itsesäätöisen oppimisen taitoja ja motivaation säätelyä voidaan opettaa säännöllisellä harjoittelulla.

Alkuportaat-tutkimuksen mukaan motivaatiota selittää opetuskäytänteiden erot, vuorovaikutuksen laatu ja opettajan suhde oppilaisiin. Lapsilähtöisen opetuksen on havaittu tukevan kiinnostusta oppimiseen. Myönteisen ilmapiirin, opetuksen selkeän rakenteen ja oppimisen tuen on todettu edistävän oppilaiden vanhempaa sitoutumista koulutyöhön. Myönteinen ja ristiriidaton suhde opettajan kanssa vahvistaa oppilaan kouluun kiinnittymistä. Opettajan kyky tunnistaa oppilaiden tunnetiloja, antaa oikea-aikaista ohjauksellista tukea ja huolehtia oppilaiden mahdollisuuksista osallistua aktiivisesti toimintaa tukee kaikkien oppilaiden motivaatiota.

Kiinnostus jaetaan kahteen vaiheeseen: tilannekiinnostukseen ja henkilökohtaiseen kiinnostukseen. Kiinnostusta tukevat sellaiset työtavat, joissa oppilaat ovat itselleen merkityksellisen työskentelyn äärelle tai kokevat olevansa positiivisella tavalla riippuvaisia toisistaan. Näiden tukemisessa sekä projektioppiminen että yhteistoiminnallinen ryhmätyö ovat hyviä menetelmiä.

Kodin odotuksilla, asenteilla, arvostuksella, palautteella ja toimintatavoilla on keskeinen merkityksensä oppilaan koulupolulla. On tutkimuksellista näyttöä siitä, että vanhempien näkemykset lasten taidoista ja kyvystä oppia ovat jopa merkityksellisimpiä lapsen itsestään tekemien käsitysten muotoutumiselle kuin lapsen todelliset oppimistulokset ja koulumenestys. Usko omaan pystyvyyteen on yksi keskeisistä oppimismotivaation edellytyksistä. Luottamalla lapsen kykyyn oppia uusia asioita ja selvitä haasteista vanhemmat auttavat myös lastaan luottamaan itseensä. Luomalla kotiin koulumyönteistä ilmapiiriä vanhemmat toimivat roolimalleina lapsilleen.

Motivaatio ja oppiminen on erittäin suositeltava kirja kaikille opetus- ja kasvatusalalla työskenteleville. Kirja toimii mainiona hakuteoksena, kun haluaa syventyä motivaation eri osa-alueisiin. Motivaatiolla on keskeinen merkitys oppimisen näkökulmasta. Positiivinen ja kannustava palaute ruokkii selkeästi motivaation syntyä ja oppilaan omaa käsitys pystyvyydestään oppijana vahvistuu.

Timo Saloviita, PS-kustannus. Jyväskylä 2007.

Timo Saloviidan teos on yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään vuonna 2007. Haastava käyttäytyminen ja työrauhaan liittyvä ongelmatiikka ovat tuttuja ilmiöitä myös tämän päivän lehtikirjoittelusta ja some-keskusteluista. Vaikka opiskeluhuoltolaki on muuttunut kirjan julkaisun jälkeen, ovat kirjassa esitetyt pedagogiset lähestymistavat ja didaktiset ratkaisut edelleen käyttökelpoisia ja jokaiseen luokkaan sopivia. PBS – positive behaviour support mainitaan jo tässä yli kymmenen vuoden takaisessa teoksessa ja tekstin voikin nähdä olevan pohjana monille nykyisille interventiomalleille, joita on suunnattu vastaamaan juuri käytöshaasteisiin.

Kirja ottaa voimakkaasti kantaa siihen, miten työrauhan ylläpitäminen voi olla ulkoista, suorastaan oppimista heikentävää toimintaa tai sitten hyvään opetukseen, oppilaitten kunnioittamiseen ja johtamistaitoihin perustuvaa toimintaa. Ensimmäistä kuvaa tiukkaan kuriin, rangaistuksiin ja uhkailuihin perustuva toimintakulttuuri. Jälkimmäinen toimintatapa rakentuu myönteisen vuorovaikutussuhteen muodostamiseen opettajan ja oppilaiden välille. Tämä tuntuu hyvin järkeenkäyvältä voimassaolevaan opetussuunnitelmaan peilaten.

Teos soveltuu mainiosti niin varhaiskasvattajan kuin yläkoulunkin opettajan käyttöön. Lisäksi näen siinä potentiaalia toimia myös hallinnon ohjekirjana, mm. täydennyskoulutusta, koulun kehittämistyötä sekä rekrytointeja ajatellen. Uuden opettajan perehdyttäminen työhön vaatii työpaikalta paljon aikaa. Kaikkea ei saa tehtyä yhdessä VESO-päivässä ennen oppilaiden luokkaan saapumista. Perehdyttämisenkin tulisi olla suunniteltu jatkumo pitkin työvuotta. Tähän työhön kirja antaa vinkkejä niin henkilöstökokousten kuin kehityskeskusteluiden teemojen osalta.

Työrauha luokkaan kartoittaa aluksi kurinpidon, rangaistusten ja työrauhan määrittelyä ja historian havinaa. Näyttää siltä, että työrauha on ollut osa opetuksen ongelmatiikkaa siitä lähtien, kun koulumaista opetusta on annettu. Työrauhan määrittely on olennainen osa tematiikkaa, sillä subjektiiviset näkemykset ja toisaalta ehkä omasta kouluajasta kumpuavat kokemukset värittävät vielä työrauhan odotusarvoa. Kuitenkin työrauhan tulisi edistää aktiivista opiskelua ja tällöin onkin järkevä pohtia, minkälainen opetus ja ohjaus vie eteenpäin kaikkien oppilaiden osallisuutta eikä vain näennäistä opiskelua – hiljaista oloa.

Työrauhaa tavoitellaan kirjassa yhdeksän askeleen voimin, joista neljä ensimmäistä askelta kuuluvat ennaltaehkäiseviin toimiin. Näihin liittyvät opettajan oman kasvatusfilosofian määrittely, hyvä opetus, positiivisen auktoriteetin rakentaminen sekä ympäristön suunnittelu, säännöt ja rutiinit. Aikuisen toiminta nähdään siis ensisijaisena muokkauksen kohteena hyvän työrauhan saavuttamiseksi. Tätä näkemystä alleviivaavat myös nykyiset varhaisen puuttumisen ja ennaltaehkäisevän toiminnan ohjelmat lasten käyttäytymisen tukemiseksi.

Seuraavat viisi askelta kuuluvat korjaaviin toimenpiteisiin, jotka kuvaavat epäsuoria vaikutuskeinoja, suoria sanallisia vaikutuskeinoja, seuraamusten käyttöä, keskustelua ja luottamuksen rakentamista. Taas liikutaan samalla pelikentällä kuin nykyisessä haastavaa käyttäytymistä koskevassa tematiikassa. Luottamussuhteen luominen ja hyvän vuorovaikutuksen vaaliminen ovat tärkeitä elementtejä lasten ja nuorten käyttäytymisen tukemisessa. Sarkasmi, näsäviisastelu, kielteiset kommentit ja epäonnistumisen odottaminen ovat parasta mahdollista polttoainetta lisäämään haastavaa käyttäytymistä moottoriin aikuisen toiminnan osalta.

Lopuksi kirja käsittelee erityisryhmiä ja työrauhaa sekä kriisinhallintaa. Nämä luvut saattavat herättää haastetta lukijassa, vaikka teksti onkin opetussuunnitelman mukaista ja tutkimuspohjaisia tuloksia esittelevää. Toisaalta teksti saa parhaimmassa tapauksessa lukijan pohtimaan omia perusteitaan ja lähtökohtiaan opetuksen järjestämistä ja vastuita kohtaan. Kriisinhallintakappale voi näyttäytyä joidenkin virkkeiden kohdalta vanhahtavalta nykyisen opiskeluhuoltolain ja perusopetuslain nojalta, mutta silti siinäkin riittää ammennettavaa.

Saloviidan teokset ovat tuoneet suomalaiseen erityispedagogiseen kirjallisuuteen monia käytännönläheisiä opaskirjamaisia tekstejä, joista hyötyvät niin noviisit kuin jo hieman enemmänkin opetustyössä olleet henkilöt. Erityisesti tutkimusperustaisuus ja runsaat lähteet säilyttävät kirjat tuoreina pidempään. Lukijan reflektiivisyys voi joutua koetukselle, mutta se kannattaa. Kirjan ajatukset siivittävät parhaimmillaan antoisia keskusteluja ja tutkivaa työotetta. Työrauha luokkaan -kirjan parannettu versio on vuonna 2013 ilmestynyt Luokka haltuun! Parhaat keinot toimivaan opetukseen, jonka tulisi löytyä jokaisen opettajan työkalupakista.